XXIII
Samaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä väkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja nauha rinnan yli kulkien.
– Keisari tulee aivan heti, – sanoi hän, – tulen juuri sieltä. Minä luulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa tuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät ja kauppiasten, – sanoi kreivi Rostoptshin. – Tuolta tulvii miljoonia (hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna liikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme… Tämä on vähin, jonka voimme tehdä!
Alkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat pöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan surulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain vanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: "suostun", toinen vaihtelun vuoksi: "minäkin olen samaa mieltä", j.n.e.
Sihteerin käskettiin kirjottamaan Moskovan aatelin päätöksenä, että moskovalaiset, kuten smolenskilaisetkin, antavat 10 miestä 1000: sta ja täyden asun. Herrat neuvottelijat nousivat ylös, aivan kuin taakka olisi vierryt heidän harteiltaan, tuolit kalisivat ja he läksivät saliin oikomaan jalkojaan ottaen jotakuta kainalosta ja keskustellen.
– Hallitsija, hallitsija! – kiersi äkkiä kautta salien ja kaikki riensivät ovelle.
Hallitsija astui saliin aatelin muodostamaa leveää käytävää myöten. Kaikilla kasvoilla kuvastui kunnioittava ja säikähtynyt uteliaisuus. Pierre seisoi jokseenkin kaukana eikä voinut tarkkaan kuulla hallitsijan puhetta. Hän käsitti vain siitä, minkä oli kuullut, että hallitsija puhui vaarasta, jossa valtakunta oli ja toiveista, joita hän asetti Moskovan aateliin. Hallitsijalle vastasi joku ilmottaen aatelin äsken tekemän päätöksen.
– Hyvät herrat! – sanoi hallitsija väräjävin äänin.
Kuulijoiden joukosta kuului kahinaa, sitte kaikki vaikenivat ja Pierre kuuli selvästi hallitsijan lempeän, liikutetun äänen, joka sanoi:
– En koskaan ole epäillyt Venäjän aatelin harrasta intoa. Mutta tänään on se mennyt odotuksieni yli. Kiitän teitä isänmaan nimessä. Hyvät herrat, ryhtykäämme toimimaan – aika on kaikista kalleinta…
Hallitsija vaikeni, hänen ympärilleen keräytyi väkeä ja kaikilta tahoilta kuului riemastuneita huudahduksia.
– Niin, kaikista kalleinta … tsaarin sana, – virkkoi nyyhkivä ääni Ilja Andrejevitshin takana, joka ei ollut mitään kuullut, vaan käsitti kaikki omalla tavallaan.
Aatelin salista meni hallitsija kauppiaiden saliin, jossa hän viipyi kymmenisen minuuttia. Pierre ja monet muut näkivät, että kun hallitsija tuli kauppiaiden salista, kiilsivät hänen silmänsä liikutuksen kyynelistä. Kuten sittemmin saatiin tietää, oli hallitsija juuri alkanut puheensa kauppiaille, kun kyyneleet olivat valahtaneet hänen silmistään, mutta hän oli vapisevin äänin puhunut loppuun. Kun Pierre näki hallitsijan, oli tämä tulossa salista kahden kauppiaan saattamana. Kumpikin itki. Toinen, laiha, oli vesissä silmin, vaan toinen, paksu, itkeä hyrski kuin lapsi ja vakuutteli:
– Ota henki ja omaisuus, Teidän Majesteettinne!
Tänä hetkenä ei Pierre tuntenut mitään muuta kuin halua osottaa, ettei hän sääli mitään ja että hän on valmis uhraamaan kaikki. Hänen mieleensä nousi moite hänen perustuslaillisessa hengessä lausumiensa sanojen johdosta. Kuultuaan, että kreivi Mamonof oli luvannut kokonaisen rykmentin, ilmotti Besuhof samassa kreivi Rostoptshinille, että hän antaa 1000 miestä ja näiden ylöspidon.
Ukko Rostof ei voinut kuivin silmin kertoa puolisolleen, mitä oli tapahtunut. Samalla kertaa hän myöskin suostui Petjan pyyntöön ja läksi itse häntä kirjotuttamaan rykmenttiin.
Seuraavana päivänä matkusti hallitsija pois. Kaikki koolla olleet aatelismiehet riisuivat arvopukunsa päältään, hajosivat koteihinsa ja klubeihin, antoivat voivotellen voudeilleen määräyksiä nostoväen valmistamisesta sekä ihmettelivät, mitä olivat tehneet.
TOINEN OSA
I
Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi, antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.
Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä, että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.
Nyt ovat v: n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan, heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme ovat vain sen ajan historialliset tulokset.
Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.
Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään aavistusta.
Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua 800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; ei kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä – vaan kaikki ponnistukset venäläisten puolelta tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja ranskalaisten puolelta, Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se, minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.
Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut, tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin, että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.
Arvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen vaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan sisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain kovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut mainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma. Kaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan. Venäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella ranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen suuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli päästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista, vaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi taistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä retkillään.
Meidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja ainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka peräytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden armeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte suuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei aijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta peräytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että Moskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi Smolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee keisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole antauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.
Näin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja muutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme peräytyvät sisämaahan.
Armeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää käyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella. Elokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten pääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä olivat hänelle turmiolliset.
Tosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan retken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt ajatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat päinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut kenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen), vaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten juonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät oivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä, mikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat joutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä tarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta näissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman vihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me vedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme terävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat kummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään terävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay de Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen Bagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja Bagration, komentaessaan 2: sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan viivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen johtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli kaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään tällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on kaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä tavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä täydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli keksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja yhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.
Keisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen intoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja mitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton paljous hävittävät 1: sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.
Päätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi ylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin voimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto annetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta, rajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon eheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön vieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä puolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei olisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä ylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha saksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.
Ja lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja otollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä pääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan matka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.
Hallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi haitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen jälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen asema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen, suuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään silmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan Barclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näiden hallitsijan silmien katsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää toimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.
Barclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa petokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski, Vlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän semmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että hänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset kenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin ja suuriruhtinaan kanssa.
Smolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration hangottelikin sitä vastaan.
Bagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee upseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa ylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja arvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on tämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan käskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville: "Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla toimeen ministerin (Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä jonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko pääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton elää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään hallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että palvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo". Bronnitskien, Wintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää yhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu hataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään ranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä kenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston päällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa Barclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten, vaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.
Sillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta, sillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän olinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja marssivat aina Smolenskin muurien alle.
Nyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin liikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin puolella.
Smolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta Smolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli pettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin antaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät vihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja saavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.
II
Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.
– No, oletko nyt tyytyväinen? – sanoi ruhtinas hänelle, – Rakensit riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin! Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt…
Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon. Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.
Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut sairautensa aikana luokseen edes m: lle Bouriennea. Tihon yksinään hoiteli häntä.
Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä. Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m: lle Bourienneen. Hänen muotonsa ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle: "sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin ranskattarestakaan".
Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona, pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.
Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa, kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan, mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon, kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.
"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan, jota en voi kuulla, en puhua… Me olemme täällä Moskovassa kaikki riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.
"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana, innostuttavat ja elähyttävät minua.
"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!' Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"… j.n.e.
Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.
Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle luki Petrusha-poika eikä m: lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä ruokasalissa.
Elokuun 1 p: nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan Moskovaan.
Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan ruhtinaan mieleen poikansa kirje.
– Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, – sanoi hän ruhtinatar Marialle, – oletko lukenut?
– En, mon père,56 – vastasi ruhtinatar pelästyneenä.
Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes niiden saapumisesta.
– Hän kirjottaa sodasta, – sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.
– Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, – sanoi Dessalles, – ruhtinashan on tilaisuudessa…
– Sepä hauskaa! – sanoi m: lle Bourienne.
– Menkääpäs hakemaan se tänne, – sanoi ruhtinas m: lle Bouriennelle. – Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.
M: lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.
– Ei, ei, – kiljasi ruhtinas äkäisesti, – mene sinä Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen pyyhinliinan käsistään ja meni itse.
– Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.
Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria, Dessalles, m: lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan. Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
– Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? – uskalsi Dessalles kysyä.
– Minäkö? … – kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista nostamatta.
– Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee meitä…
– Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! – sanoi ruhtinas. – Minä olen sanonut ja sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan pääse Niemeniä etemmäksi.
Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä, vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria, joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että hänen isänsä puhui totta.
– Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä, – sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v: n 1807 sotaa, joka, kuten hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin…
– Mutta, ruhtinas, – virkkoi Dessalles arasti, – kirjeessä puhutaan Vitebskista…
– Niin, kirjeessäkö? Niin … – sanoi ruhtinas tyytymättömästi. – Niin … niin… – Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni hetkisen. – Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin … minkä joen luona se olikaan?
Dessallesin silmät vaipuivat alas.
– Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, – sanoi hän hiljaa.
– Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.
Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.
– Niin … niin… No, Mihaila Ivanovitsh, – virkkoi ruhtinas äkkiä, kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, – kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa…
Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.
Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä, huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.
Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä, vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä tekee.
– Puuhailee vain, – sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. – Ovat hyvin huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, – jatkoi Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, – työskentelevät kirjotuspulpetin ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti testamentiksi).
– Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? – kysyi ruhtinatar Maria.
– Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.