Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme, joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä. Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli, kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut – ilman näkyviä alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan. Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä. Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän pelkäsin. – Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän, veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen. Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos. Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä, mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. – "Ikonin ja Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet juoksivat selässäni ja niskassani.

– Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

– Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev? – sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti, joka seisoi takanani.

– Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

– Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: – onko Irtenjeviä huudettu?

– Tietysti; miksi ette mene?.. Mokomakin herra! lisäsi hän puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa. Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.

Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen, rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten "vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka), koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput. Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin Ikoninin kanssa yhdeksi tutkittavien käsitteeksi, ja oltiin siis jo edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut, vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.

– No, sanoi silmälasiprofessori.

Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.

– Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia, sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja jälleen panna nenälleen.

Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat toisiinsa.

– Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: – omilla varoillaan eläjä!

Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä, että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.

Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa. Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty korkein arvosana, viisi.

XI
MATEMATIIKAN TUTKINTO

Seuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt tuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli minua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua. Ikonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa uudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut hänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli myöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan tiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin tutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä nojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi erinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä kymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen, hyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla ja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset, sormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät näyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta olevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän jutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin hänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien mustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.

Matematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän aineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä algebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en tiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja Newtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja koetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta tottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut mitenkään syventyä lukuun.

– Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu ääni.

Minä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja käsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti huomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa kuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä kokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja kunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni olijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan kanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.

Volodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.

– Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: – etkö ole vielä ollut esillä?

– En.

– Mitä luet? Etkö ole valmistanut?

– Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.

– Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin binoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun katseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti tämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli edelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.

– Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä ehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui viereemme.

Minä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä hellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä päällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava matematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää minulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri kun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan: à vous, Nicolas! – ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä, ehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen pöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti mustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa, liitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan lakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: "riittää", ja käskenyt meidän ottaa lappumme. "Entäpä jos sattuukin tulemaan yhteenliittämisen teoriia!" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen lappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi samalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään esille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta rypisti vihasesti kasvonsa.

– Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.

Minä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin yhteenliittämisen teoriia!..

– Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.

Minä näytin hänelle.

– Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.

– Vaihdetaanko?

– Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai

Ikonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.

"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, – aijotun loistavan tutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin." Mutta samassa Ikonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni ja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin binoomi.

Professori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas, minkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.

– Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.

– Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra professori, keksi Ikonin, – ja taaskin tuo sana herra professori oli viimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni takasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja kohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:

– Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta vuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).

Minä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty, – professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi vaatia, ja pani arvo-sanan 5.

XII
LATINAN TUTKINTO

Kaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu kymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, – minä kolmas. Aloinpa melkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta olen sentään aika mestari.

Jo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella kertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka nautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla eläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St Jérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja minustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa, muutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin hyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan puhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua: eräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli haukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen kymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja palasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun meidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa tuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli pieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen miettiväisen näköinen naama.

Hän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.

Suureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä professorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin heikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän halveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja Ikonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä olisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt professoria, mutta kävi päinvastoin.

– Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle professori huonolla venäjänkielellä: – saamme nähdä. Vastatkaapa te.

Jälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka päälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen kysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki surullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.

– Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä osaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa kysymystänsä.

– Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon asetti Ikoninille 4. "No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin ankara kuin sanotaan." Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia järjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi siihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun. Koko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän avata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan ollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.

– Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän jotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, – tai ei, paremmin tästä. – Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä kohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan kääntää.

– Tuota en ole lukenut, sanoin minä.

– Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa oppinut, – mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.

Jotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti päätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan: "ei". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma sormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle lapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni pahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen kasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui minusta väärältä.

– Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan huonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte pöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin pysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. – Ei sovi tuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te kantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne pintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät herrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.

Tämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä huomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi, etten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan ehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi loukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja ansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria kohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut ihmisiin, – minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät kyntensä, – teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja myrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni ja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni pyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja vielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri tullut paikalle):

– Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2), vaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen nuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän kevytmielinen.

Vieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: "siinä sen nyt näette, nuori mies!" Tuo viimeinen lause saattoi minut lopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi: pelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja hirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: "mitäpä jos…? ja mitä siitä tulisi?" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan päinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella molemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan tapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.

Tämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että jos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt tutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin ilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani oli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin itsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen tyhmää vieläpä "mauvais genre" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää tehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja. Tätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka tässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.

Ajattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia ajoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.