Sota ja rauha II

IX

Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.

Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen ja käsiään levitellen kumarrella.

Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää, mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta, että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus, joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään. Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa tätä.

Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on – Kuragin!" – kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin, jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa. Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla, helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen kysyi jotain, osoittaen Natashaa.

– Mais charmante!⁷⁹ – hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen, minkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti Anatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi kyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja mairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja oikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.

– Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! – sanoi kreivi. – Ja miten kauniit molemmat!

Shinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä kepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan sentähden, että Anatol oli sanonut hänestä charmante.

Ensimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset tulivat.

Boris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset ja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta kutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli keimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa ja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa näytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.

Puolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla tavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.

Permannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä Helenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on tuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.

Kuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät Rostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä häntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että tähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän mielestään oli viehättävin.

Ennen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit eivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen näköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun Natasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre ensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi jotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre elostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän nojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan kanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen äänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti, ja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen häntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva, että Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa, joka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota varmaan tiesi miellyttävänsä.

Toisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen oli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä, ja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli paljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa käsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten juoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan tyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt taivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin kauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin kulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki laskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot keskeyttivät usean kerran toiminnan.

Tämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja aina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa selkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä kaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt edes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.

Kun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan, kääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu), viittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen puhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista ihailijoistaan.

– Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, – hän sanoi, – koko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.

Natasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin mielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein punastui mielihyvästä.

– Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, – puhui Helena. – Ja kun ette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!

Suotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän saattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari imartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.

– Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin viivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani hankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan ja olen aina halunnut teihin tutustua, – sanoi hän hymyillen Natashalle. Hovipoikani Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet, että hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas Andrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, – sanoi hän erityisen merkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein rakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen aitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.

Kolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja seinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi henkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään ja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti. Laulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla ensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli nyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä hiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta kuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia miehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa mutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani toisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte keskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti jalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi hyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit ja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi yksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies oli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä taidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa käsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen kumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset miehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton säestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky. Orkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki lähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse. Esirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja kaikki huusivat riemastuneina: "Duport! Duport! Duport!" Natashasta ei tämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli ympärilleen.

– Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? – sanoi Helena, Natashaan kääntyen.

– Ah, on, – Natasha vastasi.

X

Väliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja samalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa, jottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.

– Sallikaa esittää teille veljeni, – sanoi Helena, vilkaisten hätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli paljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä oli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että hän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista alkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon viisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui rohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei tämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin peloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.

Anatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti Semjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.

– Mutta kuulkaahan, kreivitär, – sanoi Anatol äkkiä, kääntyen Natashaan kuin vanhaan tuttavaan, – me hommailemme täällä paraillaan pukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa. Kokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?

Puhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita käsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen ihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo ahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista tunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas etsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha kauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden väliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden minutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli peloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi hän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee häntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään tuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään miestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut kysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään kenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei tavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: "hauskaa, se minua miellyttää."

Katkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään rauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta. Kysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella tämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä rohkaista.

– Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan tekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin ihastunut, – Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. – Tulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, – hän jatkoi, oikasi kätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: Vous serez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi cette fleur.⁸⁰

Natasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse, mutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän ajatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.

"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut? Pitäneekö parantaa asia?" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla katsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän läheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat hänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä silmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut minkäänlaista väliaitaa.

Taas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena. Natasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti ympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui hänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas – sulhanen, ruhtinatar Maria ja elämä maalla – eivät kertaakaan tulleet hänen mieleensä.

Neljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen, joka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja hän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä näytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol Kuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat teatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja auttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä käsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt kun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja hän hymyili hellästi.

Vasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan tapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui ja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia myöten ja juoksi huoneesta.

"Jumalani! Olen hukassa!" sanoi hän itselleen. "Miten saatoinkaan näin menetellä?" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien varassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei saattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä, mahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport koikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset ja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat ihastuneina, – siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt selvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja tarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. "Mitä tämä oikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä omantunnon vaivat?" ajatteli Natasha.

Olisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki kertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei olisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan. Siksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.

"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?" kyseli Natasha itseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: "Olenpa hölmö kun tällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei niin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta. Kukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa", puheli hän itselleen. "On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan, eikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua tällaisenakin. Mutta millaisena tällaisena? Voi, Jumalani, Jumalani! miksi hän ei ole täällä!" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta sitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin totta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen rakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas tuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään tämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä hetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.

XI

Ruhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli tämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman verran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.

Isä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa puolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika siirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle oli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon. Erittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.

Anatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui asumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta tottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre antoi lainan nimessä hänelle rahoja.

Moskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli huomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se seikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti mustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin läheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan mademoiselle Georgesin kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden Moskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä koskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja illatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja ylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin. Mutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein poikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli kenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli laillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin lähimmät ystävät.

Pari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs köyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian kumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät lunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.

Anatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa. Hän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei milloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt ajattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai mitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti, että samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli hänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta ruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin luja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät luonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden takasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin oikealta ja vasemmalta.

Hän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei ollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä ajattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta. Monasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat suunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän ei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja naiset – niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut mitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään itseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta konnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.

Remuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi saannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. "Naiselle annetaan kaikki anteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti on elänyt."

Dolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja seikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja liittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin, josta tiesi olevan itselleen hyötyä.

Anatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof taas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen rikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin seurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä salaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin väleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut hallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein välttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.

Natasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen oli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita, jalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä hakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella, sillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.

– Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, – sanoi Dolohof.

– Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, – sanoi Anatol. – Mitä arvelet?

– Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään…

– Tiedäthän, – sanoi Anatol, – j'adore les petites filles:⁸¹ he ovat pian kiehdotut.

– Saitpa jo kerran nuoresta tytöstä, – sanoi Dolohof, joka tiesi Anatolin naimisjutun. – Pidä varasi!

– Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? – sanoi Anatol, nauraen hyvänsuovasti.