Sota ja rauha III

XXVIII

Useat historioitsijat sanovat, etteivät ranskalaiset voittaneet Borodinon taistelua siitä syystä, että Napoleonilla oli ollut nuha ja jollei hänellä olisi ollut nuhaa, niin olisivat hänen määräyksensä sekä ennen taistelua että sen jälkeen olleet vieläkin nerokkaammat ja niin olisi tuho perinyt Venäjän, et la face du monde eut été changée.¹²³ Niistä historioitsijoista, jotka vakuuttavat, että Venäjän valtakunta muodostui yhden miehen – Pietari Suuren tahdosta, että Ranska vaihtui tasavallasta keisarikunnaksi ja Ranskan armeija marssi Venäjälle yhden miehen – Napoleonin tahdosta, on semmoinen päättely, että Venäjä pysyi mahtavana sen vuoksi, että Napoleonilla oli elok. 26 p: nä kova nuha, ehdottoman johdonmukainen.

Jos Napoleonin tahdosta riippui ryhtyä tai olla ryhtymättä Borodinon taisteluun ja hänen tahdostaan riippui antaa se tai se määräys, niin on ilmeistä, että nuha, joka vaikutti hänen tahtonsa ilmaukseen, on saattanut olla syynä Venäjän pelastumiseen ja että siis se kamaripalvelija, joka ei muistanut antaa Napoleonille elok. 24 p: nä vedenpitäviä saappaita, on ollut Venäjän pelastaja. Tällä ajatuspohjalla on johtopäätös epäilemätön; se on yhtä epäilemätön, kuin sekin johtopäätös, jonka Voltaire teki piloillaan (itsekään tietämättä, mistä hän laski pilaa) sanoessaan, että Bartolomeuksen yö aiheutui Kaarle IX vatsataudista. Mutta niistä, jotka eivät myönnä, että Venäjä muodostui yhden miehen – Pietari I tahdosta ja että Ranskan keisarikunta syntyi ja sota Venäjää vastaan alkoi yhden miehen – Napoleonin tahdosta, on tämmöinen päättely ei ainoastaan väärä ja järjetön, vaan myöskin vastoin koko ihmiskunnan olemusta. Kysymykseen siitä, mikä muodostaa historiallisten tapahtumain vaikuttimen, esiintyy toinen vastaus, ja tämä vastaus on se, että maailmantapausten kulku on ylhäisestä ennaltamääräyksestä ja riippuu niiden ihmisten vapaan tahdon kaikkien ilmausten yhdynnästä, jotka ovat osallisia noihin tapauksiin ja että Napoleonien vaikutus niiden tapausten kulkuun on vain näennäistä ja kuviteltua.

Niin kummalliselta kuin ensi katseelta tuntuukin otaksuma siitä, että Bartolomeuksen yö, jonka toimeenpanoon Kaarle IX antoi käskyn, ei tapahtunut hänen tahdostaan, vaan että hänestä vaan tuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; ja että Borodinon verilöyly, joka nieli 80 tuhatta uhria, ei tapahtunut Napoleonin tahdosta (vaikka hän antoikin käskyjä taistelun alkamisesta ja sen kestäessä), vaan että hänestä vain tuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; niin kummalta kuin tuntuukin tämmöinen otaksuma, – käskee kuitenkin ihmisarvo, joka sanoo, että vaikka kukaan meistä ei olekaan suurempi, niin ei missään tapauksessa myöskään pienempi ihminen kuin mikä Napoleon tahansa, sentään myöntämään kysymyksen tämmöisen ratkaisun oikeaksi. Ja monilukuiset historialliset tutkimukset vahvistavat tämän otaksuman aivan riittävästi.

Borodinon taistelussa ei Napoleon ampunut yhtään laukausta kehenkään eikä surmannut ainoatakaan miestä. Kaiken tämän tekivät sotamiehet. Hän siis ei tappanut ihmisiä.

Ranskan armeijan sotamiehet eivät menneet Borodinon taisteluun surmaamaan lähimäisiään Napoleonin käskystä, vaan omasta halustaan. Koko armeija – ranskalaiset, italialaiset, saksalaiset ja puolalaiset, – tunsivat sen armeijan edessä, joka sulki heiltä tien Moskovaan, että le vin est tiré et qu'il faut le boire.¹²⁴ Jos Napoleon olisi nyt kieltänyt heitä tappelemasta venäläisten kanssa, olisivat he surmanneet hänet itsensä ja menneet tappelemaan venäläisten kanssa, sillä se oli heille välttämätöntä.

Kun he kuuntelivat Napoleonin käskyä, jossa heidän haavojensa kuoleman palkaksi luvattiin jälkipolvien tunnustus siitä, että hekin olivat olleet Moskovan suuressa taistelussa, huusivat he: "vive l'Empereur!" samoin kuin he huusivat: "vive l'Empereur!" nähdessään pojan muotokuvan, jossa tämä lävisti maapallon pelikepakolla ja samoin kuin he olisivat huutaneet: "vive l'Empereur!" minkä tyhmyyden johdosta tahansa. Heillä ei ollut muuta valinnan varaa eikä tekemistä kuin huutaa: "vive l'Empereur!" ja mennä tappelemaan saadakseen voittajien ravinnon ja levon Moskovassa. He eivät siis surmanneet Napoleonin käskystä itsensä kaltaisia.

Eikä Napoleon myöskään ohjannut taistelun kulkua, sillä hänen taistelujärjestyksestään ei tullut ainoakaan kohta toteutetuksi ja taistelun aikana hän ei tiennyt, mitä hänen etupuolellaan tapahtui. Ei siis sekään, miten joukot surmasivat toisiaan, tapahtunut hänen tahdostaan, vaan hänestä riippumatta niiden tuhansien ihmisten omasta tahdosta, jotka yhteisesti ottivat osaa taisteluun. Napoleonista vain tuntui siltä, että kaikki tapahtui hänen tahdostaan. Senpä vuoksi kysymyksellä siitä, oliko Napoleonilla nuha vai ei, ei ole historiaan nähden sen suurempaa merkitystä kuin kysymyksellä minkä alhaisarvoisen sotamiehen nuhasta tahansa.

Napoleonin nuhalla elok. 26 p: nä ei ollut sitä suuremmalla syyllä merkitystä, koska kirjailijoiden todistukset siitä, että muka Napoleonin nuha oli syynä hänen taistelusuunnitelmaansa (joka ei ollut laadittu niin hyvin kuin edelliset) ja käskyihinsä taistelun aikana, jotka eivät olleet niin hyviä kuin ennen, – ovat aivan epäoikeutettuja.

Ylempänä jäljennetty taistelusuunnitelma ei suinkaan ollut huonompi, vaan koko joukon parempi niitä edellisiä suunnitelmia, joiden perusteella ei oltu voitettu taisteluja. Luullut määräykset taistelun aikana eivät myöskään olleet entisiä huonompia, vaan aivan samallaisia kuin muulloinkin. Mutta suunnitelma ja määräykset näyttävät vain huonommilta edellisiä siitä syystä, että Borodinon taistelu oli ensimäinen, jota Napoleon ei voittanut. Kaikki mainioimmat ja syvämietteisimmätkin suunnitelmat ja määräykset näyttävät hyvin huonoilta ja jokainen sotaoppinut arvostelee niitä merkitsevin kasvoin, silloin kun taistelua ei ole voitettu niiden mukaisesti; ja kaikista kehnoimmat suunnitelmat ja määräykset näyttävät oivallisilta ja vakavat tutkijat todistelevat kokonaisissa teoksissa kehnojen käskyjen ansioita, silloin kun niiden perusteella on voitettu taistelu.

Weihrotherin laatima Austerlitzin taistelun suunnitelma oli täydellisyyden esimerkki tämänlaatuisista tekeleistä, mutta sitäkin moitittiin, moitittiin sen täydellisyyden ja liian suuren seikkaperäisyyden tähden.

Napoleon täytti Borodinon taistelussa vallanedustajan tehtävänsä yhtä hyvin, jopa paremminkin kuin muissa taisteluissa. Hän ei millään tavalla vahingoittanut taistelun kulkua. Hän yhtyi järkeviin mielipiteisiin, ei sotkenut, ei puhunut vastoin omia sanojaan, ei pelännyt eikä paennut taistelutantereelta, vaan tahdillisena ja kokeneena sotilaana täytti tyynesti ja arvokkaasti näennäisen päällikkyydenpitäjän tehtävät.

XXIX

Palattuaan huolestuneena toiselta retkeltään asemaa tarkastamasta sanoi Napoleon:

– Shakkinappulat on pantu paikoilleen, huomenna alkaa peli.

Hän käski tuomaan itselleen totia, kutsui luokseen Beaussetin ja alkoi tämän kanssa keskustella Parisista ja muutamista muutoksista, jotka hän aikoi toimeenpanna keisarinnan hovimenosääntöön, ihmetyttäen prefektiä muistavuudellaan hovielämän pienistäkin yksityisseikoista.

Hän kyseli ja puheli kaikenmoisista pikkuasioista, laski leikkiä Beaussetin matkustushalusta ja loruili niin huolettomasti, kuin jokin kuuluisa, varma ja taitonsa tunteva leikkaaja, sillä aikaa kun hän käärii hihojaan ja pukeutuu valkeaan esiliinaansa ja sairasta sidotaan penkkiin. "Asia on kokonaan minun käsissäni ja päässäni selvänä pienimpiäkin seikkoja myöten. Kun on ryhdyttävä toimeen, teen minä sen parhaimmin kuin kukaan muu, nyt voin laskea leikkiä; ja kuta enemmän lasken leikkiä ja olen tyyni, sitä enemmän täytyy teidän luottaa minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani."

Juotuaan toisen totilasinsa läksi Napoleon lepäämään voimistuakseen vakavaan tehtävään, joka, kuten hänestä tuntui, hänen oli huomenna suoritettava.

Hän oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tehtäväänsä siinä määrin, ettei saanut unta, ja vaikka hänen nuhansa oli iltakosteuden vaikutuksesta pahentunut, meni hän kaikuvasti nenäänsä niistäen kolmen aikaan yöllä telttinsä suureen osastoon. Hän kysyi, eivätkö venäläiset olleet peräytyneet. Hänelle vastattiin, että vihollisen tulet vilkkuvat yhä entisillä paikoilla. Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi.

Päivystävä upseeri tuli telttiin. – Eh bien, Rapp, croyez vous, que nous ferons de bonnes affaires aujourd'hui?¹²⁵ – kysyi hän adjutantilta.

– Sans aucun doute, Sire¹²⁶ – vastasi Rapp.

Napoleon katsahti häneen.

– Vous rappelez-vous, Sire, ce que vous m'avez fait l'honneur de dire à Smolensk, – sanoi Rapp le vin est tiré, il faut le boire.¹²⁷

Napoleon muuttui synkän näköiseksi ja istui kauan ääneti pää käsivarassa.

– Cette pauvre armée, – virkkoi hän äkkiä, – elle a bien diminué depuis Smolensk. La fortune est une franche courtisane, Rapp; je le disais toujours, et je commence à l'éprouver. Mais la garde, Rapp, la garde est intacte?¹²⁸ sanoi hän kysyvästi.

– Oui, Sire,¹²⁹ vastasi Rapp.

Napoleon otti pastillerin, pisti sen suuhunsa ja katsoi kelloa. Häntä ei nukuttanut, ja aamuun oli vielä kotvan odottamista eikä ajan kuluksi voinut enää antaa määräyksiäkään, koska ne kaikki olivat jo annetut ja niitä pantiin parhaillaan täytäntöön.

– A-t-on distribué les biscuits et le riz aux régiments de la garde?¹³⁰ – kysyi Napoleon ankarasti.

– Oui, Sire.¹³¹

– Mais le riz?¹³²

Rapp vastasi, että hän oli ilmottanut hallitsijan määräykset riisin jakamisesta. Mutta Napoleon puisti päätään tyytymättömänä aivan kuin uskomatta, että hänen määräyksensä olivat toimitetut. Palvelija toi totia, Napoleon käski tarjoamaan toisen lasin Rappille ja mitään virkkamatta hän alkoi tyhjentää toista lasia pitkin kulauksin.

– Minulla ei ole maku- eikä hajuaistia, – sanoi hän lasia haistellen. – Tuskastuttaa jo tämä nuha. Ne tyrkyttävät lääketiedettään. Mikä lääketiede se on, kun eivät osaa nuhaa parantaa! Corvisart antoi minulle näitä pastilleria, mutta niistä ei ole mitään apua. Minkä ne voivat parantaa? Parantaminen on mahdotonta. Notre corps est une machine à vivre. Il est organisé pour cela, c'est sa nature; laissez-y la vie à son aise, qu'elle s'y défende elle même: elle fera plus que si vous la paralysiez en l'encombrant de remèdes. Notre corps est comme une montre parfaite que doit aller un certain temps; l'horloger n'a pas la faculté de l'ouvrir, il ne peut la manier qu'a tâtons et les yeux bandés… Notre corps est une machine à vivre, voilà tout.¹³³

Ja aivan kuin jouduttuaan määritelmien, définitions, alalle, joista hän piti, lausui hän yht'äkkiä uuden määritelmän.

– Tiedättekö, Rapp, mitä on sotataito? – kysyi hän. – Se on taito olla määrättynä hetkenä voimakkaampi vihollista. Voilà tout.

Rapp ei vastannut mitään.

– Demain nous allons avoir affaire à Koutouzoff!¹³⁴ sanoi Napoleon. – Saadaanpa nähdä. Muistakaa, että hän komensi Braunaussa armeijaa eikä kertaakaan kolmessa viikossa noussut hevosen selkään mennäkseen tarkastamaan varustuksia. Saadaanpa nähdä!

Hän katsoi kelloa. Se oli vasta neljä. Häntä ei nukuttanut, toti oli lopussa eikä vieläkään ollut mitään tekemistä. Hän nousi ylös, käveli edestakaisin, otti päälleen lämpimän nutun ja lakin ja läksi ulos teltistä. Yö oli pimeä ja kostea; tuskin huomattavaa kosteutta laskeutui ylhäältä. Ranskan kaartin nuotiot eivät palaneet kirkkaina ja kaukaa savun läpi kiilui venäläisten tulet. Kaikkialla oli hiljaista, kuului selvään liikettä ja kopinaa ranskalaisten joukkojen keskuudesta, jotka olivat lähdössä asemilleen.

Napoleon kulki vähän aikaa teltin edustalla, katseli tulia, kuunteli kopinaa ja tultuaan erään pitkän, karvalakkisen kaartilaisen kohdalle, joka seisoi vahtina hänen telttinsä luona ja joka keisarin ilmestyessä ojentui suoraksi kuin musta patsas, pysähtyi hän tämän eteen.

– Mistä vuodesta palveluksessa? – kysyi hän sillä totutulla, ankaran ja suopean sekaisella sotilaallisella karskeudella, jolla hän aina puhutteli sotamiehiään.

Sotamies vastasi.

– Ah! Un des vieux!¹³⁵

– Onko rykmentti saanut riisiä?

– On, Teidän Majesteettinne.

Napoleon nyökäytti päätään ja poistui hänen luotaan.

Kello puoli kuuden aikaan ratsasti Napoleon Shevardinon kylään päin.

Alkoi sarastaa, taivas seestyi, vain yksi pilvi komotti idässä.

Hylättyjen nuotioiden tulet leimahtelivat viimeisillään aamun kalpeassa valossa.

Oikealla pamahti jykeä yksinäinen tykin laukaus, kumisi hyvän aikaa, vaan sitte kuoli hiljaisuuteen. Kului muuan minuutti. Kajahti toinen ja kolmas laukaus. Ilma alkoi vavista. Neljäs ja viides pamahti lähellä, juhlallisesti ja tuli jostain oikealta.

Ensimäisten laukausten kumina ei ehtinyt vaijeta, kun kuului uusia ja yhä uusia toinen toiseensa yhtyen ja toisiaan säestäen.

Napoleon oli saapunut seurueineen Shevardinon redutille ja laskeutui hevoseltaan. Leikki oli alkanut.

XXX

Palattuaan ruhtinas Andrein luota Gorkiin käski Pierre ratsupalvelijansa valmistamaan hevoset ja herättämään hänet aikaseen aamulla. Sitte hän laskeutui vuoteeseen, jonka Boris oli valmistanut hänelle nurkkaan väliverhon taa ja nukahti.

Kun Pierre heräsi seuraavana aamuna, ei tuvassa enää ollut ketään. Pienien ikkunojen lasit helisivät. Ratsupalvelija seisoi vuoteen vieressä häntä nykimässä.

– Herra kreivi, herra kreivi, herra kreivi… – jankkasi ratsupalvelija Pierreen katsomatta nähtävästi kadotettuaan toivonsa saada hänet hereille ja lujasti harteista nykien.

– Mitä? Joko? – virkkoi Pierre herättyään.

– Suvaitkaa kuulla ammuntaa, – sanoi ratsupalvelija, entinen sotamies, – kaikki herrat ovat jo lähteneet, itse hänen armonsakin ajoi aikoja sitte sivu.

Pierre pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos. Ilma oli selkeä, raikas, täynnä kasteen tuoksua ja iloa. Aurinko, joka juuri oli kurkistautunut näkyviin pilven takaa, pursusi pilven taittamia säteitään vastapäätä olevan kadun kattojen yli tielle, jonka pölyä kaste kattoi, talojen seinille ja ikkunoihin sekä Pierren hevosiin, jotka seisoivat tuvan vierustalla. Pihalta kuului tykkien jyske tavattoman kumealta. Katua kiisi eräs adjutantti kasakka jälessä.

– Joutukaa, kreivi, joutukaa! – huusi adjutantti.

Käskettyään tuomaan hevoset jälestään läksi Pierre katua pitkin kummulle, josta hän oli eilen katsellut taistelukenttää. Kummulla oli joukko sotilashenkilöltä, kuului esikunta-upseerien ranskankielistä puhelua ja näkyi Kutusovin harmaa pää valkeine, punaraitaisine lakkineen, sekä harmaa niska, joka upposi harteisiin. Kutusof katseli näköputkella eteensä maantielle.

Noustuaan rappuja myöten kummulle katsahti Pierre eteensä ja lumoutui ihastuksesta suuremmoisen näköalan avautuessa silmälle. Se oli sama näköala, jota hän eilen oli ihaillut samalta kummulta. Mutta nyt oli koko seutu täynnä sotaväkeä ja ruudinsavua ja helakan auringon viistot säteet, jotka paistoivat vasemmittain Pierren takaa, loivat siihen kullan ja vaalavan punasen hohdetta ja tummia pitkiä varjoja. Etäiset metsät, jotka kehystivät näköalan äärtä ja olivat kuin jostain kallisarvoisesta kellanvihreästä kivestä silvottuja, siinsivät aaltoavana viivana taivaanrannalla. Niiden lomitse lipui Valujevan takana suuri Smolenskin maantie, joka kiehui sotaväkeä. Lähempänä kuulsi kullankarvaisia peltoja ja viidakoita. Kaikkialla – etualalla, vasemmalla ja oikealla – näkyi sotaväkeä. Kaikki tuntui eloisalta, majesteetilliselta ja odottamattomalta. Eniten ihmetytti Pierreä kuitenkin taistelutantereen näky, Borodino ja Kolotsha-joen kummallakin puolen olevat notkot.

Kolotshan yllä, Borodinossa ja tämän kummallakin puolen, varsinkin vasemmalla siinä kohden, jossa suoperärantainen Voina laskee Kolotshaan, seisoi sitä sumua, joka sulaa, hälvenee ja kuultaa kirkkaassa auringon nousussa ja luo lumoavat värit ja piirteet kaikkeen, mikä näkyy sen läpi. Sumuun yhtyi ruudinsavua ja tätä sumua ja savua halkoivat aamuvalojen välkkyvät salamat kiitäen milloin veden pintoja, milloin kasteessa, milloin pitkin pistimiä, joita tuhansittain liikkui rannoilla ja Borodinossa. Sumun läpi siinsi valkea kirkko, siellä täällä Borodinon kylän kattoja tai sankkoja sotamiesjoukkoja, vihreitä laatikkoja ja tykkiä. Ja kaikki, minkä silmä näki, liikkui tai ainakin näytti liikkuvan, sillä sumu ja savu hiipi koko seudun yli. Kuten Borodinon seudun alavuuksilla, joita verhosi sumu, samoin siitä ulompana, ylempänä ja varsinkin vasemmalla tupsahteli pitkin koko linjaa metsien kätköistä, pelloilta, notkoista ja kumpujen harjoilta milloin yksityisiä, milloin parvittain, toisinaan tiheään ja aivan kuin ihan ilman mitään alkua ja itsestään tykkien savuhattaroita, jotka ensin pulleina paisuivat, sitte kasvoivat ja laajenivat ja tuprusivat ja viimein sulivat yhteen pilviksi.

Ruudinsavu ja tykkien pauke loivat näköalan varsinaisen komeuden, niin kummalta kuin se tuntuukin.

Puh! – pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili punasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä ja pumm! – pamahti tuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.

Puh, puh! – hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja hajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! – vahvistivat pamahdukset sen, minkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä, joka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa ilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä. "Puh, (hetken perästä) puh, puh!" – pelmahti vielä kolme, neljä savukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä juhlallinen, jykevä ja uskollinen "pum … pum, pum!" Väleensä tuntui, että savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan, jolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi. Vasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja savukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää notkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia savuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. "Erra-ta-ta-taa!" – räiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien laukauksiin verraten.

Pierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä pistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien tulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen mielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja, kuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle. Kaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (chaleur latente), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt täyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.

– Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, – virkkoi Kutusof silmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka seisoi hänen vieressään.

Käskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.

– Ylimenopaikalle! – vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään esikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.

"Minä, minä myös," ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin kenraalikin.

Kenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle. Pierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan. Kysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui kiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että jalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa olivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään harjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä esikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.

XXXI

Kenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja kääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet näkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen edessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla ja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain näkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki silmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen, joka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.

– Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! – huusi hänelle eräs joukosta.

Eräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta Pierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään tyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli väljää.

Hänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti näiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle sillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan taistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset nyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että sillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut nähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa. Mutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei kuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen päänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen eikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka useita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin ympärilleen.

– Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? – huusi taas joku hänelle.

– Aja oikealle, vasemmalle… – huudettiin hänelle.

Pierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin, joka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen Pierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka hän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.

– Mikä teidät on tuonut tänne? – kysäsi hän ja alkoi ratsastaa poispäin.

Pierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta syystä hän ratsasti adjutantin perästä.

– Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? – kysyi hän.

– Odottakaa hetkinen, – vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi sitte takasin Pierren luo.

– Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? – kysyi hän hymyillen Pierreitä. – Uteliaisuudestako?

– Niin, niin, – vastasi Pierre.

Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.

– Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää – sanoi adjutantti, – vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.

– Niinkö? – virkkoi Pierre. – Missä päin?

– Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme menee vielä mukiin, – sanoi adjutantti.

– Lähdetään vain, – vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien silmillään ratsupalvelijaansa.

Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.

– Miksi tuota ei ole korjattu? – alkoi Pierre, mutta huomattuaan adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut ajatustaan loppuun.

Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.

– Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? – virkkoi adjutantti.

– Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä hypähtelevän, – sanoi Pierre ihmetellen.

– Hoo!.. Sehän on haavottunut, – virkkoi adjutantti, – oikea etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut. Onnittelen, kreivi le baptême du feu.¹³⁶

Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä, joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju. Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin mäelle.

– Onko kenraali täällä? – kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.

– Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, – vastattiin hänelle oikealle osottaen.

Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.

– Älkää olko millännekään, – sanoi Pierre. – Jos saa, niin nousen kummulle.

– Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan. Minä tulen sitte teitä hakemaan.

Pierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin he eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla, että sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.

Kumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se venäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen, vaan ranskalaisten kesken nimet la grande redoute, la fatale redoute, la redoute centre)¹³⁷ paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia miehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.

Tämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle oli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä, joista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa niinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä tykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre voinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla varustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä, oli taistelun tärkein paikka.

Pierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että hän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.

Kummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän ja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy kasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä sotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta juoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä ammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi vaippaansa koko lähiseudun.

Sen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen sotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko sotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta, olevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.

Pierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa vastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat nämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin tykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli menevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja katseli häntä kummastellen.

Eräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi ja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin huolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle lujasti:

– Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.

Sotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat Pierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo valkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko istuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti tehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä levollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen karsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi, samanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria, kukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa sotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan tuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He sanoivat häntä "meidän bariniksi" ja laskivat hänestä hyväntahtoista pilaa keskuudessaan.

Eräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti multaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre hymyillen ympärilleen.

– Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? – sanoi hänelle eräs punanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan välkytellen.

– Pelottaakos sinua? – kysyi Pierre.

– Kylläpä tietenkin! – vastasi sotamies. – Ei se armoa anna eikä säästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, – lisäsi hän nauraen.

Muutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He eivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä huomio sai heidät suuresti ilostumaan.

– Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että barinkin… Sepä vasta on barin!

– Paikoillenne! – kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille kokoontuneille sotamiehille.

Tämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa virkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että päälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.

Tykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän, mutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun tähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään. Sitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa Pierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä. Hänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka taistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut varsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi. Vallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään liikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.

Kymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi tykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua tykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista puheensorinaa ja sukkeluuksia.

– Nyt se tulee! – huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen läheni patteria.

– Yli menee! Jalkaväkeen! – lisäsi hohottaen toinen huomatessaan, että kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.

– Tunnetko ennestään? – nauroi kolmas eräälle musikalle, joka kyykistyi lentävän tykinluodin alla.

Muutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla tapahtui.

– Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, – puhelivat he vallin yli osottaen.