Sota ja rauha I

– Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, – sanoi Bolkonski.

Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen, mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan, arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille tuttavain naisten vointia.

XIV

Lokakuun ensimäisenä päivänä sai Kutusof urkkijaltaan tiedon, joka uhkasi saattaa koko hänen armeijansa perikadon partaalle. Urkkija ilmoitti, että ranskalaiset, kuljettuaan Wienin sillan yli, uhkaavat suunnattomine voimineen Kutusovin yhteyttä Venäjältä tulevien joukkojen kanssa. Jos Kutusof jää Kremsiin, katkaisee Napoleon häneltä kaikki yhdyslinjat ja saartaa hänen neljänkymmenentuhannen miehen suuruisen nääntyneen armeijansa sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisilla joukoillaan, ja täten kävisi Kutusoville samoin kuin Mackille Ulmin luona. Jos Kutusof taas poikkeaa siltä tieltä, jota myöten saapuvat apujoukot Venäjältä, niin täytyy hänen joukkonsa vetäytyä tiettömille, tuntemattomille seuduille Böhmin vuoristoon, täällä torjua ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksiä, ja viimeinenkin toivo Buxhövdeniin yhtymisestä on mennyttä. Jos hän taas vetäytyy Kremsistä Olmütziä kohti yhtyäkseen Venäjältä tuleviin joukkoihin, niin on vaara tarjolla, että ranskalaiset, jotka jo ovat kulkeneet Wienin sillan yli, saapuvat perille ennen häntä, ja silloin täytyy hänen ryhtyä taisteluun marssikunnossa raskaine kuormastoineen ja otella kolme kertaa itseään voimakkaamman vihollisen kanssa, joka ahdistelee häntä kahdelta suunnalta.

Kutusof valitsi viimeksi mainitun suunnan.

Kuljettuaan Wienin sillan yli etenivät ranskalaiset pikamarssissa Znaimia kohti, kuten urkkija oli ilmoittanut. Znaim sijaitsee Kremsin – Olmützin tien varrella, runsaasti sadan virstan matkalla Kremsistä, Jos siis Kutusof ehtisi Znaimiin ennen ranskalaisia, olisi vielä toivoa armeijan pelastamisesta; mutta jos ranskalaiset ehtisivät ennen, niin silloin odottaisi armeijaa joko Mackin kohtalo tai täydellinen perikato. Koko armeijoineen ei Kutusof voinut ajatellakkaan ehtivänsä ennen ranskalaisia. Matka Wienistä Znaimiin oli lyhempi kuin Kremsistä, ja sitä paitsi oli tie tuntuvasti parempi.

Vielä samana yönä lähetti Kutusof neljäntuhannen miehen suuruisen etujoukon Bagrationin johdossa vuoritse Kremsin – Znaimin tieltä Wienin – Znaimin tielle. Bogrationin oli levähtämättä kuljettava tämä taival, asetuttava rintamineen Wieniä kohti ja, jos ehtisi ranskalaisten eteen, pidätettävä heitä viimeiseen saakka. Kutusof lähti kuormastoineen ja tykistöineen marssimaan Znaimia kohti.

Kuljettuaan nälkäisine, paljasjalkaisine joukkoineen, joista kolmas osa uupui tielle, myrsky-yönä tiettömässä vuoristossa neljäkymmentäviisi virstaa, saapui Bagration muutamia tunteja ennen ranskalaisia Hollabrunniin, joka sijaitsee Wienin – Znaimin tien varrella. Saapuakseen kuormastoineen Znaimiin täytyi Kutusovin kulkea vielä kokonainen vuorokausi, ja sentähden piti Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruisella nälkäisellä, uupuneella etujoukollaan pidätellä Hallabrunnin luona koko vihollisarmeijaa kaksikymmentäneljä tuntia. Tämä näytti aivan mahdottomalta. Mutta kummallinen sattuma teki mahdottoman mahdolliseksi. Hurmaantuneena petoksensa onnistumisesta, jonka seurauksena oli Wienin sillan joutuminen taistelutta ranskalaisille, luuli Murat voivansa pettää Kutusovinkin. Tavattuaan Bagrationin heikon osaston Znaimin tiellä luuli Murat olevansa tekemisissä Kutusovin koko armeijan kanssa. Jotta hän täydellisesti voisi lyödä tämän armeijan, täytyi hänen odottaa Wienistä tulevia joukkoja. Sentähden ehdotti hän Bagrationille kolmipäiväistä aselepoa, jonka kuluessa armeijat eivät saisi vaihtaa asemiaan eivätkä liikkua paikoiltaan. Hän vakuutteli, että rauhanneuvottelut jo olivat käymässä, ja että hän, turhaa verenvuodatusta välttääkseen, tarjoaa aselepoa. Itävaltalainen kenraali, kreivi Nostitz, joka oli etuvartioston päällikkönä, uskoi Muratin lähetin sanoihin ja vetäytyi takasin, jättäen siten Bagrationin osaston vaaralle alttiiksi. Toinen lähetti saapui venäläisten ketjuun, tuoden saman tiedon rauhanneuvotteluista ja tarjosi kolmipäiväistä aselepoa. Bagration vastasi, ettei hän voi päättää sitä eikä tätä aselevosta, ja lähetti adjutanttinsa ilmoittamaan Kutusoville hänelle esitetyn aselevon ehdoista.

Kutusoville tarjosi aselepo ainoan keinon ajan voittamiseksi, ja Bagrationin nääntyneelle osastolle saataisiin täten välttämätöntä lepoa, ja aselevon aikana saattaisivat kuormasto ja tykistö (niiden etenemisestä eivät ranskalaiset tietäneet) edetä edes yhden päivämarssin verran Znaimia kohti. Aselepo oli siis ainoa ja odottamaton keino armeijan pelastamiseksi. Saatuaan tämän tiedon lähetti Kutusof viipymättä esikunnassaan palvelevan kenraaliadjutantti Winzingeroden vihollisen leiriin. Tämä sai toimekseen suostua aselevon ehtoihin ja sen ohessa piti hänen esittää antautumisen ehdot. Samalla lähetti Kutusof adjutantteja hoputtaman kuormaston kulkua Kremsin – Znaimin tiellä. Ainoastaan Bagrationin nääntyneen, nälkäisen osaston piti jäädä paikoilleen kahdeksan kertaa voimakkaamman vihollisen lähettyville peittämään koko armeijan ja kuormaston liikkeitä.

Kutusovin toiveet toteutuivat siinä suhteessa, että antautumisen ehdottaminen, joka ei velvoittanut häntä mihinkään antoi osalle kuormastoa tilaisuuden kulkea rauhassa Znaimiin, ja siinäkin suhteessa, että Muratin erehdys sangen pian huomattiin. Heti kun Bonaparte, joka majaili Schönbrunnissä, kahdenkymmenenviiden virstan päässä Hollabrunnista, oli saanut Muratin tiedonannon ja aselevon ja antautumisen suunnitelmat, huomasi hän petoksen ja kirjoitti Muratille näin kuuluvan kirjeen:

Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p: nä v. 1805, klo 8 aamulla.

En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät. Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun. Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.

Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää Venäjän armeija … voitte anastaa kuormaston ja tykistön.

Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on… Upseereilla ei ole mitään merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei sellaista ole… Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille samoin.

Napoleon.

Bonaparten adjutantti nousi ratsulle ja lähti täyttä neljää viemään tätä uhkaavaa kirjettä Muratille. Luottamatta kenraaleihinsa ja peläten menettävänsä valmiin saaliin, lähti Bonaparte koko kaartineen taistelukentälle. Mutta huolettomana sytytteli Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruinen osasto nuotioitaan; sotilaat lämmittelivät, kuivailivat vaatteitaan ja keittivät taas ensi kerran puuroa kolmipäiväisten rasitusten ja kärsimysten jälkeen. Kenkään sotilaista ei tiennyt eikä ajatellut tulevia kohtaloita.

XV

Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut. Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin, kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".

– Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, – sanoi Bagration, aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.

"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon … kyllä hänelle paikka löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration. Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis, keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa, ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui ruhtinas Andreille oppaaksi.

Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä kantoivat ovia, raheja ja aitoja.

– Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, – sanoi esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. – Päälliköt ovat välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet. Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.

– Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, – sanoi ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.

– Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.

He laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan. Muutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien ääressä, juoden, syöden.

– Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, – sanoi esikunta-upseeri nuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa lausunut näitä sanoja. – Onhan kielletty poistumasta asemilta. Ruhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni, – sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka sukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan), seisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.

– Niin, ettekö häpeä, kapteeni Tushin? – jatkoi esikunta-upseeri: – teidän tykistöupseerina pitäisi olla muille esikuvana, ja olette saappaitta. Jos hälytetään, niin olettepa komea sukkasilla. (Esikunta-upseeri hymähti.) Suvaitkaa lähteä kukin asemalleen, herrat upseerit, kaikki, kaikki, – lisäsi hän käskevästi.

Ruhtinas Andrei ei voinut olla hymähtämättä, katsahdettuaan alikapteeni Tushiniin. Vaiti ollen ja hymyillen, Tushin väännältihe jalalta toiselle ja katseli kysyvästi suurilla, viisailla ja hyvänsuovilla silmillään milloin ruhtinas Andreihin, milloin esikunta-upseeriin.

– Sotilaat sanovat: paljasjaloin on mukavampi, – sanoi Tushin, kainosti hymyillen, ja tahtoi nähtävästi päästä ikävästä asemastaan leikinlaskulla.

Mutta hän ei ollut vielä sanonut sanottavaansa, kun tunsi, ettei leikinlasku sujunutkaan eikä tepsinyt. Hän hämmentyi.

– Suvaitkaa lähteä, – sanoi esikunta-upseeri, koettaen olla vakava.

Ruhtinas Andrei katsahti vielä kerran tykistöupseeriin. Hänessä oli jotain erikoista, jotain aivan epäsotilaallista, jonkun verran naurettavaa, mutta silti jotain sanomattoman viehättävää.

Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen.

Kaikkialla kohtasivat he eri aselajeihin kuuluvia, jalanastuvia sotilaita ja upseereja. Saavuttuaan kylän taakse huomasivat ratsastajat äsken luotuja punertavia saviröykkiöitä; siinä kaivettiin maavarustuksia. Kylmästä tuulesta välittämättä, puuhaili siinä muutaman pataljoonan miehistö paitahihasillaan, aivan kuin valkeat muurahaiset. Vallin takaa lenteli pyrynään punertavaa savea, mutta heittäjiä ei näkynyt. Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei ajoivat varustuksen luo, tarkastivat sitä ja lähtivät edelleen. Heti varustuksen takana joutuivat ratsastajat suurehkon sotilasryhmän keskelle; toiset juoksivat ryhmästä varustukseen, toisia tuli lakkaamatta varustuksesta. Ratsastajain täytyi tukkia nenänsä ja kannustaa ratsunsa raviin päästäkseen heitä ympäröivästä myrkähdyttävästä ilmapiiristä.

– Voilà l'agrément des camps, monsieur le prince,⁷⁵ – sanoi päivystävä esikunta-upseeri.

Sitten nousivat he vastakkaiselle kukkulalle. Tältä kukkulalta saattoi jo eroittaa ranskalaiset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja alkoi tarkastaa ympäristöä.

– Tuolla on meikäläisten patteri, – sanoi esikunta-upseeri, osoittaen kukkulan korkeinta kohtaa, – sen päällikkönä on samainen sukkajalka torvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko ympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.

– Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, – sanoi ruhtinas Andrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, – suoriudun kyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.

Esikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.

Mitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja iloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja alakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli sivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä ranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua ja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei saapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät venäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja komppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin osaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla; kaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset rakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden ääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina, kuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai sinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen ympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä suin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria, joka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa edessä istuvalle upseerille.

Eräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla kannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli kallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä kannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat sotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan maiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä poistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen ilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä taistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet miehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään jossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui ruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka puuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön majan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki ruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä makasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja kaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri huusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja, välittämättä huudoista, puheli taukoamatta:

– Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen, jalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen; hän on konna. Vielä, vielä!

Ja yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin teeskenneltyä huutoa.

– Vielä, vielä, – puheli majuri.

Eräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja kärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan adjutanttiin.

Saavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan pitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut kaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit aamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja ranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa, vieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli tälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka naureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja vihollisia.

Vaikka olikin kielletty lähestymästä ketjua, niin eivät päälliköt siitä huolimatta voineet karkoittaa uteliaita, joita aamusta alkaen suurin joukoin tungeskeli kummallakin puolella. Ketjusotilaat, jotka mielestään oikeastaan olivat näiden harvinaisuuksien näyttäjiä, olivat jo tottuneet ranskalaisiin eivätkä sentähden enää heitä tarkastelleetkaan, vaan oli heidän huomionsa enemmän kiintynyt katselijoihin. Ikävissään odottelivat he vahdinmuutosta. Ruhtinas Andrei pysähtyi tarkastelemaan ranskalaisia.

– Katohan, kato, – puheli eräs sotilas toverilleen, osoittaen venäläistä muskettisoturia, joka upseerin seurassa oli tullut aivan ketjulle ja puheli nopeasti ja innokkaasti ranskalaisen krenatöörin kanssa. – Näes, miten lavertaa sukkelaan! Eipä pääse ranskalainen jälissä. Koetappa sinä, Sidorof!

– Odota, kuuntele. Jopa käy ovelasti! – vastasi Sidorof, jota sotilaat pitivät verrattomana ranskan puhujana.

Ranskaa haastava muskettisoturi, jota sotilaat nauraen kuuntelivat, oli Dolohof. Ruhtinas Andrei tunsi hänet ja alkoi kuunnella hänen puhettaan. Dolohof oli saapunut komppanianpäällikkönsä seurassa vasemmalta sivustalta, minne heidän rykmenttinsä oli sijoitettu.

– No, vielä, vielä! – yllytti komppanianpäällikkö Dolohovia. Hän kurottautui eteenpäin kuullakseen jokaisen sanan, vaikkeikaan hän tästä hänelle vieraalla kielellä tapahtuvasta keskustelusta ymmärtänyt sanaakaan. – Koettakaa vielä liukkaammin. Mitä hän sanoo?

Dolohof ei vastannut komppanianpäällikön kysymykseen; hän oli joutunut kiihkeään kiistaan ranskalaisen krenatöörin kanssa. He puhuivat tietystikin sodasta. Ranskalainen, joka sekoitti venäläiset itävaltalaisiin, todisteli, että venäläiset olivat antautuneet Ulmin luona ja että osa heistä oli lähtenyt pakosalle; Dolohof taas väitti, etteivät venäläiset olleet antautuneet, vaan päinvastoin löylyttäneet ranskalaisia.

– Teidät on käsketty täältä karkoittamaan, ja kyllä teidät karkoitammekin, – puheli Dolohof.

– Varokaa vain, ettemme korjaa teitä kaikkine kasakkoinenne, – sanoi krenatööri.

Ranskalaiset sotilaat pyrähtivät nauramaan.

– Panemme teidät tanssimaan, kuten Suvorovinkin aikoina (on vous fera danser), – sanoi Dolohof.

– Qu'est-ce qu'il chante?⁷⁶ – kysyi eräs ranskalainen.

– De l'histoire ancienne,⁷⁷ – vastasi toinen, aavistaen, että oli puhe entisistä sodista. – L'Empereur va lui faire voir à votre Souvara, comme aux autres.⁷⁸

– Bonaparte… – alkoi Dolohof, mutta ranskalainen keskeytti hänet.

– Ei ole Bonapartea. On keisari Saoré nom⁷⁹… – huusi ranskalainen raivoissaan.

– Hiis vieköön keisarinne!

Ja Dolohof alkoi sättiä venäjäksi, oikein sotilaan tapaan, heitti kiväärinsä ilmaan ja poistui ketjusta.

– Menkäämme, Ivan Lukitsh, – sanoi hän komppanianpäällikölle.

– Sepä vasta ranskaa, – sanoivat venäläiset sotilaat. – Entä sinä, Sidorof!

Sidorof iski silmää ja alkoi, ranskalaisiin kääntyneenä, mulittaa käsittämättömiä sanoja:

– Kari, mala, tafa, safi, muter, kaska, – molotti Sidorof, koettaen saada äänensä sävyä niin ilmeikkääksi kuin mahdollista.

– Ho, ho, ho! ha, ha, ha! Uh, uh! – kaikui terveen iloinen naurunrähäkkä venäläisten joukosta, ja välittömästi tarttui se ranskalaisiinkin, niin että olisi luullut välttämättömäksi poistaa panokset pyssyistä, lauaista tykit ilmaan ja hajaantua kunkin kiireimmän kaupalla kotiinsa.

Mutta panokset jäivät pyssyihin, ampumareiät taloissa ja varustuksissa ammottivat yhtä uhkaavina kuin ennenkin, ja etuteloistaan irroitetut tykit olivat yhä suunnattuina toisiaan vastaan.