Sota ja rauha III

IV

Kesäkuun 13 p: nä kello 2 aikaan yöllä kutsui hallitsija luokseen Balashevin ja luettuaan tälle kirjeensä Napoleonille, käski hän hänen viemään kirjeen ja mieskohtaisesti antamaan sen Ranskan keisarille. Balashevia lähettäessään toisti hallitsija hänelle uudestaan nuo sanat, että hän ei sovi niin kauan kuin yksikään aseellinen vihollinen on Venäjän maalla ja nämä sanat hän käski välttämättä sanomaan Napoleonille. Hallitsija ei ollut kirjottanut näitä sanoja kirjeeseensä Napoleonille, koska hän tahdillisena miehenä tunsi, ettei niitä sopinut julaista sinä hetkenä, jolloin oli tekeillään viimeinen yritys sovinnon solmimiseksi; kuitenkin käski hän nuo sanat ehdottomasti sanomaan Napoleonille suullisesti.

Balashef läksi matkalle 13 ja 14 p: n välisenä yönä torventoitottajan ja kahden kasakan seuraamana ja aamun sarastaessa saapui hän Rykontyn kylään ranskalaisille etuvartioasemille Niemenin täänpuoleisella rannalla. Hänet pysähdyttivät ranskalaiset ratsuvartijat.

Ranskalainen husarialiupseeri, jolla oli vaapukan värinen puku ja pitkäkarvainen lakki päässä, huudahti lähenevälle Balasheville pysähtymismerkin. Balashef ei paikalla pysähtynyt, vaan ratsasti käyden tietä myöten lähemmä.

Aliupseeri ajoi kulmiaan rypistellen ja murahtaen jonkun kirosanan hevosensa rinnan kiinni Balasheviin, tarttui miekkaan ja äkäisesti karjuen kysyi venäläiseltä kenraalilta, oliko hän kuuro, kun ei kuullut, mitä hänelle sanottiin. Balashef mainitsi nimensä. Aliupseeri lähetti sotamiestä myöten sanan upseerille.

Aliupseeri alkoi Balashevista välittämättä puhella toveriensa kera rykmenttinsä asioista eikä katsonut venäläiseen kenraaliin.

Balashevista tuntui luonnottoman kummalliselta nähdä siinä edessään, venäläisellä maaperällä raa'an voiman kohtelevan itseään vihamielisesti ja vieläpä töykeästi vaikka hän oli niin lähellä korkeinta valtaa ja mahtavuutta, vasta kolme tuntia sitte puhellut hallitsijansa kanssa ja yleensä oli asemassa, jossa hän oli tottunut saamaan kunnioitusta.

Aurinko alkoi juuri yletä pilvien peitosta. Ilmassa oli raitis tuntu ja kasteen tuoksu. Kylästä ajettiin tietä pitkin karjaa. Niityiltä pyrähti toinen toisensa perästä kuin kuplat veden pinnalle leivoja iloisesti lirittäen.

Balashef silmäili ympärilleen odotellessaan upseerin tuloa kylästä. Venäläiset kasakat ja torventoitottaja sekä ranskalaiset husarit loivat silloin tällöin toisiinsa äänettömän katseen.

Ranskalainen husari-eversti saapui kylästä, nähtävästi suoraapäätä vuoteeltaan, kauniilla, kylläisellä, harmaalla hevosella mukanaan kaksi husaria. Upseeri, sotamiehet ja heidän hevosensa olivat tyytyväisen ja keikarimaisen näköisiä.

Tämä oli vielä sitä sodan alkuaikaa, jolloin joukot olivat täydessä kunnossa, heidän toimintansa pelkkää tarkastuskatselmusta, puvuissa vain korea sotaisuuden leima ja mielissä sen iloisuuden ja yrittelijäisyyden tunne, joka on aina huomattavissa sodan alkupuolella.

Ranskalaisen everstin oli vaikea pidättää haukotustaan, mutta hän oli kohtelias ja nähtävästi käsitti täydelleen Balashevin merkityksen. Hän vei hänet sotamiestensä ohi ketjun taa ja ilmotti täällä, että hänen halunsa tulla esitetyksi keisarille tulee luultavasti heti täytetyksi, koska keisarillinen kortteeri, mikäli hän tiesi, ei ollut etäällä.

He ajoivat Rykontyn kylän läpi ranskalaisten hevosparvien, vartijoiden ja sotamiesten ohi, jotka tekivät kunniaa everstilleen ja uteliaina tähystelivät venäläisiä pukuja. Viimein he saapuivat kylän toiseen laitaan. Everstin sanojen mukaan majaili kahden kilometrin päässä divisioonan päällikkö, joka ottaa vastaan Balashevin ja toimittaa hänet perille.

Aurinko oli jo ylhäällä ja loi kimaltelevat säteensä vihreille nurmille.

Tuskin olivat he ehtineet erään töyräällä olevan majatalon taa, kun he näkivät vastassaan töyrään rinteellä parven ratsastajia, joiden etunenässä ajoi pikimustalla hevosella auringon säteistä välkkyvin valjain kookas mies, päässä töyhtölakki, mustan tukan kiemurat harteilla hulmuten, päällä punainen mantteli ja pitkät sääret etunojaan pinnistettyinä, kuten ranskalaisten on tapa ratsastaa. Tämä mies ajoi neliä Balashevia vastaan hulmuavin höyhenin ja kesäkuun kirkkaan auringon säteistä kimaltelevin jalokivin ja kultaisin koristenauhoin.

Balashef oli saapunut kahden hevosen pituuden päähän vastaansa nelistävästä ratsastajasta, jonka kasvoilla lepäsi teatterimaisen juhlallinen leima ja asuna kuulsivat rannerenkaat, höyhenet, kaulaketjut ja kulta, kun Jullner, ranskalainen eversti, kunnioittavasti kuiskasi: "le roi de Naples"¹⁰ Tämä oli todellakin Murat. jota nimitettiin Neapelin kuninkaaksi. Vaikka oli aivan käsittämätöntä, miksi hän oli Neapelin kuningas, nimitettiin häntä kuitenkin siksi ja ollen itsekin siitä vakuutettu oli hänellä entistään juhlallisempi ja arvokkaampi muoto. Hän oli niin varmasti vakuutettu siitä, että hän todellakin on Neapelin kuningas, että kun hänen kävellessään puolisoineen Neapelin kadulla lähtönsä edellisenä päivänä kaupungista muutamat italialaiset huusivat hänelle: "viva il re!"¹¹ sanoi hän surullisesti hymyillen puolisolleen: "très malheureux, ils ne savent pas que je les quitte demain!"¹²

Mutta vaikka hän vahvasti uskoikin, että hän oli Neapelin kuningas ja että häntä säälitti hylkäämiensä alamaisten syvä suru, niin hän viime aikoina, sen jälkeen kun hänen oli käsketty astua palvelukseen ja etenkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut Napoleonin Danzigissa, jolloin keisarillinen lanko oli hänelle sanonut: "je vous ai fait roi pour régner à ma manière, mais pas à la votre"!¹³ – kävi hän iloisesti käsiksi tuttuun toimeensa ja kylläiseksi syöneen, mutta ei pahasti lihoneen hevosen lailla, joka tuntee olevansa valjaissa, alkoi teutaroida aisoissa, koristella itseään mitä kirjavimmin ja kalleimmin ja ratsastella iloisena ja tyytyväisenä Puolan teitä itsekään tietämättä, mihin ja miksi.

Huomattuaan venäläisen kenraalin kiemautti hän kuninkaallisen juhlallisesti päänsä taapäin, jolloin harteille valuva tukka heilahti, ja loi kysyvän katseen ranskalaiseen everstiin. Eversti ilmotti kunnioittavasti Hänen Majesteetilleen Balashevin tarkotuksen, mutta sukunimeä ei osannut ääntää.

– De Bal-machève! – sanoi kuningas rohkeasti voittaen vaikeuden, joka oli haitannut everstiä, – charmé de faire votre connaissance, général,¹⁴ – lisäsi hän kuninkaallisen armollisella kädenliikkeellä.

Niin pian kuin kuningas alkoi puhua kovalla äänellä ja nopeasti, ei hänessä huomannut jälkeäkään kuninkaallisesta arvokkuudesta, vaan hänen esiintymisensä siirtyi hänen itsensä sitä huomaamatta hyväntahtoisen, tuttavallisen seurustelun piiriin. Hän laski kätensä Balashevin ratsun kaulalle.

– Eh bien, général, tout est à la guerre, à ce qu'il parait,¹⁵ – sanoi hän aivan kuin valitellen tapausta, jota hän ei kyennyt arvostelemaan.

– Sire, – vastasi Balashef, – l'Empereur mon maître ne désire point la guerre, et comme Votre Majesté le voit,¹⁶ – puheli Balashef käyttäen kaikkia Votre Majestén muotoja puhuessaan henkilön kanssa, jolle tämmöinen arvonimi on vielä uutta.

Muratin kasvoilta loisti tyhmä tyytyväisyys sillä aikaa, kun hän kuunteli monsieur de Balachoff.¹⁷Ho royauté oblige¹⁸ kuninkaana ja liittolaisena hän tunsi tarvetta keskustella Aleksanterin lähettilään kanssa valtakunnallisista asioista. Hän laskeutui ratsulta ja tartuttuaan Balashevin kainaloon ja siirryttyään muutaman askeleen syrjemmä kunnioittavasti odottavasta seurueestaan hän alkoi kävellä hänen kanssaan edestakasin koko ajan koettaen puhua merkitsevästi. Hän huomautti siitä, että keisari Napoleon oli loukkautunut vaatimuksesta poistaa sotajoukot Preussista ja erittäinkin, kun tuo vaatimus oli tehty kaikkien tieten ja kun sillä oli loukattu Ranskan arvoa.

Balashef sanoi, ettei vaatimuksessa ollut mitään loukkaavaa, koska… Murat keskeytti hänet.

– Te siis ette pidä syypäänä Aleksanteria? – sanoi hän äkkiä suopean tyhmästi hymyillen.

Balashef mainitsi, mistä syystä hän tosiaankin oletti, että sodan alkaja oli Napoleon.

– Ek, mon cher général, – keskeytti Murat hänet taas, – je désire de tout mon coeur, que les Empereurs s'arrangent entre eux, et que la guerre commencée malgré moi se termine le plus tôt prosible,¹⁹ – sanoi hän sellaisten palvelijoiden puhelutavalla, jotka tahtovat pysyä hyvinä ystävinä, vaikka heidän herransa ovatkin riidassa.

Sitte hän siirtyi kyselemään suuriruhtinaasta, tämän terveydestä ja sen ajan muistoista, jonka hän oli hauskasti ja iloisesti viettänyt viime mainitun kanssa Neapelissa. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin muistaen kuninkaallisen arvonsa oikaisi Murat vartalonsa, otti saman asennon, jossa hän oli seissut kruunauksessa ja sanoi oikealla kädellään viittoen:

– Je ne vous retiens plus, général; je souhaite le succès de votre mission²⁰ – ja punaisen manttelin heiluessa, sulkien ja kalliiden korujen kimaltaessa hän poistui kunnioittavasti odottavaan seurueeseensa.

Balashef ratsasti edelleen ja otaksui Muratin sanoista päättäen hyvinkin pian tulevansa esitetyksi itselleen Napoleonille. Mutta Napoleonin pikaisen tapaamisen asemasta pidättivät häntä Davoustin jalka-armeijaosaston vartiomiehet seuraavan kylän luona, kuten etujoukkoketjussakin ja vasta kun armeijaosaston komentajan adjutantti oli kutsuttu paikalle, vei tämä hänet kylään marsalkka Davoustin luo.

V

Davoust oli keisari Napoleonin Araktshejef – ei pelkuri Araktshejef, vaan yhtä säntillinen, ankara ja kykenemätön ilmaisemaan uskollisuuttaan muuten kuin ankaruudella.

Valtionelimistön koneistossa tarvitaan tämmöisiä miehiä, kuten tarvitaan susia luonnon elimistössä. Ja aina niitä on, aina niitä ilmestyy ja pysyy näyttämöllä, niin luonnottomalta kuin heidän olemisensa ja läheisyytensä hallituksen ylimpään päähän tuntuukin. Vain tämän välttämättömyyden kautta on selitettävissä se, että ankara ja sivistymätön Araktshejef, joka omin kourinsa oli kiskonut krenatöriä viiksistä, joka hermojensa heikkouden tähden ei voinut nähdä vaaraa ja joka ei ollut mikään hovimies, voi pysyä semmoisessa vallassa ja voimassa Aleksanterin ritarillisen jalon ja hellän luonteen lähettyvillä.

Balashef tapasi marsalkka Davoustin maalaismökin aitasta, jossa hän istui pienellä tynnörillä ja oli kirjotustöissä (hän tarkasti tilejä). Adjutantti seisoi vieressä. Oli kyllä ollut mahdollista löytää parempikin asunto, mutta marsalkka Davoust oli niitä miehiä, jotka vallanvasten asettavat itsensä elämän synkimpiin oloihin sitä varten, että heillä olisi oikeus olla synkkiä. Samasta syystä he myöskin toimivat joutuin ja itsepintaisesti. "Kuinka tässä voisi ajatella elämän onnellista puolta, kun minä, kuten näette, istun tynnörillä likaisessa aitassa ja työskentelen", puhui hänen kasvojensa ilme. Tämmöisten henkilöiden suurin tyydytys ja tarve on siinä, että kun he tapaavat elämää vilkastavia, elostavia kohtia, he heittävät tuota elostumista vasten silmiä omalla synkällä, itsepintaisella työteliäisyydellään. Tämmöistä tyydytystä nautti Davoust, kun hänen luokseen tuotiin Balashef. Yhä syvemmälle upposi hän työhönsä, kun venäläinen kenraali astui sisään ja vilkaistuaan silmälasiensa yli Balashevin kasvoihin, joilla kuvastui eloisuutta ihanan aamun ja Muratin kanssa tapahtuneen keskustelun vaikutuksesta, ei hän noussut seisomaan, ei edes hievahtanutkaan, vaan entistä enemmän rypistelihe ja hymähti ilkeästi.

Kun Davoust huomasi, että hänen vastaanottonsa nosti Balashevin kasvoille tyytymättömän ilmeen, nosti hän päätään ja kysyi kylmästi, mitä hän tahtoi.

Arvellen, että häntä kohdeltiin tällä tavoin vain sen tähden, ettei Davoust tiennyt, että hän oli keisari Aleksanterin kenraali-adjutantti, vieläpä hänen edustajansa Napoleonin edessä, kiiruhti Balashef ilmaisemaan arvonsa ja tarkotuksensa. Mutta vastoin hänen odotustaan muuttui Davoust vielä tylymmäksi ja raaemmaksi.

– Missä teidän pakettinne on? – kysyi hän. – Donnez le moi, je l'enverrai à l'Empereur.²¹

Balashef virkkoi, että hän on saanut käskyn antaa sen mieskohtaisesti itselleen keisarille.

– Teidän keisarinne käskyt täytetään teidän armeijassanne, vaan täällä, – sanoi Davoust, – teidän on tehtävä, niin kuin täällä käsketään.

Ja aivan kuin antaakseen venäläisen kenraalin yhä enemmän tuta sitä, että hän on riippuvainen raa'asta voimasta, lähetti Davoust adjutanttinsa hakemaan päivystäjää.

Balashef veti esille paketin, jossa oli hallitsijan kirje ja pani sen pöydälle, jona oli kahden tynnyrin päälle kaadettu ovi törröttävine saranoineen. Davoust otti kirjeen ja luki osotekirjotuksen.

– Teillä on täysi oikeus osottaa tai olla osottamatta minulle kunnioitusta, – sanoi Balashef. – Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että minulla on kunnia omistaa Hänen Majesteettinsa kenraali-adjutantin arvo.

Davoust katsahti häneen mitään virkkamatta ja nautti vain Balashevin kasvoille kohahtaneesta harmista ja hämmästyksestä.

– Teille osotetaan sitä, mitä teille tulee osottaa, – sanoi hän ja pistettyään kirjeen taskuunsa läksi aitasta.

Hetken kuluttua tuli marsalkan adjutantti herra de Castre ja saattoi Balashevin häntä vasten varattuun huoneeseen.

Balashef söi samana päivänä päivällistä marsalkan kanssa aitassa samaisella ovipöydällä.

Seuraavana päivänä oli Davoust aikaiseen valveilla. Hän kutsutti Balashevin luokseen ja ilmotti jyrkästi, että hän pyytää häntä pysymään täällä, liikkumaan tavarakuormien mukana, jos hän saa siihen käskyn ja olemaan puhelematta kenenkään muun paitsi herra de Castren kanssa.

Neljä päivää kestäneen yksinäisyyden, ikävän ja vallanalaisuutensa ja mitättömyytensä tuntemisen jälkeen, joka painoi häntä sitäkin kovemmin, kun hän äsken oli ollut keskellä vallan mahtavuutta, muutamien matkojen jälkeen marsalkan tavaroiden mukana ranskalaisten joukkojen kanssa, jotka olivat vallanneet koko seudun, tuotiin Balashef Vilnaan, joka nyt oli ranskalaisten vallassa, samalle portille, jonka kautta hän neljä päivää sitte oli lähtenyt matkalleen.

Seuraavana päivänä saapui Balashevin luo keisarillinen kamariherra monsieur de Turenne ja ilmaisi hänelle, että keisari Napoleon suvaitsee ottaa hänet puheilleen.

Neljä päivää sitte oli sen talon luona, jonne Balashef nyt vietiin, seisonut Preobrashenskin rykmentin vartiosotilaita. Nyt seisoi siinä kaksi ranskalaista krenatöriä rinnan kohdalta avoimissa, sinisissä puvuissa ja pitkäkarvaiset lakit päässä, saattoparvi husareja ja ulaneja sekä loistava seurue adjutantteja, paashia ja kenraaleja, jotka odottivat Napoleonin ilmestymistä rappujen edessä seisovan ratsun ja hänen mamelukkinsa Rustanin ympärillä. Napoleon otti Balashevin vastaan samassa talossa Vilnassa, josta Aleksanteri oli hänet lähettänyt.

VI

Vaikka Balashef olikin tottunut hovin juhlallisuuteen, hämmästytti häntä Napoleonin hovin loisto ja uhkeus.

Kreivi Turenne vei hänet suureen vastaanottohuoneeseen, jossa oli odottamassa paljo kenraaleja, kamariherroja ja puolalaisia ylimyksiä, joita Balashef oli nähnyt useita Aleksanterin hovissa. Duroc sanoi, että keisari Napoleon ottaa vastaan venäläisen kenraalin ennen ratsastusmatkaansa.

Muutaman hetken odotuksen perästä saapui suureen vastaanottohuoneeseen päivystävä kamariherra, joka kohteliaasti kumarrettuaan Balasheville pyysi tätä tulemaan jälestään.

Balashef astui pieneen odotushuoneeseen, josta yksi ovi vei kabinettiin, siihen samaan kabinettiin, josta Venäjän keisari oli hänet lähettänyt. Parisen minuuttia odotti Balashef. Oven takaa kuului rivakoita askelia. Kummatkin ovipuolet avautuivat yhdellä vilahduksella, kaikki hiljeni, sitte kaikui kabinetista toisien, lujien ja päättävien askelten ääntä: se oli Napoleon.

Hän oli vast'ikään päättänyt pukeutumisensa ratsastusmatkaa varten. Hänellä oli sininen puku, auki valkeiden liivien kohdalta, jotka verhosivat pyöreätä vatsaa, valkeat säämyskähousut kiinteinä lyhyiden jalkojen lihavissa reisissä ja ratsusaappaat jalassa. Lyhyt tukka oli nähtävästi äsken kammattu, mutta yksi hiuskiemura oli laskeutunut alas keskelle leveää otsaa. Hänen valkea, paksu niskansa erosi räikeästi nutun mustasta kauluksesta; hän tuoksui odekolonille. Nuorehkoilla, täyteläisillä kasvoilla, joista leuka jykevänä pisti ulos, kuvastui armollinen, majesteetillinen keisarin tervehdys.

Hän astui nopeasti joka askeleella hieman hytkyen ja pää jonkunverran takakenossa. Koko hänen lihottuneella, lyhyellä vartalollaan leveine, paksuine harteineen ja väkisin eteenpäin painuneine vatsoineen ja rintoineen oli se komea, arvokas muoto, jonka saavuttavat hienoissa oloissa asuvat neljänkymmenen vuotiset ihmiset. Sitä paitsi huomasi, että hän oli tänään mitä parhaimmalla tuulella. Balashevin syvään, kunnioittavaan kumarrukseen hän nyökäytti päätään ja astuttuaan hänen luokseen alkoi heti puhelun, kuten henkilö, jolle jokainen tuokio ajastaan on kallis ja joka ei ryhdy valmistelemaan puhettaan, vaan joka on varma siitä, että hän aina sanoo hyvin ja sen, mikä on sanottava.

– Hyvää päivää, kenraali! – sanoi hän. – Sain keisari Aleksanterin kirjeen, jonka te toitte ja minulla on suuri ilo nähdä teidät. – Hän katsahti Balashevin kasvoihin suurilla silmillään, vaan samassa alkoi katsoa hänen ohitsensa.

Huomasi heti, ettei häntä Balashevin persoona huvittanut vähän vähää. Näki, että vain se, mikä liikkui hänen sisässään, oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikella sillä, mikä oli ulkopuolella häntä, ei ollut häneen nähden mitään merkitystä, sillä kaikki maailmassa, kuten hänestä tuntui, riippui yksistään hänen tahdostaan.

– En halua enkä ole halunnut sotaa, – sanoi hän, – mutta minut on siihen pakotettu. Olen nytkin (hän lausui tämän sanan painavasti) valmis ottamaan vastaan kaikki selitykset, jotka te voitte minulle antaa.

Ja hän alkoi selvästi ja lyhyesti esittää syitä tyytymättömyyteensä Venäjän hallitusta kohtaan. Siitä maltillisen tyynestä sävystä, jolla Ranskan keisari puhui, päätti Balashef varmasti, että hän halusi rauhaa ja aikoi ryhtyä keskusteluihin.

– Sire! L'Empereur, mon maître²² – alkoi Balashef ammoin opitun puheensa, kun Napoleon puheensa lopetettuaan katsahti kysyvästi venäläiseen lähettilääseen. Mutta keisarin silmien häneen kohdistama katse vei hänet hämilleen. Oli kuin olisi Napoleon sanonut Balashevin pukua ja miekkaa silmäillen ja tuskin huomattava hymy huulien pielissä; "olette hämillänne – laittakaa itsenne kuntoon".

Balashef laittoi ja alkoi puhua. Hän sanoi, ettei keisari Aleksanteri pitänyt riittävänä syynä sotaan sitä, että Kurakin oli vaatinut takasin valtakirjansa, että Kurakin oli menetellyt niin omasta mielijohteestaan ja hallitsijan suostumuksetta, ettei keisari Aleksanteri halunnut sotaa ja ettei Englannin kanssa ollut minkäänlaista yhteyttä.

– Ei vielä, – huomautti Napoleon väliin ja aivan kuin peläten antautuvansa tunteensa valtaan hän rypisti kasvojaan ja hieman nyökäytti päätään merkiksi siitä, että Balashef saa jatkaa.

Puhuttuaan kaiken sen, mikä hänen oli käsketty puhumaan, sanoi Balashef, että keisari Aleksanteri toivoi rauhaa, mutta ei ryhdy keskusteluihin muuten kuin sillä ehdolla, että… Tässä Balashef hämmentyi: hänelle muistuivat mieleen ne sanat, joita keisari Aleksanteri ei ollut kirjottanut kirjeeseen, vaan jotka hän oli käskenyt ehdottomasti panna Saltykovin reskriptiin ja jotka hän oli käskenyt Balashevin kertomaan Napoleonille. Balashef muisti nämä sanat: "niin kauan kuin ei ainoatakaan aseellista vihollista ole Venäjän maalla", mutta jokin sekava tunne pidätti häntä. Hän ei voinut sanoa noita sanoja, vaikka tahtoikin. Hän sotkeutui ja sanoi: "ehdolla, että ranskalaiset joukot peräytyvät Niemenin taa".

Napoleon huomasi Balashevin hämmennyksen tämän sanoessa viimeisiä sanojaan: hänen kasvonsa vavahtivat, vasemman jalan pohe alkoi tahdikkaasti väristä. Paikaltaan liikahtamatta alkoi Napoleon puhua entistä kovemmalla ja nopeammalla äänellä. Puheen kestäessä loi Balashef useita kertoja silmänsä alas ja tahtomattaan katsoi Napoleonin vasemman jalan pohkeen väräjämistä, joka kiihtyi sitä mukaa, kuin hän korotti ääntään.

– Minä haluan rauhaa yhtä paljon kuin keisari Aleksanteri, – alkoi hän. – Enkö ole kahdeksantoista kuukauden aikana tehnyt kaikkea, saadakseni sen aikaan? Kahdeksantoista kuukautta olen odotellut selityksiä. Mutta mitä minulta vaaditaan keskustelujen alkamiseksi? – sanoi hän kulmiaan rypistäen ja tehden pienellä, valkealla, lihavalla kädellään kiivaan kysyvän liikkeen.

– Joukkojen siirtymistä Niemenin taa, hallitsija, – sanoi Balashef.

– Niemenin taa? – toisti Napoleon. – Nyt te siis tahdotte, että peräydyttäisiin Niemenin taa – ainoastaanko Niemenin taa? – toisti Napoleon katsahtaen suoraan Balashevin silmiin.

Balashef kumarsi kunnioittavasti.

– Sen sijaan, että neljä kuukautta sitte oli vaadittu peräytymistä Pommerista, vaaditaan nyt peräytymistä vain Niemenin taa. – Napoleon pyörähti nopeasti ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

– Te sanotte, että minua vaaditaan peräytymään Niemenin taa, jotta keskustelut voitaisiin alkaa. Mutta minua vaadittiin samalla tavalla kaksi kuukautta sitte peräytymään Oderin ja Veikselin taa ja siitä huolimatta te suostutte keskusteluihin.

Hän kulki ääneti yhdestä huoneen nurkasta toiseen ja pysähtyi sitte uudelleen Balashevin eteen. Balashef huomasi, että Napoleonin vasen jalka vapisi entistä kiihkeämmin ja kasvot aivan kuin kivettyivät ankarassa muodossaan. Vasemman pohkeensa värisemisen Napoleon tiesi. "La vibration de mon mollet gauche est un grand signe chez moi",²³ kertoi hän sittemmin.

– Semmoisia ehdotuksia, kuin puhdistaa Oderin ja Veikselin seudut, voi tehdä Badenin prinssille, vaan ei minulle, – sanoi Napoleon melkein huutamalla aivan odottamatta itselleenkin. – Antakaa te minulle vaikka Pietari ja Moskova, en noihin ehtoihin suostuisi. Te sanotte, että minä aloin tämän sodan! Vaan kuka ensimäisenä saapui armeijaan? Keisari Aleksanteri, vaan en minä. Ja te ehdotatte minulle keskusteluja, silloin kun minä olen kuluttanut miljoonia, kun te olette liitossa Englannin kanssa ja kun teidän asemanne on huono. Te esitätte minulle keskusteluja! Mikä on teidän liittonne tarkotus Englannin kanssa? Mitä se on teille antanut? – puhui hän nopeasti ja nähtävästi ohjaten puheensa siten, että vain saisi todistaa oman oikeutensa ja oman voimansa ja toiselta puolen Aleksanterin oikeudettomuuden ja erehdykset eikä ollenkaan haluten lausua mitään rauhan solmimisesta tai pohtia sen mahdollisuutta.

Hän oli alkanut puheensa nähtävästi siinä tarkotuksessa, että osottaisi asemansa edullisuuden ja että hän siitä huolimatta hyväksyy keskustelujen alkamisen. Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmin hän kykeni hallitsemaan puhettaan.

Nyt tarkotti hänen puheensa nähtävästi kokonaan sitä, että vain olisi voinut kohottaa itseään ja loukata Aleksanteria eli tehdä juuri se, mitä hän vastaanoton alussa oli kaikista vähimmin tahtonut.

– Kerrotaan, että te olette tehneet rauhan Turkin kanssa?

Balashef nyökäytti päätään myöntävästi.

– Rauha on tehty… – alkoi hän.

Mutta Napoleon ei antanut hänen puhua. Näytti, että yksistään hän itse tarvitsi puhua ja hän jatkoi sillä kaunopuheisuudella ja avoimella ärtyisyydellä, johon hemmotellut ihmiset ovat taipuvaisia.

– Tiedän kyllä, että olette tehneet rauhan Turkin kanssa, mutta ette ole saaneet Moldauta ettekä Valakiaa. Vaan minä olisin antanut teidän hallitsijallenne nuo maakunnat, kuten annoin hänelle Suomenkin. Niin, – jatkoi hän, – minä lupasin ja olisin antanutkin keisari Aleksanterille Moldaun ja Valakian, mutta nyt hän ei tule omistamaan noita mainioita maakuntia. Hän olisi kuitenkin voinut yhdistää ne omaan valtakuntaansa ja yhtenä hallituskautena hän olisi laventanut Venäjän Pohjan lahden periltä aina Tonavan suulle saakka. Katarina Suuri ei olisi saattanut tehdä enempää, – puhui Napoleon tulistumistaan tulistuen, kävellen huoneessa edestakasin ja toistaen Balasheville melkein samat sanat, jotka hän oli Tilsitissä lausunut itselleen Aleksanterille. – Tout cela il l'aurait dû à mon amitié. Ah! quel beau règne, quel beau règne!²⁴ – toisti hän moneen kertaan, pysähtyi, otti taskustaan kultaisen nuuskarasian ja veti siitä ahneesti nenäänsä.

– Quel beau règne aurait pu être celui de l'empereur Alexandre!²⁵

Hän loi surkuttelevan katseen Balasheviin, ja kun Balashef oli huomauttamaisillaan jotain, keskeytti hän tämän taas nopeasti.

– Mitä sellaista hän on voinut haluta tai etsiä, jota hän ei olisi löytänyt minun ystävyydessäni?.. – sanoi hän olkapäitään epätietoisesti kohauttaen. – Ei mitään, mutta hän on katsonut parhaaksi ympäröidä itsensä minun vihollisillani – ja keillä? – jatkoi Napoleon. – Hän on kutsunut luokseen Steinit, Armfeltit, Bennigsenit, Wïntzingerodet. Stein on isänmaastaan karkotettu kavaltaja; Armfelt on irstailija ja juonittelija; Wintzingerode Ranskan karannut alamainen; Bennigsen jonkun verran sotaisempi mies kuin kaikki muut, mutta siitä huolimatta kyvytön, joka ei osannut tehdä mitään vuonna 1807 ja jonka pitäisi herättää Aleksanterissa pelottavia muistoja… Otaksutaan, että he olisivat kykeneviä, silloin voisi heitä käyttää, – jatkoi Napoleon hädin tuskin ehtien pukea sanoiksi tulvimalla tulvivia mietteitään, joista hän näki oikeutensa ja voimansa (joka hänen käsityksensä kannalta oli sama asia) – mutta he eivät ole sitäkään: he eivät kelpaa sotaan eivätkä rauhaan! Barclayn sanotaan olevan heistä toimeliaimman, mutta sitä minä en myönnä päättäen hänen ensimäisistä liikkeistään. Mutta mitä ne tekevät, mitä tekevät kaikki nuo hovilaiset? Pfuel esittelee, Armfelt riitelee, Bennigsen tarkastaa, vaan Barclay, jonka pitäisi toimia, ei tiedä, mistä uskaltaisi alottaa. Vaan aika kuluu eikä tuota mitään hyötyä. Ainoastaan Bagration on sotilas. Hän on tosin typerä, mutta hänellä on kokemusta, silmämäärä ja päättäväisyyttä… Ja mitä osaa näyttelee sitte teidän nuori hallitsijanne tuossa viheliäisessä joukossa? He kietovat hänet häpeällisiin selkkauksiin ja ajavat hänen niskoilleen edesvastuun kaikesta, mitä on tapahtunut. Un souverain ne doit être à l'armée que quand il est général,²⁶ – sanoi hän nähtävästi kohdistaen nämä sanat kuin taisteluvaatimuksena suoraan päin hallitsijan kasvoja. Napoleon tiesi, että keisari Aleksanteri halusi olla sotapäällikkönä.

– Nyt on jo kulunut viikkokausi siitä, kun alkoi sota, ettekä te ole kyenneet puolustamaan Vilnaa. Te olette eristetyt kahteen osaan ja karkotetut Puolan maakunnista. Teidän armeijanne napisee.

– Päinvastoin, Teidän Majesteettinne, – sanoi Balashef tuskin ehtien muistaa kaikkea sitä, mitä hänelle sanottiin ja vaivoin jaksaen seurata tuota sanojen ilotulitusta, – sotaväki palaa halusta…

– Minä tiedän kaikki, – keskeytti Napoleon, – minä tiedän kaikki ja tiedän teidän pataljoonienne lukumäärän yhtä varmasti kuin omienikin. Teillä ei ole sotaväkeä 200 tuhatta, vaan minulla on kolme vertaa enemmän. Annan teille kunniasanan, – sanoi Napoleon unohtaen, ettei hänen kunniasanallaan voinut olla mitään merkitystä, – annan teille ma parole d'honneur que j'ai cinq cent trente hommes de ce coté de la Vistule.²⁷ Turkkilaisista ei teille ole apua: he eivät kelpaa mihinkään ja sen he ovat osottaneet solmimalla rauhan teidän kanssanne. Ruotsalaiset taas – heidän kohtalonsa on se, että heitä hallitsevat hullut kuninkaat. Heidän kuninkaansa oli vähämielinen. He vaihtoivat hänet ja ottivat toisen – Bernadotten, joka heti menetti järkensä, sen tähden että ainoastaan hullu ja ruotsalainen voi rakentaa liittoja Venäjän kanssa.

Napoleon hymähti ilkeästi ja taasen nosti nuuskarasian sieramiensa alle.

Balashef halusi vastata jokaiseen Napoleonin väitteeseen ja hänellä olikin yhtä ja toista vastattavaa. Hän teki lakkaamatta liikkeitä, kuten se, jota haluttaa jotain sanoa, mutta Napoleon myötäänsä keskeytti hänet. Ruotsalaisten vihamielisyyttä vastaan aikoi Balashef sanoa, että Ruotsi on saari, kun Venäjä on sen puolella, mutta Napoleon huudahti vihaisesti tukehduttaakseen hänen äänensä. Napoleon oli siinä ärtymyksen mielentilassa, jolloin täytyy puhua, puhua ja puhua vain sitä varten, että todistaisi itselleen oman oikeutensa. Balashevin tuli vaikea olla: lähettiläänä pelkäsi hän kadottavansa arvonsa ja sen vuoksi tunsi hän pakkoa vastustaa, mutta ihmisenä hän lyyhistyi henkisesti mitättömäksi Napoleonin aiheettoman vihan vimman edessä. Hän tiesi, ettei yhdelläkään Napoleonin sanomalla sanalla ollut merkitystä ja että hän tyynnyttyään itsekin häpeäisi niitä. Balashef seisoi silmät maahan luotuina, katseli Napoleonin paksuihin, liikkuviin jalkoihin ja koetti välttää hänen katsettaan.

– Ja mitä välitän minä teidän liittolaisistanne? – virkkoi Napoleon. – Minullakin on liittolaisia – puolalaiset; heitä on 80 tuhatta ja he tappelevat kuin pedot. Heitä tulee olemaan kolmatta sataa tuhatta.

Ja nähtävästi yhä enemmän kiivastuen siitä, että nyt hän ei puhunut totta ja että Balashef nöyränä ja kohtaloonsa alistuen ääneti seisoi entisessä asennossaan hänen edessään, pyörähti hän yht'äkkiä taapäin, astui aivan Balashevin kasvojen eteen ja kiivaasti ja nopeasti valkoisilla käsillään huitoen hän melkein ärjyi:

– Tietäkää, että jos te horjutatte Preussia minua vastaan, niin pyyhkäisen minä sen pois Europan kartalta, – sanoi hän vihasta kalpein, vääristynein kasvoin ja kiivaasti lyöden valkeaa kättään toista vasten. – Niin, minä viskaan teidät Dvinan ja Dnjeperin taa ja pystytän uudelleen teitä vastaan sen seinän, jonka Europa rikollisuudessaan ja tyhmyydessään salli hävittää. Siihen te joudatte, sen te olette voittaneet, kun luovuitte minusta, – sanoi hän ja kulki ääneti muutamia kertoja lattian poikki paksuja olkapäitään nytkytellen.

Hän pani nuuskarasian liivinsä taskuun, otti sen uudestaan käsiinsä, vei muutamia kertoja sieramiensa alle ja pysähtyi Balashevin eteen. Vähään aikaan hän ei virkkanut mitään, katsoi vain ivallisesti Balashevia silmiin, vaan sitte sanoi hiljaa:

– Et cependant quel beau règne aurait pu avoir votre maître!²⁸

Balashef tunsi, että hänen täytyy väittää vastaan ja hän sanoikin, etteivät asiat Venäjän puolelta ollenkaan esiinny noin synkässä valossa. Napoleon ei virkkanut mitään, katsoi vain ilkkuvasti häneen eikä nähtävästi edes kuunnellutkaan häntä. Napoleon nyökäytti leppeästi päätään aivan kuin sanoen: "tiedän, että teidän velvollisuutenne on puhua noin, mutta te ette usko sitä itsekään, siitä olen minä saanut teidät vakuutetuksi".

Balashevin puheen päätyttyä otti Napoleon nuuskarasiansa, veti nenäänsä ja kopahutti pari kertaa jalallaan permantoon. Ovi avautui. Kunnioittavasti kumarteleva kamariherra ojensi keisarille lakin ja sormikkaat, toinen antoi nenäliinan. Heihin katsomatta kääntyi Napoleon Balasheviin: