Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella (hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu nimipäivän viettäjälle.

– Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän minulle. – Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?.. Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla. Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo kaikki tänne.

– Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.

– Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän minun jälkeeni.

Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka riippui samassa renkaassa.

Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan…

* * * * *

Lapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää kohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi tekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui, että isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa ilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut minun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan portföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet minuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä, että olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.

Tämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin kiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen kaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon avainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen kiinni minä otin avaimen pois ja – voi kauhistusta! – kädessäni oli ainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä jälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon avulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua siihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt vielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli tuleva ilmi.

Mimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme yksikön vuoksi… vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun ylitseni!

– Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?! puhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. – Mutta olkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: – mikä on tuleva se tulkoon… Ja minä juoksin päärakennukseen.

Tämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain sanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa rauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän hermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin erinomaisen iloisella päällä.

XIII
PETTÄJÄ

Päivällisen jälkeen alkoivat leikit ja minä otin niihin mitä vilkkainta osaa. Leikittäissä "kissaa ja hiirtä" minä juoksin jollakin lailla kömpelösti Kornakovien guvernanttia vastaan, joka leikki meidän kanssamme, ja vahingossa astuin hänen hameelleen niin että se repesi. Huomattuani että kaikille tytöille, mutta erittäinkin Sonitshkalle, oli mieleen nähdä kuinka guvernantti kasvot nurpeina läksi toiseen huoneeseen ompelemaan pukuaan, minä päätin toimittaa heille tämän huvin toistamiseen. Näissä ystävällisissä aikeissa minä rupesin heti guvernantin palattua huoneeseen nelistämään hänen ympärillänsä ja jatkoin näitä hurjistelujani siksi kunnes tulin tilaisuuteen uudestaan satuttamaan korkoni hänen hameeseensa – ja taas se repesi. Sonitshka ja ruhtinattaret saattoivat vaivalla pidättää naurua, mikä seikka erittäin suloisesti kutkutti itserakkauttani: mutta St Jérôme oli nähtävästi huomannut vehkeeni; hän tuli luokseni ja silmät rypyssä (jota en voinut kärsiä), sanoi että itku pitkästä ilosta, ja että ellen käyttäydy siivommin, niin hän juhlasta huolimatta panee minut katumukselle.

Mutta minä olin niinkuin pelaaja, joka pelkää laskea voittonsa ja tappionsa, ja sentähden yhä heittää esille epätoivoisia kortteja, umpimähkään, ainoastaan ollakseen ehtimättä punnita asemaansa. Minä naurahdin röyhkeästi ja läksin hänen luotansa.

"Kissan ja hiiren" jälkeen pani joku toimeen leikin, jota taisimme sanoa nimellä Lange Nase. Tässä leikissä asetettiin tuolit vastakkain kahteen riviin, ja naiset ja herrat jakaantuivat eri joukkoihin ja sitten vuorotellen valitsivat kuka kenenkin tahtoi – jota toisten oli arvaaminen.

Nuorin ruhtinattarista valitsi aina nuoremman Iivinin, Katinka valitsi joko Volodjaa taikka Ilinkaa, mutta Sonitshka valitsi joka kerran Serjozhan eikä suureksi hämmästyksekseni lainkaan hävennyt, kun Serjozha tuli ja suoraan istui häntä vastapäätä. Hän nauroi suloista, raikasta nauruansa ja teki hänelle päällään merkkejä, että hän oli oikein arvannut. Minua ei kukaan valinnut. Suuresti loukkaantuneena minä ymmärsin, että olen se, joka aina jää jälelle, kun kaikki ovat valitut – että minun osakseni aina tuli nuo viimeiset sanavaihdot: "Ketä ei vielä ole valittu?" – "Nikolenka; no ota sinä siis hänet." Senpä vuoksi, kun minun oli vuoroni tulla sisälle, menin suoraan joko sisareni tai jonkun ruman ruhtinattaren luo, enkä paha kyllä milloinkaan erehtynyt. Mutta Sonitshka se näytti olevan niin innoissaan Serjozha Iivinistä, että minä olin hänelle pelkkää ilmaa. En tiedä millä perustuksella nimitin Sonitshkaa ajatuksissani petturiksi, sillä eipä hän ollut milloinkaan sitoutunut valitsemaan minua Serjozhan asemesta; mutta minä olin selvillä siitä, että hän oli menetellyt minun suhteeni "kurjasti".

Leikin jälkeen huomasin, että halveksimani petturi, jota tosin kyllä en voinut olla katselematta, meni Serjozhan ja Katinkan kanssa nurkkaan jostakin salaa supattelemaan. Hiivin pianon alle ottaakseni selon heidän salaisuudestaan. Ja sain nähdä seuraavaa: Katinka piteli batistinenäliinaa kahdesta päästä Serjozhan ja Sonitshkan päiden edessä, ettei kukaan heitä näkisi. – "Ei, kun kerran hävisitte niin suorittakaa panttinne!" sanoi Serjozha. Sonitshka seisoi hänen edessään kädet riipuksissa aivan kuin syyllinen ja puhui punastuneena: "Enpä ole hävittänyt, eikö niin m-lle Catherine?" – "Minä pidän totuudesta, vastasi Katinka, – olette hävittänyt vedon, ma chère." Tuskin oli Katinka tämän sanonut kuin Serjozha kumartui ja suuteli Sonitshkaa. Ihan suoraan vasten hänen ruusunpunasia huuliansa! Ja Sonitshka rupesi nauramaan aivan kuin se ei olisi ollut yhtään mitään, ainoastaan hauskaa. Hirmuista!!! Voi sinua, kavala petturi!

XIV
PIMENNYS

Äkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti; aloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään hauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti mieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi lopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut kauan odottaa.

St Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen askeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja tuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle sanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt menneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan voivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen jossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä eli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset murhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin sitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen hyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, – rikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen halua, ainoastaan noin muuten vaan – uteliaisuudesta, epämääräisestä toiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin synkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella. Silloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa kuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole ollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin jokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset vaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen taipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä, uteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman kotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän hellästi rakastaa. – Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan ymmärryksensä, – melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, – iskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta hiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu hänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana katselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman arvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta ihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun äärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin tuonne? – tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja ajatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! – taikka nähdessään jonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista kunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin sen nenään ja sanoisin: "no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä".

Samallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan arvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten enää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut läksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä mennyt.

Ensi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja vihasta.

– C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: – olen jo monasti uhannut teitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa; mutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan, ja vitsaa te siis saattekin.

Hän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti tavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö, kuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani vavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St Jérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin tuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että unohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko voimastani.

– Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli nähnyt tekoni.

– Anna minun olla! huusin minä itku suussa: – ei kukaan teistä välitä minusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette ilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa kääntyen koko seuran puoleen.

Mutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni enkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo väkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni yhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti mielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin päätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia; muistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni joutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun jalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti hajuvetenä.

Muutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.

– Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä – tuo vitsat tänne! —

XV.
MIETTEITÄ

Olisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon kaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että tulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?..

Muistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä kaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani. Aluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta ankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa ääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen esineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului kotiopettajan äänekäs puhe – (luultavasti hän puhui minusta), sitten lasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua alkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt tai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.

En minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni. Ajatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä mielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä katkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin epätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.

Toisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy tuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan vakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti. inhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole äitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin otettu löytölapsi, – ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus tuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan todenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni ollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka "hamasta syntymästäni saakka" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti myöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin kohtaloa.

"Mutta miksi peittäisin tätä salaisuutta, kun kerran olen itse sen perille päässyt?" ajattelen edelleen: – huomispäivänä menen isäni eteen ja sanon hänelle: "isä, turhaan sinä peittelet minulta syntymiseni salaisuutta: minä tiedän kaikki". Hän sanoo siihen: minkä sille taitaa, ystäväni, ennen tai myöhemmin olisit kuitenkin sen saanut tietää, – sinä et ole minun poikani, mutta minä olen ottanut sinut ottopojakseni ja jos sinä olet ansaitseva minun rakkauttani, niin en jätä sinua milloinkaan, ja minä vastaan hänelle: "isä, – vaikka enhän ole oikeutettu nimittämään sinua tällä nimellä, mutta käytän sitä nyt viimeisen kerran, – minä olen aina sinua rakastanut ja tulen rakastamaan, en ole milloinkaan unohtava, että olet hyväntekijäni, vaan taloosi en enää voi jäädä. Täällä ei kukaan minua rakasta, ja St Jérôme on päälliseksi vannonut kukistavansa minut. Joko hänen taikka minun on jättäminen talosi, sillä minä en vastaa omasta itsestäni; siihen määrään inhoan tuota miestä, että olen valmis vaikka mihin. Minä tapan hänet." Niin minun pitääkin sanoa: "isä, minä tapan hänet". Isä alkaa rukoilla minua, mutta minä teen kädelläni kieltävän liikkeen, sanon hänelle: ei, ystäväni, hyväntekijäni, me emme voi elää saman katon alla, anna siis minun mennä: ja sitten minä syleilen häntä ja sanon hänelle jostakin syystä ranskaksi: "Oh, mon père, oh, mon bienfaiteur donne-moi pour la dernière fois ta benédiction et que la volonté de Dieu soit faite!" Ja istuen kirstulla pimeässä kopukassa minä itkeä nyyhkytän näitä ajatellessani. Mutta äkkiä juolahtaa mieleeni minua odottava häpeällinen rangaistus, näen todellisuuden sen oikeassa valossa, ja mietteet siinä silmänräpäyksessä häviävät.

Toisinaan taas kuvittelen olevani jo vapaudessa ulkopuolella kotiamme. Minä tulen husaariksi ja lähden sotaan. Kaikilta tahoilta hyökkää vihollinen kimppuuni, minä huiskutan sapeliani ja tapan yhden, tapan toisen, tapan kolmannen. Vihdoin, nääntyen haavoihin ja väsymykseen kaadun maahan ja huudan: "voitto!" Kenraali kannustaa hevosensa minun luokseni ja kysyy: "missä on hän, meidän vapauttajamme?" Hänelle näytetään minua, hän lankee minun kaulaani ja ilonkyyneleet silmissä huutaa: "voitto!" Minä paranen haavoistani ja käsi mustan vaatteen kannattamana kävelen Tverskoin bulevardilla. Minä olen kenraali! Mutta nyt kohtaa minut Keisari ja kysyy: kuka on tuo haavoitettu nuorukainen? Hänelle vastataan, että se on tunnettu sankari Nikolai. Keisari lähestyy minua ja sanoo: "kiitän sinua. Teen kaikki mitä ikinä sinä minulta pyytänetkin". Minä kumarran kunnioituksella ja miekkaani nojautuen puhun: "olen onnellinen, suuri keisari, että olen saanut vuodattaa verta isänmaani puolesta, ja tahtoisin antaa elämänikin; mutta jos olet niin armollinen, että sallit minun pyytää sinulta, niin pyydän yhtä ainoata asiaa: salli minun kukistaa viholliseni, tuo muukalainen St Jérôme. Minä haluan kukistaa viholliseni St Jérômen." Asetun julman näkösenä St Jérômen eteen ja puhun hänelle: "sinä olet syypää onnettomuuteeni, à genoux!" Mutta äkkiä säikähdän, että millä hetkellä tahansa voi todellinen St Jérôme astua esiin vitsoineen, ja isänmaatansa puolustava kenraali huomaa jälleen olevansa mitä surkein ja onnettomin olento.

Toisinaan taas muistuu mieleeni Jumala ja minä olen röyhkeästi kysyvinäni häneltä, minkätähden hän rankaisee minua? "Tietääkseni en ole unohtanut aamu- ja iltarukouksia, niin minkä vuoksi minun siis on kärsiminen?" Voin erehtymättä sanoa, että ensimäisen askeleen niihin uskonnollisiin epäilyksiin, jotka vaivasivat minua poikuuden iällä, tein juuri nyt, ei siksi, että onnettomuus olisi minua vienyt nurinaan ja epäuskoon, vaan siksi että ajatus kaitselmuksen vääryydestä tuli ensi kerran päähäni tämän täydellisen henkisen häiriön ja vuorokautisen yksinäisyyden aikana. Se tuli minun päähäni kuin rikkaruohon siemen, joka sateen jälestä on pudonnut kuohkeaan maahan ja alkaa nopeasti kasvaa ja levittää juuriansa. Toisinaan taas kuvittelin, että ihan varmaan kuolen ja olin näkevinäni S: t Jérômen hämmästystä, kun hän minun sijaan löytää kopukasta hengettömän ruumiin. Muistellen Natalia Savishnan kertomuksia vainajan sielun vaeltamisesta talossa neljänkymmenen vuorokauden aikana minäkin olin kuolemani jälkeen liitelevinäni näkymättömänä henkenä mummon talon kaikissa huoneissa ja urkkivinani ovatko Ljubotshkan kyyneleet, mummon valitukset todelliset ja mitä isä puhuu St Jérômen kanssa. "Hän oli kelpo poika", sanoo isä kyyneleet silmissä. – "Oli kyllä, vastaa St Jérôme – mutta hyvin vallaton." – "Teidän pitäisi kunnioittaa vainajia, sanoo isä, te olitte syypää hänen kuolemaansa, te säikytitte hänet, hän ei voinut kestää sitä nöyrtymistä minkä te hänelle valmistitte… Ulos talostani, pahantekijä!"

Ja St Jérôme lankeaa polvilleen, rupeaa itkemään ja pyytämään armoa. Neljänkymmenen päivän kuluttua nousee sieluni ylös taivaaseen; näen siellä jotain ihmeellisen ihanata, valkeaa, läpikuultavaa, pitkää, ja tunnen että se on äitini. Tämä jokin valkea kietoutuu ympärilleni ja hyväilee minua; mutta minä olen rauhaton enkä tunne oikein häntä äidikseni. "Jos se olet sinä, sanon minä, niin näyttäydy minulle paremmin, niin että voin syleillä sinua." Ja hänen äänensä vastaa minulle: "täällä olemme kaikki tämmöisiä, en voi sinua paremmin syleillä. Eikö sinun ole näin hyvä olla?" – "On, minun on hyvin hyvä olla, mutta sinä vaan et voi kutkuttaa minua, ja minä en voi suudella sinun käsiäsi…" – "Sitä ei tarvita, täällä on muutenkin ihana olla", puhuu hän ja minä tunnen, että on todellakin ihana olla ja me yhdessä hänen kanssa lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tässä kohden minä ikäänkuin herään valveilleni ja tapaan itseni jälleen kirstulla istumassa, pimeässä kopukassa, posket kyynelistä märkänä ja ilman mitään ajatusta toistamassa sanoja: ja me lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Pitkän aikaa ponnistelen kaikkia mahdollisia voimiani päästäkseni selville asemastani, mutta henkisen katseeni edessä ei nykyisyydessä ole mitään muuta kuin ainoastaan hirveän synkkä, läpipääsemätön seinä. Koetan jälleen palata niihin hauskoihin, onnellisiin haaveihin, joita todellisuuden tieto oli keskeyttänyt; mutta ihmeekseni huomaan, että heti kun pääsen entisten mietteitteni juopaan, näen niiden jatkumisen mahdottomaksi ja, mikä kaikkein ihmeellisintä, ne eivät tuota minulle enää mitään mielihyvää.