XV
Palattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja huomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä sohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Hän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen ilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä hän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen. Sonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi käden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi hillittömään itkuun.
"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin? Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä, eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt, keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."
Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan kasvoja.
– Natasha! – lausui hän hiljaa.
Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.
– Oletko jo palannut?
– Olen – vastasi Sonja hiljaa.
Natasha hymyili riemastuneena.
– Ei, Sonja, en voi enää! – hän sanoi. – En voi enää sinulta salata. Tiedä, me rakastamme toisiamme!.. Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti kirjeen… Sonja…
Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin ystävättäreensä.
– Entäs Bolkonski? – hän sanoi.
– Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! – sanoi Natasha. – Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on…
– Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?
Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän kysymystä.
– Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.
– Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, – sanoi Natasha, ärtyen hetkeksi.
– Ei, en voi tätä uskoa, – toisti Sonja. – En käsitä. Miten saatoit kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä… Olethan vasta kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin…
– Kolme päivää, – sanoi Natasha. – Minusta tuntuu että olen jo sata vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan, istuuduhan tähän. – Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.
– Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? – puheli Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.
– Mutta ajattele toki, mitä teet, – puhui Sonja, – minä en saata jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet… Miten saatoit mennä niin pitkälle? – puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.
– Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma ettet tätä käsitä: rakastan häntä!
– Mutta minä en salli, kerron kaikki! – huusi Sonja kyyneleet silmissä.
– Kuinka saatat, Jumalan nimessä… Jos kerrot, niin olet vihamieheni, – sanoi Natasha. – Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko, että meidät erotetaan toisistamme?
Nähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.
– Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? – Sonja kysyi. – Mitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?
Natasha ei vastannut.
– Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, – rukoili Natasha. – Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua. Tunnustin sinulle…
– Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? – kyseli Sonja. – Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei antanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin… Mutta minä en luota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia salaisia syitä saattaa olla?
Natasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin vasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei tietänytkään, mitä olisi vastannut.
– Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy olla!
Sonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.
– Jos olisi olemassa syitä … alkoi Sonja.
Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan epäilevän.
– Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata, käsitätkö? – huudahti Natasha.
– Rakastaako hän sinua?
– Rakastaako? – toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären järjen lyhyys häntä säälitti. – Luithan hänen kirjeensä, olethan nähnyt hänet?
– Mutta jos hän on konna?
– Hän! … konna? Jospa tietäisit! – puhui Natasha.
– Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan, niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, – sanoi Sonja päättävästi.
– Mutta minä en voi elää hänettä! – huudahti Natasha.
– Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista Nikolaita!
– En kenestäkään välitä, en rakasta ketään muuta kuin häntä. Kuinka rohkenet sanoa, että hän on konna? Etkö tiedä, että häntä rakastan? – huusi Natasha. Sonja, mene tiehesi! En halua kanssasi kiistellä; mene, Jumalan nimessä, mene: näethän miten kärsin, – kirkui Natasha ilkeästi hillityn ärtyisällä ja epätoivoisella äänellä. Sonja pyrskähti itkuun ja poistui huoneesta.
Natasha meni pöydän luo ja kirjoitti hetkeäkään miettimättä ruhtinatar Marian kirjeeseen vastauksen, jota ei ollut aprikoimallakaan aamulla saanut kyhätyksi. Tässä vastauksessaan Natasha lyhyesti ilmoitti ruhtinattarelle, että väärinkäsitykset heidän välillään nyt ovat hävinneet, että hän, Natasha, aikoo käyttää hyväkseen ruhtinas Andrein jalomielisyyttä ja pitää itsensä nyt vapaana, johon ruhtinas lähtiessään oli antanut vallan. Hän pyysi ruhtinattarelta anteeksi mahdolliset rikkomuksensa ja pyysi ruhtinatarta hänet unhottamaan. Ruhtinas Andrein vaimoksi hän ei mitenkään saata suostua. Kaikki tämä tuntui Natashasta tällä hetkellä niin helpolta, yksinkertaiselta ja selvältä.
Perjantaina piti Rostovien lähteä kotiin maalle, ja kreivi oli keskiviikkona lähtenyt näyttämään ostajalle Moskovan läheistä maatilaansa.
Samaksi päiväksi olivat Natasha ja Sonja kutsutut suurille päivällisille Karaginien luo, ja Maria Dmitrijevna saattoi heidät sinne. Täällä tapasi Natasha taas Anatolin, ja Sonja huomasi, miten he puhelivat keskenään jostain ja miten Natasha oli huolissaan, ettei heidän keskusteluaan kuultaisi. Natasha oli koko päivällisten ajan tavallista kiihtyneempi. Kun he olivat saapuneet kotiin, ryhtyi Natasha puhumaan asiasta, mikä oli heillä molemmilla sydämellä.
– Sinähän Sonja puhuit hänestä kaikenlaista pötyä, – alkoi Natasha lempeällä äänellä, kuten puhuvat lapset ollessaan kiitoksen kipeitä. – Puhuimme hänen kanssaan asiat selviksi tänään.
– No, mitä hän sanoi, mitä? Natasha, miten olen iloinen, kun et ole minulle vihainen. Kerro minulle kaikki, sano koko totuus. Mitä hän sinulle sanoi?
Natasha mietti:
– Voi, Sonja, jospa tuntisit hänet niin hyvin kuin minä tunnen! Hän sanoi… Hän kysyi minulta, minkälaisen lupauksen olin antanut Bolkonskille. Hän riemastui kun kuuli, että ero riippuu minusta.
Sonja huoahti surumielisesti.
– Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, – hän sanoi.
– Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa Bolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?
– En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää…
– Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän on miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.
– En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia. Mutta mitä on minun tehtävä?
Sonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään äänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä vakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.
– Natasha, – sanoi Sonja, – pyysit, etten puhuisi sinulle tästä asiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä salaperäisyys?
– Taas, taas! – keskeytti Natasha.
– Natasha, pelkään puolestasi.
– Mitä tässä on pelättävää?
– Pelkään, että joudut turmioon, – sanoi Sonja päättävästi, säikähtäen itsekin sanojaan.
Vihan ilme välähti Natashan kasvoille.
– Haluankin turmiota, haluan, haluan, heti paikalla haluan. Se ei teitä koske. Ei ole se teille turmioksi, minulle, minulle. Jätä minut, jätä. Vihaan sinua.
– Natasha! – huudahti Sonja säikähtyneenä.
– Vihaan, vihaan! Olet vihamieheni iät kaiket!
Natasha juoksi huoneesta.
Hän ei enää puhunut tästä asiasta Sonjalle ja vältteli häntä. Kiihtyneen ihmettelevän ja syyllisen näköisenä kuljeskeli hän huoneesta toiseen, ryhtyen milloin mihinkin toimeen ja jättäen ne taas silleen.
Sonjan oli sydän pakahtua, mutta siitä huolimatta seurasi hän ystävättärensä jokaista askelta.
Eräänä aamuna – seuraavana päivänä piti kreivin saapua talonkaupoiltaan – huomasi Sonja, että Natasha oli taukoamatta katsellut vierashuoneen akkunasta kadulle, aivan kuin olisi jotakuta odotellut, ja sitten oli hän tehnyt kädellään jonkinlaisen merkin ohi ajavalle sotilashenkilölle, jonka Sonja oletti Anatoliksi.
Sonja alkoi entistä tarkemmin seurata ystävättärensä toimia ja huomasikin pian, että Natasha oli koko puolisten ajan ja illan omituisen luonnottomassa mielentilassa: kyselyihin hän vastaili umpimähkään, puheli katkonaisin, sisällyksettömin lausein ja naureskeli aiheetta kaikelle.
Iltateen jälkeen näki hän sisäkön hätäilevänä ja epäröivänä seisovan Natashan huoneen ovella. Hän päästi tytön huoneeseen ja jäi itse oven taakse kuuntelemaan. Hän kuuli että tyttö antoi Natashalle kirjeen.
Yhtäkkiä välähti Sonjan mieleen, että Natashalla oli tekeillä jokin kauhea suunnitelma. Hän koputti ovelle. Natasha ei avannut.
"Hän karkaa hänen kanssaan!" ajatteli Sonja. "Hän saattaa ryhtyä mihin tahansa. Tänään on hänen ilmeensä ollut erityisen huolestunut ja päättäväinen. Hän itki hyvästellessään setää", muisteli Sonja. "Niin, varmaankin karkaa hän Anatolin kanssa, mutta mitä on minun tehtävä? Setää ei ole täällä. Mitä on minun tehtävä? Kirjottaisinko Kuraginille ja vaatisin häneltä selvitystä? Mutta eihän hänen tarvitse vastata. Kirjoitanko Pierrelle, kuten ruhtinas Andrei käski onnettomuuden kohdatessa?.. Mutta kenties hän onkin antanut rukkaset Bolkonskille, lähettihän hän eilen kirjeen ruhtinatar Marialle. Olisipa setä täällä…" Sonjasta tuntui kauhealta puhua asiasta Maria Dmitrijevnalle, joka niin rajattomasti luotti Natashaan. "Oli miten oli", ajatteli Sonja seistessään pimeässä käytävässä: "nyt jos milloinkaan on minun aika osoittaa, että muistan hyväntekijöitäni ja rakastan Nikolaita. Ei, vaikka kolmeen vuorokauteen en saisi silmääni ummistaa, niin sittenkään en poistu tästä käytävästä. Pidätän hänet väkisin enkä anna perheen joutua häpeään", päätteli Sonja.
XVI
Anatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman oli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin Sonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman. Natashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen käytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen. Kolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen kirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa oli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja sieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.
Anatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja kaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut kymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.
Dolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi todistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään pelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus, joka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.
Suuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot, karhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä, selaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku ja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja meni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen palvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä matkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.
– No, – hän sanoi. – Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.
– Anna pois, – sanoi Anatol.
– Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, – sanoi Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. – Ovatko oikeat?
– Ovat, tietenkin ovat, – sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja hymyili.
Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti hymyillen.
– Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! – hän sanoi.
– Hölmö! – sanoi Anatol. – Älä lörpöttele. Jospa tietäisit… Piru ties, mitä tämä oikeastaan on!
– Sittenkin, heitä, – sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole leikin asia.
– No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! – sanoi Anatol kulmiaan yrmistäen. – Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä jaarituksiasi. – Ja hän poistui taas huoneesta.
– Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: – en laske leikkiä, puhun vakavasti. Tulehan tänne, tule.
Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.
– Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt? Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.
– Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.
– Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus: yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin tekemisiin rikoslain kanssa…
– Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! – sanoi Anatol äkeissään. Olenhan sinulle jo selittänyt. Olenhan? – Ja hän toisti taas Dolohoville ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena, kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. – Olenhan sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, – sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, – niin olen vapaa. Jollen pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä, älä!
– Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi…
– Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin Dolohovin eteen. – Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! – Hän tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. – Ah! quel pied, ma chère, quel regard! Une déese!!85
Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.
– Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?
– Mitäkö silloin? Mitä? – toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti tulevaisuutta ajatellessaan. – Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä silloin… Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! – Hän vilkasi kelloaan. – Jo on aika lähteä!
Anatol meni takahuoneeseen.
– No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? – huusi hän palvelijoille.
Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja Makarin istuivat teekeittiön ääressä.
Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän itsekseen supatti jotain hellän vienoa.
– Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! – huusi Dolohof viereisestä huoneesta.
– Ei haluta! – vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.
– Tulehan, Balaga on saapunut.
Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri, jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!" vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!" ajatteli Balaga.
Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25 ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein istumaan.
– Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän jalosukuisuutenne, – puhui Balaga. – Hevoset ovat aivan huvenneet, pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.
Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.
Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä verasta tehdyn viitan.
Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen, mustan kätensä.
– Fjodor Ivanovitshille! – hän sanoi kumartaen.
– Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.
– Terve, teidän jalosukuisuutenne, – sanoi Balaga Anatolille, joka samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.
– Kysyn sinulta, Balaga, – alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan olkapäille, – sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi… Mitkä hevoset sinulla on?
– Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, – vastasi Balaga.
– Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa tunnissa on saavuttava perille? Mitä?
– Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? – sanoi Balaga silmää iskien.
– Halkasen tohnosi, jos ilvelet! – kirkasi äkkiä Anatol silmät muljollaan.
– Miksi ilveilisin, – sanoi ajuri naurahtaen. – Olenko säästellyt hevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä koivista lähtee.
– No! – sanoi Anatol. – Istuudu sitten.
– Niin, istuhan! – sanoi Dolohof.
– Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.
– Olehan, istu, juo! – sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren juomalasillisen madeiraa.
Ajurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin kielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen silkkiliinaan, jonka otti lakistaan.
– No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?
– Niin … (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään. Katsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?
– Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? – sanoi Balaga. – Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko vielä, teidän jalosukuisuutenne?
– Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, – alkoi Anatol hymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan. – Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui kuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?
– Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta Balaga. – Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, – Balaga kääntyi Dolohoviin, – uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät. En voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen. Heitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne. Heittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa, pitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen sivuhevonen kuoli.