Sota ja rauha II

XXVI

Keskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä kirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen uutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa. Kirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja luottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin voimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja tunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa ollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli keskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi, että pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei olisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut kärsiä yksin kaikki ikävyydet. "Ja sitäpaitsi", – hän kirjoitti, – "asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on. Silloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet, kuusi kuukautta, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni kuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä kylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä odottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä tarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta jos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan itseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin olisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin tästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen hänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan katselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään miettimisajan kahdeksaan kuukauteen."

Monien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar Maria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi rauhallisena tyttärelleen:

– Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen… Ei kestä kauvan – pian päästän…

Ruhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä kovemmalla äänellä.

– Nai, nai, kyyhkyläiseni… Suku on verraton… Järkeviä ihmisiä, mitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen! Kirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa äitipuolen ja minä otan Bouriennen!.. Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää äitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi akkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat sinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.

Tämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut asiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän mielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta yllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti Bourienneen.

– Miksen häntä naisi? – puhui hän tyttärelleen. – Hänestä tulee verraton ruhtinatar!

Viime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja kummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä ranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut isään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän lepyttämisestä.

Nikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat ruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli hänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen haave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle tuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä herättäneet Jumalan ihmiset – uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka vanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä vanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä enemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien, jotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja hyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen hankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea. Ruhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle riitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen aikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman puolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja turmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat hetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin tiedämme, – niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja sanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta sittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. "Miksi ei kukaan ole tätä käsittänyt?" – ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut kuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat luokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan jotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa, synnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään kiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen, tekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka heitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on totuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää ei ole!

Pyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias lyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo neljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä ruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran puolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli elämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan äänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on löytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun Fjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä asiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä vaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa rippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa. Hän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin itselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut, kauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia, jossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria usein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen aikomus.

Kuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar Maria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään kaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat kertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta ruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta. Mielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa kulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä kontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta, maailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo ja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä vallitsee ikuinen ilo ja autuus.

"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään, kun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani hetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen rauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!"… ajatteli ruhtinatar Maria.

Mutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni hänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään, että oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin Jumalaa.

NELJÄS OSA

I

Raamattu kertoo, että ihminen ennen syntiinlankeemusta oli onnellinen sentähden, ettei hänen tarvinnut tehdä työtä, vaan sai viettää aikansa huolettomana ja joutilaana. Langennutkin ihminen rakastaa joutilaisuutta, mutta kirous painaa yhä häntä, eikä ainoastaan siksi, että meidän otsa hiessä täytyy syödä leipämme, vaan siksi, että olemme niin henkisesti rakennetut, ettemme toimettomina saata olla rauhalliset. Mutta jos ihminen saattaisi tulla sellaiseen mielentilaan, että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä velvollisuutensa, niin silloin hän olisi saavuttanut osan alkuperäisestä onnentilasta. Ja todellakin viettää tällaista pakollista, huoletonta joutilaan elämää kokonainen säätyluokka – sotilaat. Tämä pakollinen, huoleton joutilaisuus se onkin voimakkain viekote ihmiselle antautumaan sotilasalalle.

Nikolai Rostof nautti täysin siemauksin tästä onnesta vuoden 1807 jälkeen palvellessaan Pavlogradin rykmentissä entisen Denisovin eskadronan päällikkönä.

Rostovista oli tullut karaistu kelpo mies, jota moskovalaiset tuttavat tosin olisivat pitäneet jonkunverran mauvais genre, mutta jota päällystö, toverit ja sotamiehet rakastivat ja kunnioittivat, ja joka itse oli täysin tyytyväinen elämäänsä. Viime aikoina, vuonna 1809 oli hän äidin kirjeissä yhä enemmän ja enemmän huomannut valituksia perheen taloudellisten asiain rappeutumisesta. Äiti huomautti, että pojan jo olisi aika palata kotiin ilahuttamaan ja rauhoittamaan iäkkäitä vanhempiaan.

Lukiessaan näitä kirjeitä Nikolai kauhistui kun huomasi, että hänet aijotaan houkutella tästä ilmapiiristä, missä hän oli elänyt niin rauhallista ja hiljaista elämää, kaukana kaikesta elämän hyörinästä. Hän tunsi, että hänen ennemmin tai myöhemmin taas on laskeuduttava tuohon elämän kuljuun, missä rappeutunut talous vaatii parannuksia, missä taloudenhoitajat ovat vedettävät tilille, missä riidellään, vehkeillään, missä hän on sidottu seurapiireihin, rakkauteensa Sonjaan ja hänelle antamiinsa lupauksiin. Kaikki tämä tuntui kauhean vaikealta ja sekavalta, ja hän vastaili äidin kirjeisiin kylmillä, klassillisilla kirjeillä, jotka alkoivat sanoilla: "Ma chère maman"⁶⁶ ja päättyivät sanoihin: "votre obéissant fils",⁶⁷ mutta tulostaan ei hän mitään maininnut. Vuonna 1810 hän sai vanhemmiltaan kirjeen, jossa ilmoitettiin Natashan ja ruhtinas Andrein kihlaus, ja kerrottiin että häät vietetään vasta vuoden kuluttua sulhasen isän vaatimuksesta. Tämä kirje suututti ja loukkasi Nikolaita. Ensiksikin kävi hänen sääliksi Natashan menettäminen, jota rakasti enin perheen jäsenistä; toiseksi karmi hänen husaariluontoaan, ettei hän ollut kotona näin tärkeän tapauksen sattuessa, sillä hänpä olisi tuolle Bolkonskille sanonut, ettei hänen sukulaisuuttaan niinkään kaivata, ja jos hän todella rakastaa Natashaa, niin pitäisi hänen vähät välittää puolihullun isänsä suostumuksesta. Hän mietti hetken lomalle lähtöä tavatakseen Natashan morsiamena, mutta silloin olivat tulossa suuret kenttäharjoitukset, hän muisti suhteensa Bonjaan ja tuon pelkäämänsä elämän hyörinän, ja hän jätti lomalle lähdön toistaiseksi. Mutta keväällä sai hän äidiltään kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut isän tietämättä, ja tämä kirje sai hänet lähtemään. Äiti kirjoitti että ellei Nikolai tule kotiin ja ryhdy asioiden johtoon, niin joutuu perheen koko omaisuus vasaran alle ja kaikki omaiset joutuvat maailmalle. Vanha kreivi on niin heikko, luottaa niin päättömästi Mitenjkaan, on niin hyväsydäminen, ja kaikki häntä pettävät siihen määrin, että asiat yhä vain rappeutuvat. "Jumalan nimessä, rukoilen sinua lähde heti kotiin, jollet tahdo tehdä minua ja koko perhettä onnettomaksi", – kirjoitti äiti.

Tämä kirje koski Nikolaihin. Hänessä oli käytännöllistä tervettä järkeä, joka tarpeen tullen ilmoitti, mitä oli tehtävä.

Nyt oli hänen lähdettävä, jolleikaan ainaiseksi, niin ainakin lomalle. Miksi hänen oli lähdettävä, sitä hän ei tietänyt; mutta levättyään puolisen jälkeen hän käski satuloida harmaan, julman äkäisen oriinsa Marsin, joka kauvan oli seissyt tallissa joutilaana, ja kun hän illalla palasi kotiin vaahdossa uivalla oriillaan ilmoitti hän Lavrushkalle (jonka oli saanut Denisovilta perinnöksi) ja luokseen kokoontuneille tovereilleen, että aikoo pyytää lomaa ja lähteä kotiin. Niin vaikealta ja kummalta kuin hänestä tuntuikin, että hänen oli lähdettävä tietämättä onko esikunta ylentänyt hänet ratsumestariksi vai Annan ritariksi viimeisten kenttäharjoitusten johdosta, ja niin kummalta kuin tuntuikin ajatella, että hänen näin nyt täytyi lähteä myömättä kimo kolmivaljakkoaan kreivi Goluhovskille, joka jo kauvan oli hieronut kauppaa, ja josta asiasta hän oli lyönyt vedon, ettei möisi valjakkoa 2000 rupiaa vähempään, ja niin käsittämättömältä kuin tuntuikin, ettei hän saisi olla mukana tanssiaisissa, jotka husaarit olivat päättäneet järjestää panna Pshasgetskin kunniaksi ja härnätäkseen ulaaneja, jotka olivat juhlineet panna Borschovskin kunniaksi, – niin kummalta kuin kaikki tämä tuntuikin, niin oli hän sentään selvillä, että hänen oli lähdettävä tästä hyvästä, kirkkaasta maailmasta jonnekkin tuonne, missä kaikki tuntui turhalta hyörinältä ja puuhalta. Viikon kuluttua Nikolai sai lomaluvan. Koko prikatin upseerit järjestivät Rostovin kunniaksi päivälliset, jotka maksoivat 15 ruplaa hengeltä. Kaksi soittokuntaa soitteli, kaksi kööriä lauleli. Rostof tanssi majuri Basovin kanssa trepakkaa; päihtyneet upseerit syleilivät Rostovia, heittelivät ilmaan ja lopuksi pudottivat permannolle; kolmannen eskadronan husaarit heittivät vielä viimeisen kerran hänet ilmaan ja huusivat eläköön. Sitten asetettiin Rostof rekeen, ja toverit saattoivat hänet ensimäiseen kievariin.

Puoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti, ajatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi unohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä itseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä lähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan kuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia: nopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan; viimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja juoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.

Kun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen pettyneensä toiveisiinsa nähden. "Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta niin riensin!" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin. Isä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli heissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai ei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan talouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli kuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää, mutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden ylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus riemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja oli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika, jolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan ihmetteli ja nauroi.

– Aivan muuttunut, – hän toisteli.

– Olenko sitten rumentunut?

– Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta. Ruhtinatar, – sanoi Nikolai kuiskaten.

– Niin, niin, niin, – vastasi Natasha iloisena.

Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin, miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen kirjeen.

– Mitä arvelet, oletko iloinen? – kysyi Natasha. – Olen nykyään niin rauhallinen, niin onnellinen.

– Sangen iloinen, – vastasi Nikolai. – Hän on kelpo mies. Oletko oikein kovin rakastunut?

– Miten sanoisin, – vastasi Natasha, – olen ollut rakastunut Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen…

Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.

– Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, – puhui Natasha.

Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.

Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla. Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut. Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu. Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain kieroa.

"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" – hän ajatteli. Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.

– Tässä hän kirjoittaa, – puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas Andrein kirjettä, – kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, – päätti äiti aina tästä asiasta puhuessaan: – onhan hän kelpo mies. – Jonkinlainen salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.

II

Alkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä kiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli hänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan hartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen vihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten tiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä täydelliset tilit. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut Mitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: täydelliset tilit. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä odottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat kauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi yhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita satoi kuin rakeita ukkosilmalla.

– Rosvo! Kiittämätön elukka!.. Silvon sinut koiran … et ole nyt tekemisissä isän kanssa … ryöstänyt… j.n.e.

Sitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran kiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta eteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa paikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän pehmeään jatkoon ja huusi: "Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!"

Mitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä kukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka monet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut kaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne olivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan pelastavan voiman).

Mitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta eteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode, joka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.

Nuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään välittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.

Kreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä tieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta paranevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän pelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan poikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa jälkeen.

Seuraavana päivänä vanha kreivi kutsui Nikolain luokseen ja sanoi hänelle kainosti hymyillen:

– Kuulehan, rakkaani, turhanpäiten tulistuit! Mitenjka on minulle kaikki kertonut.

"Tiesinhän", – ajatteli Nikolai, – "etten koskaan mitään käsittäisi täällä, tässä typerässä maailmassa."

– Sinä olit suuttunut siitä, ettei hän ollut merkinnyt kirjoihin näitä 700 ruplaa. Ovathan ne merkityt siirrolla, mutta sinä et tarkastanut seuraavaa sivua.

– Isä kulta, hän on – konna ja varas, sen tiedän. Ja tehköön mitä tahtoo. Ja jos tahdotte, niin en sanaakaan hänelle sano.

– Ei, rakkaani (kreivi hämmentyi, sillä hän tiesi huonosti hoitaneensa vaimonsa omaisuutta ja häpesi lapsiaan, mutta ei tiennyt, miten parantaisi rappeutuneet asiansa). Ei, pyydän sinua ryhtymään asioiden hoitoon; olen jo vanha, minä…

– Ei, isä kulta, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille ikävyyksiä, olen taitamattomampi kuin te.

"Hiisi vieköön heidät kaikki, nuo talonpojat, rahat ja siirrot seuraavalle sivulle" – ajatteli Nikolai. – "Olenhan minäkin aikoinani tietänyt kulman kääntämisen ja panoksen kuudentamisen korttipelissä, mutta toiselle sivulle siirroista en käsitä tuon tätäkään", – ajatteli hän itsekseen eikä sen jälkeen enään ryhtynyt asiain johtoon. Kerran sentään kutsutti vanha kreivitär hänet luokseen, näytti hänelle Anna Mihailovnan hyväksymää 2000 ruplan vekseliä ja kysyi mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä vekselin suhteen.

– Tällaisiin, – vastasi Nikolai. – Olette jättänyt asian ratkaistavakseni; en pidä Anna Mihailovnasta enkä hänen pojastaankaan, mutta ovathan he olleet ystäviämme ja ovat köyhiä. Siis tällaisiin! – ja hän pilppoi vekselin palasiksi. Tämä teko saattoi vanhan kreivittären vuodattamaan ilon kyyneliä. Tämän jälkeen ei nuori Rostof enää sekaantunut kenenkään asioihin, vaan ryhtyi innolla harjoittamaan ajometsästystä, joka aina oli ollut vanhan kreivin lempitoimia.