Anatol poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua yllä hopeavyöllä köytetty turkki ja päässä reimasti korvalle läsäytetty soopelinnahkainen lakki, joka sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen. Hän katsahti kuvastimeen, laittautui keikarimaiseen asentoon ja asettui sitten samaan asentoon Dolohovin eteen lasi kädessä.

– No, Fedja, hyvästi, kiitos kaikesta; hyvästi! – sanoi Anatol. – No, toverit, ystävät … – hän mietti hetken, – minun … nuoruuteni, jääkää hyvästi! – sanoi hän, Makariniin ja muihin huoneessa olijoihin kääntyen. Vaikka kaikkien pitikin seurata häntä matkalle, niin tahtoi Anatol tehdä tämän lähtöretken juhlallisen liikuttavaksi. Hän puhui harvalleen kovalla äänellä, rinta pystyssä ja heilutellen toista jalkaansa.

– Tarttukaa kaikki laseihinne, sinäkin Balaga. No, toverit, ystävät nuoruuteni aikojen, olemme elostelleet. Mutta milloinka taas tapaamme toisemme? Lähden vieraille maille. Olemme remuilleet; hyvästi pojat. Terveydeksi! Hurraa… – puhui Anatol, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen pirstaleiksi permantoon.

– Terveydeksenne, – sanoi Balaga, tyhjensi lasinsa ja pyyhki suunsa silkkiliinaan.

Makarin syleili kyynelsilmin Anatolia.

– Ah, ruhtinas, miten on ikävä sinusta erota, – hän sanoi.

– Matkalle, matkalle! – huudahti Anatol.

Balaga pujahti ovesta.

– Ei, seis, – sanoi Anatol. – Sulje ovi, istahtakaamme hetkeksi. Kas näin.

Ovi suljettiin, ja kaikki istuutuivat.

– No, nyt eteenpäin mars pojat! – sanoi Anatol nousten paikaltaan.

Anatolin lakeija Josef antoi laukun ja miekan herralleen, ja koko seurue poistui eteiseen.

– Mutta missä on turkki? – kysyi Dolohof. – Hoi Ignatka! Käyppä pyytämään Matrena Matvejevnalta turkki ja soopelinnahkainen hilkka. Olen kuullut kerrottavan, miten tyttöjä ryöstetään, – hän lisäsi silmää iskien. – Tyttöhän saattaa hädissään syöksähtää puolialastomana pakkaseen; jos sitten hieman myöhästyt, niin heti pillahtaa itkuun, muistuvat mieleen "pappa ja mamma", viluttaa ja takasin kotiin. Ota sinä mukaasi turkki, kääri heti tulemilta ja vie rekeen.

Palvelija toi ketunnahkaiset naisenturkit.

– Hölmö, käskinhan tuomaan soopelinnahkaiset, Hoi, Matrjeshka, soopelinnahkaiset, – huusi Dolohof niin että huoneet kajahtelivat.

Kaunis, laihahko mustalaisnainen, jolla oli kirkkaat, mustat silmät ja sinervän mustat, kiharat hiukset, juoksi kiireissään punanen saali harteilla ja soopelinnahkaiset naisenturkit käsivarrella.

– Mitäpä minä välitän, ota, ei tule surku, – puhui hän, häveten nähtävästi herraansa ja samalla surkeillen kalliita turkkeja.

– Kas näin, – Dolohof sanoi. – Ja sitten näin, – hän jatkoi, nosti kauluksen, kiinnitti leuvan alta, niin että ainoastaan osa tytön kasvoista jäi näkyviin. – Ja sitten näin, näetkös? – ja hän vei Anatolin kasvot kauluksen aukolle, näistä kiiluivat Matrjeshan hymyilevät silmät.

– No, hyvästi, Matrjesha, – sanoi Anatol ja suuteli mustalaistyttöä. – Ah, nyt ovat lystit täällä loppuneet! Tervehdi Stjeshkaa. No, hyvästi! Hyvästi, Matrjesha; toivota minulle onnea.

– No, antakoon Jumala teille, ruhtinas, paljon onnea, – sanoi Matrjesha.

Portaiden edessä oli kaksi kolmivaljakkoa, joita piteli kaksi nuorta ajuria. Balaga nousi etumaiseen rekeen ja alkoi kädet koholla kokoilla ohjia. Anatol ja Dolohof istuivat hänen rekeensä. Toiseen rekeen sijoittuivat Makarin, Hvostikof ja Anatolin palvelija.

– Ollaanko valmiit? – kysyi Balaga.

– Hoi menoon! – huudahti hän, kiertäen ohjat nyrkkiensä ympäri, ja valjakot lähtivät kiitämään pitkin Nikitskin puistokatua.

– Hei! Pois alta? Hei! – kirkuivat Balaga ja hänen vieressään istuva ajuri. Arbatin torilla tarttui reki vaunuihin, kuului rysäys, huutoja, mutta kolmivaljakko lensi pitkin Arbatia.

Ajettuaan parin kulmauksen välin Podvinskajaa pitkin Balaga alkoi pidätellä hevosia, käänsi takasin ja pysäytti valjakon Vanhan Tallikadun kulmaukseen. Nuori ajuri tarttui hevosten suupieliin, Anatol ja Dolohof lähtivät astumaan katukäytävää pitkin. Kun he olivat saapuneet portille, vihelsi Dolohof. Vihellykseen vastattiin, ja samassa töksähti kadulle sisäkkö.

– Tulkaa kartanolle, saattavat huomata; neiti tulee heti, – supatti sisäkkö.

Dolohof jäi seisomaan portille. Anatol seurasi sisäkköä kartanolle, kääntyi rakennuksen nurkan taa ja juoksi portaille.

Täällä seisoi Maria Dmitrijevnan jättiläismäinen ratsupalvelija Gavrila.

– Tulkaahan rouvan puheille, olkaa hyvä, – sanoi Gavrila jymeällä äänellään, ja asettui Anatolin eteen ovelle.

– Minkä rouvan puheille? – kysyi Anatol hätäisesti kuiskien.

– Tehkää hyvin, on käsketty viemään.

– Kuragin! takasin! – huusi samassa Dolohof. – Meidät on petetty! Takasin!

Dolohof otteli portilla talonmiehen kanssa, joka aikoi sulkea portin Anatolin jälkiin. Ponnistaen viimeiset voimansa riehtautui Dolohof talonmiehestä, tarttui pakenevan Anatolin käteen, vetäsi hänet portista, ja yhdessä alkoivat he sitten juosta valjakon luo.

XVIII

Maria Dmitrijevna oli tavannut Sonjan itkemästä käytävästä ja pakoitti tämän tunnustamaan kaikki. Hän sieppasi Sonjalta Natashan kirjeen, luki sen ja meni sitten kirje kädessä Natashan huoneeseen.

– Kelvoton, hävytön, – sanoi hän Natashalle. – Suu poikki, en tahdo kuulla sanaakaan!

Hän töytäsi ihmettelevän Natashan luotaan ja sulki hänet huoneeseen. Talonmiehen käski hän päästää kartanolle ne miehet, jotka saapuisivat illalla, mutta sitten heti sulkemaan portit. Lakeija sai toimekseen tuoda vieraat hänen puheilleen. Itse istuutui hän sitten vierashuoneeseen odottelemaan ryöstäjiä.

Kun Gavrila tuli ilmoittamaan, että ryöstäjät olivat paenneet, yrmisti Maria Dmitrijevna kulmiaan, nousi seisaalleen ja alkoi kädet selän takana astella miettivänä pitkin permantoa. Kauvan asteli hän näin ja mietti, mihin hänen olisi ryhdyttävä. Puoliyön aikana otti hän avaimen taskustaan ja lähti astumaan Natashan ovea kohti. Sonja istui yhä käytävässä ja itki. "Maria Dmitrijevna, päästäkää minut Jumalan nimessä hänen luokseen!" – rukoili Sonja. Maria Dmitrijevna ei vastannut sanaakaan, avasi oven ja meni huoneeseen. "Hävyttömästi, alhaisesti… Minun talossani… Kelvoton tytön letukka… Isää vain käy sääliksi!" ajatteli Maria Dmitrijevna, koettaen vaimentaa kiukkuaan. "Käsken kaikkia vaikenemaan asiasta ja salaan asian isältä, vaikka vaikeaksi se käynee." Maria Dmitrijevna oli astunut vakavan päättäväisenä huoneeseen. Natasha lojui liikkumattomana sohvalla kädet silmillä. Hän oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun Maria Dmitrijevna oli lähtenyt huoneesta.

– Kaunis juttu, sangen kaunis! – sanoi Maria Dmitrijevna. – Minun talooni saapuvat rakastajat! Älä suotta teeskentele. Kuuntele kun sinulle puhun. – Hän nykäsi Natashaa käsivarresta. – Kuuntele toki, kun puhun. Olet itsesi häväissyt kuin mikäkin tytön letukka. Kylläpä sinulle näyttäisin, mutta käy isääsi sääli. Salaan häneltä koko asian.

Natasha lojui yhä entisessä asennossaan, mutta hänen ruumiinsa alkoi suonenvedon tapaisesti vapista. Hän oli tukehtua itkuun. Maria Dmitrijevna katsahti Sonjaan ja istuutui sohvalle Natashan viereen.

– Onnekseen pääsi hän kynsistäni, mutta kyllä minä hänet vielä tavoitan, – puhui Maria Dmitrijevna korkealla äänellään: – kuuletko, mitä puhun?

Hän pisti suuren kätensä Natashan pään alle ja käänsi tämän kasvot itseensä päin. Maria Dmitrijevna ja Sonja hämmästyivät nähdessään Natashan kasvot. Silmät kiiluivat kuivina, huulet olivat yhteen puserretut, posket kuopalla.

– Jättäkää mi … nut … mitä minusta … minä kuolen… – puhui Natasha, riehtautui ilkeän nyrpeänä Maria Dmitrijevnalta ja heittäytyi entiseen asentoonsa.

– Natalia!.. – sanoi Maria Dmitrijevna. – Tahdon sinun parastasi. Ole pitkälläsi, olehan, en sinuun koske, mutta kuuntele… En aijo puhua sinun syyllisyydestäsi, itse sen tiedät. No, niin! Mutta isäsi saapuu huomenna, mitä sanon hänelle? Mitä?

Taas alkoi Natashan ruumis hytkyä itkusta.

– No, jos hän saa tietää, jos veli, sulhanen!

– Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, – kirkasi Natasha.

– Saman tekevä, – jatkoi Maria Dmitrijevna. – Mutta entäs kun saavat tietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen hänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?

– Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka teitä pyysi? – huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen ilkeästi Maria Dmitrijevnaan.

– Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna kiihtyneenä, – oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti häntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin mustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin luuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai sulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!

– Hän on parempi teitä kaikkia! – kirkasi Natasha, nousten seisaalleen, – jollette olisi tulleet sotkemaan… Ah, Jumalani, mitä tämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!..

Ja hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan niitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas puhua, mutta Natasha kirkasi: "Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki ja halveksitte!" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.

Maria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa ja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan ei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan eikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän itkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria Dmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella peitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei hievahtanutkaan.

– No, maatkoon sitten, – sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan nukahtaneen ja poistui huoneesta.

Mutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana, tuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei itkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi vuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.

Seuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli luvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet hyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän lähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä kreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti, että Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli käynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna poistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli rauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti taakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja Anatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin kirjoittaisi hänelle.

Kun kreivi tuli huoneeseen, kääntyi Natasha rauhattomana häneen, ja hänen kasvoilleen välähti taas äskeinen kylmä, jopa ilkeäkin ilme. Hän ei noussut edes isää tervehtimään.

– Mikä sinun on enkelini, – oletko sairas? – kysyi kreivi.

Natasha oli hetkisen vaiti.

– Sairas olen – hän sitten vastasi.

Kun kreivi levottomana kysyi, miksi hän on niin murtunut, ja onko kenties tapahtunut jotain hänen ja sulhasen välillä, vakuutteli Natasha, ettei mitään erikoista ollut tapahtunut, ja pyysi isää rauhoittumaan. Maria Dmitrijevnakin vakuutteli, ettei mitään ollut tapahtunut. Tämä epäilyttävä sairaus, tyttären murtunut mielentila ja Sonjan ja Maria Dmitrijevnan hämmästyneet kasvot saattoivat kreivin epäilemään heidän vakuutuksiaan ja lopulta hän huomasi selvästi, että hänen matkalla ollessaan oli tapahtunut jotain erikoista. Mutta hänestä tuntui niin kauhealta ajatella, että jotain häpeällistä olisi tapahtunut hänen lempityttärelleen, ja samalla oli hänen rauhallinen mielentilansa hänelle niin kallis, ettei hän tarkemmin ruvennut utelemaan, vaan koetti uskoa ettei todellakaan mitään erikoisempaa ollut tapahtunut. Sitä hän vain pelkäsi, että Natashan sairaus mahdollisesti viivyttää kotiin lähtöä.

XIX

Heti kun Helena oli saapunut Moskovaan, alkoi Pierre miettiä, minne lähtisi; sillä hän ei hinnalla millään tahtonut asua vaimonsa kanssa saman katon alla. Natashan tapaaminen sai Pierren kiirehtimään aikeensa toteuttamista ja hän lähti Tveriin tapaamaan Josef Aleksejevitshin leskeä, joka oli luvannut luovuttaa mies vainajansa paperit.

Kun Pierre palasi takasin Moskovaan, annettiin hänelle Maria Dmitrijevnan kirje, jossa tämä pyysi Pierreä saapumaan kiireimmiten luokseen neuvottelemaan erittäin tärkeistä, ruhtinas Andreita ja tämän morsianta koskevista asioista. Pierre oli vältellyt Natashaa. Hän tunsi naineena miehenä olevansa liian lähellä ystävänsä morsianta. Mutta kohtalo vei hänet aina Natashan lähettyville.

"Mitä on sitten tapahtunut? Ja miksi tahtovat he neuvotella minun kanssani?" ajatteli Pierre hankkiutuessaan Maria Dmitrijevnan luo. "Kunpa vain ruhtinas Andrei pian saapuisi ja menisi tytön kanssa naimisiin", ajatteli hän istuessaan vaunuissaan.

Tverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.

– Pierre! Milloin olet saapunut? – huusi tuttu ääni. Pierre kohotti päänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen keulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa Makarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa asennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus suojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat. Valkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella korvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.

"Siinä on todellakin oikea viisas!" ajatteli Pierre, "ei ajattele koskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi onkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan tullakseni hänen kaltaisekseen!" ajatteli Pierre kadehtien.

Kun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia ilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.

Kun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan ääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän ärtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta kylmän arvokkaana.

– Mitä on tapahtunut? – kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan makuuhuoneeseen.

– Kaunis juttu, – vastasi Maria Dmitrijevna: – viisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta tällaista häväistystä en vielä ole kokenut.

Ja kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä kuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä oli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla ollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli alkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja tutustuttanut Anatoliin.

Pierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan kertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein morsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi hän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli naimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi hän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! – tätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään kuvitella mahdolliseksi.

Herttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei voinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan kuvaan. Hän muisti vaimonsa. "Kaikki naiset ovat samallaisia", sanoi hän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on sidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun pillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi tämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä enemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken salissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei tietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton ja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön tähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.

– Miten saattaisi hän mennä naimisiin? – tokasi Pierre kesken puheen. – Hän ei saata mennä naimisiin: hänellä on vaimo.

– Yhä parempaa, – sanoi Maria Dmitrijevna. – Se on vasta poika! Oikea konna! Mutta tyttö yhä vain odottaa, jo toista vuorokautta. Ainakin lakkaa hän nyt odottamasta. Hänelle pitää ilmoittaa asia.

Saatuaan tarkat tiedot Anatolin avioliitosta Maria Dmitrijevna purki sisunsa sättimällä Anatolin pataluhaksi. Sitten ilmoitti hän Pierrelle sen asian, mitä varten oikeastaan oli kutsunut hänet luokseen. Maria Dmitrijevna pelkäsi, että kreivi tai ruhtinas Andrei, jota joka hetki odoteltiin Moskovaan, saisivat jollakin tavalla tiedon asiasta ja vaatisivat Anatolin kaksintaisteluun. Siksi pyysi hän Pierreä toimittamaan kiireimmiten lankonsa Moskovasta ja käski sanomaan, ettei tämä milloinkaan tulisi hänen lähettyvilleen. Nyt vasta Pierre käsitti, mikä vaara odotti kreiviä, ruhtinas Andreita ja Nikolaita, ja hän lupasi täyttää Maria Dmitrijevnan pyynnön. Annettuaan lyhyet, selvät määräykset Maria Dmitrijevna päästi Pierren vierashuoneeseen.

– Ole varuillasi, ettei kreivi saa asiasta vihiä. Tekeydy aivan tietämättömäksi, – sanoi Maria Dmitrijevna lopuksi. – Itse menen ilmoittamaan Natashalle, että hänen on enää turha odottaa. Voit jäädä päivälliselle, jos sinua haluttaa, – huusi hän vielä Pierren jälkiin.

Vierashuoneessa kohtasi Pierre kreivin. Tämä oli hämmentynyt ja kiihtynyt. Natasha oli hänelle juuri ilmoittanut antaneensa rukkaset ruhtinas Bolkonskille.

– Huonosti ovat asiat rakkaani, huonosti, – sanoi hän Pierrelle. – Hukkaan joutuvat nämä tyttöset äidittä. Kadun, että lainkaan lähdinkään maalta. Kevennän teille sydämeni. Oletteko kuullut, että Natasha antoi rukkaset sulhaselleen neuvottelematta kenenkään kanssa. Totta puhuen, en koskaan erittäin iloinnut tästä avioliitosta. Tosin on hän hyvä mies, mutta olihan isä vastaan, eikä sellaisista liitoista koskaan tule onnellisia. Eihän Natashalta silti sulhasia puutu. Mutta sittenkin, olivathan he jo niin kauvan kihloissa; ja sopimatontahan on tehdä tällaisia päätöksiä isän äidin tietämättä! Ja nyt on tyttö sairas, ja Jumala tietää, mitä tästä vielä seuraa! Vaivaista on, kreivi, tyttöjen elämä äidittä…

Pierre huomasi, että kreivi oli aivan suunniltaan, ja siksi hän yrittikin siirtää keskustelua toisille aloille, mutta kreivi palasi yhä valittamaan surujaan.

Sonja tuli kiihtyneen näköisenä huoneeseen.

– Natasha ei ole aivan terve; hän on huoneessaan ja tahtoo tavata teitä. Maria Dmitrijevna on hänen luonaan ja hänkin pyytää teitä tulemaan.

– Niin, tehän olette Bolkonskin hyvä ystävä, varmaankin antaa hän teille jonkin tehtävän, – sanoi kreivi. – Ah, Jumalani, Jumalani! Miten kaikki oli hyvin!

Ja tarttuen harmaisiin harvenneisiin hiuksiinsa kreivi poistui huoneesta.

Maria Dmitrijevna oli ilmoittanut Natashalle, että Anatol on nainut mies. Natasha ei ottanut uskoakseen, vaan tahtoi kuulla asian Pierreitä. Sonja ilmoitti asian Pierrelle tämän mennessä käytävän kautta Natashan huoneeseen.

Kalpeana ja jäykän totisena istui Natasha Maria Dmitrijevnan vieressä ja loi Pierreen kuumeesta loistavat, kysyvät silmänsä. Hän ei hymyillyt, ei nyökäyttänyt päällään Pierrelle, katsoi vaan häneen totisena, ja hänen katseensa näytti kysyvän ainoastaan yhtä: oliko Pierre Anatolin ystävä, vaiko vihollinen niinkuin kaikki muutkin. Muuta ei hän näyttänyt Pierrestä välittävän.

– Hän tietää kaikki, – sanoi Maria Dmitrijevna, osoittaen Pierreä ja kääntyi sitten Natashaan. – Hän sanokoon, olenko puhunut totta.

Natasha vilkuili milloin yhteen, milloin toiseen aivan kuin koirain ja metsästäjäin ahdistama haavoittunut peto.

– Natalia Iljinitshna, – alkoi Pierre, luoden silmänsä maahan ja tuntien sääliä Natashaan. Hänestä tuntui sanomattoman vastenmieliseltä koskea tähän asiaan. – Onko se totta tai eikö ole, mielestäni pitäisi asian olla teille yhdentekevää, sillä…

– Eikö se siis olekkaan totta!

– On, totta se on.

– Onko hän jo kauvan ollut naimisissa? – kysyi Natasha, – kunniasananneko?

Pierre vakuutti kunniasanallaan.

– Onko hän vielä täällä? – kysyi Natasha hätäisesti.

– On, näin hänet äsken.

Natasha ei nähtävästi enää jaksanut jatkaa ja viittasi kädellään kaikkia poistumaan.