Berg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut Vladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa ja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen osaston apulaisen virassa.

Hän oli saapunut syyskuun 1 p: nä armeijasta Moskovaan.

Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän oli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat täällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja perheasioiden tähden.

Berg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari lihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä ruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja noustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.

Eteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä, suuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin terveydentilaa.

– Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu. Peräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?

– Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä kulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet neuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille yleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan aito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p: n taistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan… Minä sanon teille, isä kulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen kuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi pitänyt lyödä mainitessa sanoja: "Venäjänmaan sotajoukot"), minä sanon teille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa sotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ hillitessämme noita, noita … niin, miehuullisia ja muinaisia sankaritöitä, – lisäsi hän hätäisesti. – Kenraali Barclay de Tolly, sanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen etunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.

Ja tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan erilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään hellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun kysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.

– Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat, ei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! – sanoi Berg Natashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle tuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen… – "Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!" Eikö niin, isä kulta? – sanoi Berg.

Nyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän näköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä, tiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa hän jäi seisomaan kreivittären viereen.

– Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja murheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin levottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa…

– Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, – sanoi kreivitär miehelleen, – sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä ole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei tule loppua milloinkaan!

Kreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.

Samassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten, mutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa murheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.

– Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, – sanoi hän.

– Hm?.. – virkkoi kreivi pysähtyen.

– Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, – sanoi Berg naurahtaen. – Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: "ettekö ostaisi jotain?" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä oli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä halunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe muuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun hän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu… Se on nähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja Verotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle yllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja. Antakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja…

Kreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.

– Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.

– Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. – Minä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.

– Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran hiiteen! … – ärjäsi vanha kreivi. – Pääni menee sekasin.

Ja hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.

– Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! – sanoi Berg.

Natasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain miettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.

Ulkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat lähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi näistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.

– Tiedätkö, mistä? – kysyi Petja Natashalta.

Natasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat riitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.

– Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi Petja. – Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni…

– Minun mielestäni, – sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja kääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, – minun mielestäni se on niin hävytöntä, niin inhottavaa, niin … ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me mitään saksalaisia?..

Hänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa ilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi rappuja ylös.

Berg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä sukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä pitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin hyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä eteen.

– Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! – huusi hän… Mahdotonta, että te olisitte käskeneet.

Berg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi pysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.

– Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! – huudahti hän. – He jäävät tänne!..

– Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?

– Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa… Ei, rakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta… Mitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme, katsokaahan vain, mitä pihalla on… Äiti kulta!.. Se on mahdotonta!..

Kreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan sanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa ikkunaan päin.

Kreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli noussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa, käsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi hämmennyksissään ympärilleen.

– No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! – sanoi hän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.

– Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!..

Mutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.

– Mon cher, toimita sinä, niin kuin pitää… Enhän minä oikeastaan ymmärrä, – sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.

– Munat … kanaa opettavat… – virkkoi ruhtinas onnen kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä peitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.

– Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? … – kyseli Natasha. – Otammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman … – lisäsi Natasha.

Kreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä nopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja rappusia alas pihalle.

Miehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena hänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa puolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli luovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet olivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin ja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt tuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan samoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut kummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin, vaan tuntui aivan luonnolliselta.

Koko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita kärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet tätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein kasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi huhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita muistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi purettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun kerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu keskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin pihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita, kuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä tutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja laatikoille kärryissä.

– Neljä miestä sopii vielä, – sanoi talonhoitaja, – minä annan omat kärryni, mitenkäs niitä muuten? – Antakaa minun pukukärryni, – virkkoi kreivitär. – Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.

Kreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin myöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä talonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin juhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista tuntenut kotvaan aikaan.

– Mihinkäs tämä sidotaan? – kyselivät miehet sovitellessaan erästä kirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. – Pitäisi jättää edes yhdet kärryt.

– Mitäs siinä on? – kysyi Natasha.

– Kreivin kirjoja.

– Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.

Avovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh saisi sijansa.

– Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? – huusi Natasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa tarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka oli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja koetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.

XVII

Kahta käydessä päivällä seisoivat neljät Rostovilaisten vaunut rappujen edessä valmiina lähtemään. Haavottuneiden kuormat alkoivat liikkua pihasta yksi toisensa jälkeen.

Kun ne ajopelit, joissa kuletettiin ruhtinas Andreita, kulkivat rappujen editse, kiintyi niihin Sonjan huomio, joka järjesteli erään tytön kanssa istuinpaikkaa kreivittärelle tämän tavattoman tilavissa ja korkeissa vaunuissa, jotka seisoivat lähellä rappuja.

– Kenenkäs ajopelit nuo ovat? – kysyi Sonja vaunun ikkunasta kurkistaen.

– Ettekös te ole tienneet, neiti? – vastasi sisäkkö. – Ruhtinas on haavottunut, hän oli yötä meillä ja lähtee nyt meidän kanssamme.

– Mikä ruhtinas? Mikä hänen nimensä on?

– Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! – vastasi sisäkkö huoaten. – Kuolemankielissä kuuluu olevan.

Sonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo oli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä vierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu sulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut huoneessa.

– Maman, – sanoi Sonja, – ruhtinas Andrei on täällä, – hän on haavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.

Ruhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen Sonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.

– Natasha? – virkkoi hän.

Sekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä aivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen käy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken myötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.

– Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme, – sanoi Sonja.

– Kuolemankielissä, sanot?

Sonja nyökäytti päätään.

Kreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.

"Herran tiet ovat tuntemattomat!" ajatteli hän tuntiessaan, että kaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti kätketty Kaikkivaltiaan käsi.

– No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? – kysyi Natasha, joka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.

– Ei mikään, – vastasi kreivitär. – Jos on valmista, niin lähdetään.

Ja kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat kasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.

Natasha katsahti häneen kysyvästi.

– Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?

– Ei mitään … ei…

– Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? – uteli herkkäuskoinen Natasha.

Sonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra Kusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli sulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta istuttiin muutama sekunti.

Ensimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan alkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte kreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka jäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja suutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja puheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli mennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne tänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen tähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja pihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina Petjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat saapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä vyötetyt.

Nytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon unohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai pitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin puolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan juoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja vaunujen ja muiden ajopelien väliä.

– Ikänään eivät ne muista mitään! – puheli kreivitär. – Tiedäthän sinä, etten minä voi näin istua.

Ja Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä kasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.

– Kyllä ne ovat väkeä! – virkkoi kreivi päätään pyörittäen.

Vanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi matkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta kuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi kolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan sanota: "Jumalan nimeen!" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään hänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja tämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu vaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti alamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin kuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka kuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat kaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja kiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin hakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta sanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään ja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki muutkin tekivät samoin. "Jumalan nimeen!" sanoi Jefim painettuaan lakin päähään. "Antakaa mennä!" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja hytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä ollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut kovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua katurinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään vastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat heitä molemmin puolin ajopelejä.

Harvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt istuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen ohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan seiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta katsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein kaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei tiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman kuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi, että ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa Nikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia kuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat vaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa huudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja jalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:

– Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!

– Kuka, kuka?

– Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! – virkkoi Natasha työntäen yläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua miestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen valepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman ukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri astumassa Suharevan tornin holvin alle.

– Jumaliste se on Besuhof … kauhtana päällä ja joku vanha poika mukanaan. Jumaliste, – puheli Natasha, – katsokaa, katsokaa!

– Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!

– Äiti, – huusi Natasha, – minä panen vaikka pääni pölkylle siitä, että se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! – huusi hän kuskille.

Mutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt kulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin, etteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.

Kaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa kauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä henkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää kumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän rinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka kurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren kyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei voinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin syviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt ukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän Natashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen, hän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli kulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä hän pysähtyi.

Vaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva hymy.

– Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! – huusi Natasha ojentaen hänelle kättään. – Mitä te tuolla tavoin? Mitä te tarkotatte?

Pierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat pysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.

– Mikä teidän on, kreivi? – kysyi kreivitär ihmettelevin ja surkuttelevin äänin.

– Mikäkö ja miksi – sitä älkää kysykö minulta, – sanoi Pierre vilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän tunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.

– Aijotteko te jäädä Moskovaan?

Pierre oli hetkisen vaiti.

– Moskovaan? – sanoi hän sitte kysyvästi. – Niin, Moskovaan. Hyvästi.

– Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän kanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! – sanoi Natasha. – Äiti, annatteko te minun jäädä?

Pierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta kreivitär keskeytti hänet.

– Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.

– Niin, olen ollut, – vastasi Pierre. – Huomenna on myöskin taistelu… – lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti hänet.

– Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen…

– Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään. Huomenna… Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, – virkkoi hän, – hirmuinen aika!

Hän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.

Natasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin hieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.