Sota ja rauha III

X

Kolmantenakymmenentenä päivänä saapui Pierre takaisin Moskovaan. Lähellä kaupungin porttia hän tapasi kreivi Rostoptshinin adjutantin.

– Me olemme etsineet teitä kaikkialta, – sanoi adjutantti. – Kreivi tahtoo välttämättömästi nähdä teitä. Hän pyytää teitä saapumaan viipymättä luokseen erään hyvin tärkeän asian tähden…

Kotiinsa ajamatta läksi Pierre ylipäällikön luo.

Kreivi Rostoptshin oli vasta tänä aamuna saapunut kaupunkiin Sokolnikissa olevasta huvilastaan. Kreivin talon eteinen ja vastaanottohuone olivat täynnä virkamiehiä, jotka olivat tulleet sinne joko hänen vaatimuksestaan tai saamaan määräyksiä. Vasiltshikof ja Platof olivat jo käyneet kreivin puheilla ja selittäneet hänelle, että Moskovaa oli mahdoton puolustaa, joten kaupunki täytyi luovuttaa. Vaikka näitä tietoja salattiinkin kaupungin asukkailta, tiesivät kuitenkin virkamiehet ja eri hallitusten päälliköt, että Moskova joutuu vihollisen käsiin samoin kuin sen tiesi myöskin kreivi Rostoptshin. Ja kaikki nämä saapuivat nyt puhdistaakseen itsensä vastuunalaisuudesta ylipäällikön luo kyselemään, mitenkä heidän oli meneteltävä heidän hoitoonsa uskottujen virastojen kanssa.

Juuri silloin kun Pierre astui vastaanottohuoneeseen, tuli kuriiri, joka oli saapunut armeijasta, kreivin huoneesta.

Kuriiri viittasi vain kädellään niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin ja meni salin läpi.

Vastaanottohuoneessa odotellessaan katseli Pierre väsynein silmin niitä erilaisia vanhoja ja nuoria sotilas- ja siviilivirkamiehiä, joita huone oli täynnä. Kaikki näyttivät tyytymättömiltä ja levottomilta. Pierre meni erään virkamiesryhmän luo, josta hän tunsi yhden. Tervehdittyään Pierreä jatkoi hän keskusteluaan muiden kanssa.

– Mikä ihme siitä syntyisi, jos lähettäisi ja sitten taas palauttaisi? Vaan tässä asemassa on aivan mahdoton vastata mistään.

– Mutta hänhän kirjottaa tässä… – puheli toinen näyttäen painettua paperia, joka oli hänen kädessään.

– Se on toinen asia. Se on tarpeellista kansalle, – sanoi ensimäinen.

– Mikä se? – kysyi Pierre.

– Tämä uusi lehti.

Pierre otti sen käteensä ja alkoi lukea:

"Voidakseen pikemmin yhtyä niihin sotajoukkoihin, jotka ovat tulossa hänen luokseen on hänen ruhtinaallinen armonsa siirtynyt Mocshaiskiin ja asettunut lujaan paikkaan, jossa vihollinen ei äkkipäätä karkaa hänen kimppuunsa. Hänelle on täältä lähetetty 48 tykkiä ampumatarpeineen ja hänen armonsa sanoo, että hän puolustaa Moskovaa viimeiseen veripisaraan saakka ja on valmis tappelemaan vaikka kaduillakin. Älkää te veljet välittäkö siitä, että virastot ovat lopettaneet työnsä: asiat on pantava vain korjuuseen, vaan vainolaisesta me suoriudumme omine oikeuksinemme. Jos mikäli näkyy, tarvitsen minä reipasta väkeä niin kaupunkilaisia kuin maalaisiakin. Paria päivää ennen annan minä sitten ääneni kuulua, vaan kun nyt ei tarvitse, niin pidän suuni kiinni. Hyvä on ottaa kirveitä eikä keihäätkään ole pahemmaksi, vaan kaikista parhaita ovat kolmihaarukkaiset hangot, sillä ranskalainen ei ole ruislyhdettä raskaampi. Huomenna puolenpäivän jälkeen minä vietän Iverskin Jumalanäidin kuvan Jekaterinan hospitaalin haavottuneille. Siellä siunataan vesi, josta he paranevat nopeasti. Ja nyt minä olen terve: minun silmäni olivat kipeät, mutta nyt näen kummallakin."

– Minullepa ovat sanoneet sotilashenkilöt, – sanoi Pierre, – ettei kaupungissa voi mitenkään taistella ja että asema…

– Niin niin, siitähän me juuri puhummekin, – sanoi ensimäinen virkamies.

– Mutta mitäs tämä merkitsee: minun silmäni oli kipeä, vaan nyt minä näen kummallakin, – kysyi Pierre.

– Kreivin silmässä oli näärännäppy, – sanoi adjutantti hymyillen, ja hän oli kovin huolestunut, kun minä sanoin hänelle, että kansaa kävi kyselemässä, mikä häntä vaivasi. Mitäs teille kuuluu, kreivi? – kysyi äkkiä adjutantti Pierreitä. – Me olemme kuulleet, että teillä on perhehuolia, että muka kreivitär, teidän puolisonne…

– Minä en ole kuullut mitään, – vastasi Pierre välinpitämättömästi. – Oletteko te kuulleet jotain?

– Enpä juuri, sillä usein nähkääs lörpötellään joutavia. Puhun vain mitä olen kuullut.

– Mitä te olette kuulleet?

– Kerrotaan, – jatkoi adjutantti entiseen tapaan hymyillen, – että kreivitär, teidän puolisonne, on lähdössä ulkomaille. Loruja luultavasti…

– Mahdollista, sanoi Pierre hajamielisesti ympärilleen katsellen. – Kukas tuo on? – kysyi hän osottaen erästä lyhytkasvuista, vanhaa miestä, jolla oli puhdas sininen pusero, lumivalkoinen parta, samallaiset kulmakarvat ja verevät kasvot.

– Tuoko? Se on eräs kauppias eli oikeammin ravintolanpitäjä Vereshtshagin. Olette kai kuulleet sen julistusjutun.

– Ahaa, vai tuo se on Vereshtshagin! – sanoi Pierre ja loi vanhan kauppiaan lujiin ja tyyniin kasvoihin tarkastavan katseen, jolla hän etsi niistä petturin piirteitä.

– Ei tuo kuitenkaan ole hän itse. Tämä on sen isä, joka kirjotti julistuksen, – sanoi adjutantti. – Hän, se nuori mies, istuu kuopassa eikä taida miehen hyvin käydä.

Eräs tähtirintainen vanhus ja muuan saksalainen virkamies, jolla oli risti kaulassa, lähestyi keskustelijoita.

– Se on nähkääs sotkuinen juttu, – kertoi adjutantti. – Julistus ilmestyi noin kaksi kuukautta sitte. Asiasta ilmotettiin kreiville. Hän käski panna toimeen tutkimuksen. Ja Gavrila Ivanitsh tutkikin. Julistus oli käynyt täsmälleen kuudessakymmenessäkolmessa kädessä. Saavutaan yhden luo ja kysytään: keneltä olette sen saaneet? Siltä ja siltä. Hän menee tämän luo: keltäs te olette saaneet? j.n.e. Tultiinpa viimein Vereshtshaginiin saakka, se on semmoinen tuhmansekainen kauppamies, mutta mainio mies muuten, – sanoi adjutantti hymyillen. – Kysytään häneltä: "keneltä sinä olet sen saanut?" On huomattava, että me tiesimme keneltä hän oli julistuksen saanut. Keltäs muulta kuin postitirehtööriltä. Mutta nähtävästi olivat he pitäneet asiasta puhetta. Hän sanoo: "en keltään, itse sen sepitin". Uhkailtiin ja pyydettiin, mutta siihen se vain jäi: itse oli sepittänyt. Ja semmoisena kerrottiin asia kreiville. Kreivi kutsutti hänet luokseen. "Keneltä sinä olet saanut julistuksen?" – Itse sepitin. – Mutta tunnettehan te kreivin! – huomautti adjutantti ylpeästi ja iloisesti hymyillen. – Suuttui silmittömästi eikä kummakaan, sillä osottihan se suurta julkeutta ja hävyttömyyttä!

– Ahaa! Kreivi olisi tahtonut, että hän olisi ilmottanut Kljutsharevin, kyllä ymmärrän! – sanoi Pierre.

– Ei ollenkaan tahtonut, – sanoi adjutantti säikähtyneenä. – Kljutsharevilla oli jo muutenkin syntiä niskoillaan, joiden tähden hänet karkoitettiinkin. Seikka oli nyt vain semmoinen, että kreivi oli hyvin suutuksissaan. "Mitenkä sinä sen sepitit?" kysyi kreivi. Otti sitte pöydältä hampurilaisen sanomalehden. "Tässä se on! Sinä et ole sepittänyt, vaan kääntänyt ja kääntänyt nurinkurin, sillä ethän sinä, hölmö, osaa ranskaakaan."

Vaan mitenkäs kävi? "Ei", vastasi hän, "en ole lukenut minkäänlaisia lehtiä, olen sen sepittänyt". – "No jos niin on, niin olet sinä petturi ja minä annan sinut oikeuden käsiin ja sinut hirtetään. Sano, keltä olet sen saanut?" – "En ole nähnyt minkäänlaisia lehtiä, olen sen sepittänyt." Ja siihen se asia päättyi. Kreivi kutsui luokseen isän, ja tämä väitti omiaan. Sitte vedettiin hänet oikeuteen ja tuomittiin muistaakseni pakkotyöhön. Nyt on isä tullut puhumaan hänen puolestaan. Semmoinen pojanheittiö! Mokoma kauppiaan pojannulikka, keikari ja villitsijä. Oli kuunnellut jossain luentoja ja siitä jo nousi päähän ajatus, että nyt sitä jo on pirusta irti. Semmoinen lurjus! Hänen isällään on Kamennajan sillan luona ravintola ja ravintolassa oli Jumalan Kaikkivaltiaan suuri kuva esitettynä valtikka yhdessä ja valtakunnanomena toisessa kädessä. Poika otti tämän kuvan muutamaksi päiväksi kotiinsa ja tiedättekö, mitä hän teki. Oli tavannut jonkun maalariheittiön…

XI

Pierre kutsuttiin kesken tätä uutta keskustelua ylipäällikön luo.

Pierre astui kreivi Rostoptshinin kabinettiin. Kreivi hieroi kädellään otsaansa ja silmiään äreän näköisenä, silloin kun Pierre astui sisään.

– Ahaa, tervetuloa, suuri sotilas, – sanoi Rostoptshin Pierrelle. – On kuultu teidän prouesses.¹⁸⁶ Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Mon cher, entre nous,¹⁸⁷ oletteko te vapaamuurari? – kysyi Rostoptshin ankaralla äänellä, aivan kuin siinä olisi ollut jotain pahaa, mutta jonka hän kuitenkin aikoi antaa anteeksi. Pierre oli vaiti. – Mon cher, je suis bien informé,¹⁸⁸ mutta minä tiedän myöskin, että on olemassa kahdenlaisia vapaamuuraria ja toivon, ettette te kuulu niihin, jotka ihmiskunnan pelastuksen varjossa tahtovat tuhota Venäjän.

– Olen kyllä vapaamuurari, – vastasi Pierre.

– Kas niin, rakkaani. Teille ei luullakseni ole tietymätöntä, että herrat Speranski ja Magnitski ovat lähetetyt sinne, minne heidät on pitänytkin lähettää. Samoin on käynyt herra Kljutsharevinkin, samoin monen muun, jotka Salomonin temppelin rakentamisen varjossa ovat koettaneet tuhota isänmaansa temppelin. Te osaatte käsittää, että siihen on ollut syynsä ja etten minä olisi mitenkään voinut karkottaa postitirehtööriä, ellei hän olisi ollut vaarallinen mies. Nyt olen minä saanut tietää, että te lähetitte hänelle omat vaununne kaupungista lähtemistä varten ja että te olette ottaneet häneltä säilytettäväksenne papereita. Minä rakastan teitä enkä tahdo teille pahaa, vaan kun te olette kahta vertaa minua nuorempi, niin neuvon minä teitä isänä lopettamaan kaikki yhteytenne semmoisten ihmisten kanssa ja poistumaan kaupungista niin pian kuin suinkin mahdollista.

– Mutta mitä pahaa, kreivi, on Kljutsharev tehnyt? – kysyi Pierre.

– Se on minun asiani eikä teidän ja teillä ei ole oikeutta ruveta tutkimaan minua, – kiljasi Rostoptshin.

– Jos häntä syytetään siitä, että hän on levittänyt Napoleonin julistuksia, niin eihän sitä ole vielä näytetty toteen, – sanoi Pierre (Rostoptshiniin katsomatta), – ja Vereshtshagin…

– Nous y voilà!¹⁸⁹ – kiljasi Rostoptshin entistä ankarammalla äänellä ja keskeyttäen Pierren sanat. – Vereshtshagin on petturi ja kavaltaja, joka saa ansaitun rangaistuksensa, – lisäsi Rostoptshin niin vimmastuneena kuin se ihminen, jonka mieleen muistuu syvä loukkaus.

– Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne arvostelemaan minun toimiani, vaan antaakseni teille neuvon tai määräyksen, jos semmoista tahdotte. Pyydän teitä lopettamaan yhteytenne semmoisten herrojen kanssa kuin Klutsharevin ja lähtemään kaupungista. Kyllä minä osaan ajaa pahan sisun jokaisesta, olipa hän kuka tahansa. – Vaan luultavasti säpsähtäen samassa siitä, että oli tainnut ärjyä Besuhoville, joka ei vielä ollut syypää mihinkään, lisäsi hän ystävällisesti tarttuen Pierren käsipuoleen: – Nous sommes à la veille d'un désastre publique, et je n'ai pas le temps de dire des gentillesses à tous ceux qui ont affaire à moi.¹⁹⁰ Pää menee toisinaan ihan sekaisin! Eh bien, mon cher, qu'est ce que vous faites, vous, personellement?¹⁹¹

– Mais rien,¹⁹² – vastasi Pierre, yhä vain silmiään nostamatta ja muuttamatta miettivien kasvojensa sävyä.

Kreivi rypisteli naamaansa.

– Un conseil d'ami, mon cher. Décampez et au plutôt, c'est tout ce que je vous dis. A bon entendeur salut!¹⁹³ Hyvästi rakkaani. Kuulkaahan, – huudahti hän hänen jälkeensä, – onko totta, että kreivitär on joutunut des saints pères de la Société de Jésus kynsiin?¹⁹⁴

Pierre ei vastannut mitään, vaan läksi Rostoptshinin luota niin äreänä ja äkäisenä, ettei häntä vielä koskaan oltu nähty semmoisena.

Alkoi jo hämärtää, kun hän saapui kotiin. Noin kahdeksan erilaista henkilöä kävi hänen luonaan tänä iltana: komitean sihteeri, hänen pataljoonansa eversti, taloudenhoitaja ja minkä ketäkin. Kaikilla oli Pierrelle asioita, jotka hänen piti ratkaista. Pierre ei käsittänyt mitään, asiat eivät kiinnittäneet hänen mieltään ja kaikkiin kysymyksiin vastasi hän vain sillä tavalla, että olisi päässyt kysyjistä rauhaan. Kun hän vihdoin jäi yksikseen, avasi hän vaimonsa kirjeen ja luki sen.

"He – sotamiehet patterilla, ruhtinas Andrei surmattu … vanhus… Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä. Täytyy kärsiä… Kaiken merkitys… Täytyy liittää yhteen ja paljastaa… Vaimo menee naimisiin… Täytyy unohtaa ja ymmärtää…" Hän meni vuoteensa ääreen, viskautui sille riisuutumatta ja nukkui heti.

Kun hän heräsi seuraavan päivän aamulla, tuli palvelija ilmottamaan, että kreivi Rostoptshinilta oli käynyt poliisivirkamies varta vasten tiedustelemassa, oliko kreivi Besuhof matkustanut tai aikoiko hän matkustaa.

Kymmenkunta henkilöä, joilla oli asiaa Pierrelle, odotti häntä vierashuoneessa. Pierre pukeutui joutuisasti, vaan sen sijaan, että olisi mennyt niiden luo, jotka häntä odottivat, poistuikin hän talosta takaoven kautta.

Tästä pitäen Moskovan hävityksen loppuun saakka ei kukaan Besuhovin kotiväestä nähnyt enää Pierreä eikä tiennyt, missä hän oli, vaikka häntä uutterasti haeskeltiin.

XII

Rostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen päivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.

Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin, oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä jostain syystä taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli hän.

Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta. Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella, hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.

Vaikka jo elokuun 20 p: stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja oli tulematta. Petja saapuikin 28 p: nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys, jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä hellyyttä.

Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p: nä ollut juuri mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois, saapuivat vasta 30 p: nä.

Elokuun 20 p: stä elokuun 30 p: vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä, jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän muodot, joissa oli totuttu elämään.

Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä matkavalmistuksista.

Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje, jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.

– Minä en koskaan ollut iloinen silloin, – sanoi kreivitär, – kun Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa. Ja miten hyvin se olisikin!

Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan, vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen, oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi, että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä. Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja varsinkin nuoressa.