XI
Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti. Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun, mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:
– Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa, – puhui Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. – Quant à celui, Sire, – jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt hillitsemään itseään, – qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet.39
Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:
– Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota minua.
Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi. Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen, jonne neuvosto oli kokoutunut.
Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.
Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä, minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään, toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea. Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa, sanoi hän vain:
– Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion aseman, jonka selkäpuoli on avoin; tai von diesem italienischen Herrn hyökkäys, – sehr schön;40 tai peräytyminen – auch gut.41 Miksi minulta kysytään? – sanoi hän. – Itsehän te tiedätte paremmin kuin minä.
Mutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy hänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja silmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:
– Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään paremmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei tarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun ehdottamani perusteet, – puhui hän luisevilla sormillaan pöytään jyskyttäen. – Missä tässä on vaikeus? Loruja, Kinderspiel.42
Hän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua nopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan leirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että jos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se auttamattomasti tuhoutuu.
Paulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi. Wolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja alkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä, joka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki – ei ainoastaan se, mikä jo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, – oli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin vaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu pantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti, todisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa matemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua. Wolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin kysäisten Pfuelilta: "nicht wahr, Exellenz?"43 Kuten taiston tuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin äkäisesti Wolzogenilleen:
– Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden?44
Paulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan kielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi ruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.
Näistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa tuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista läsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut mitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se suunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien uurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja epämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän väkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä paitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa – Pfuelia lukuunottamatta – sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805 sotaneuvottelussa – ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä pelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan mahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla nimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti pitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa vastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa myöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja siitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten muutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista väitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa olevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta pilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine hiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän koettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän siitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus, jolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja näyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.
Keskustelut kestivät kauan ja kuta kauemmin ne kestivät, sen kuumemmaksi yltyi väittely, jossa usein huutamalla huudettiin ja singahuteltiin persoonallisia solvauksia, josta syystä lopullisen johtopäätöksen teko kaikesta sanotusta kävi yhä vaikeammaksi. Kuunnellessaan sekakielistä puhetta, ehdotuksia, suunnitelmia, vastaväitteitä ja huutoja voi ruhtinas Andrei ainoastaan ihmetellä sitä, mitä puhuttiin. Ne aikoja sitte hänen mieleensä nousseet ajatukset, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista sotatiedettä eikä tämän tähden myöskään mitään niin kutsuttua sotaneroa, vakaantuivat nyt hänessä täydelliseksi totuudeksi. "Mikä kumman teoria ja tiede voi olla itse teossa, jonka ehdot ja asianhaarat ovat tuntemattomia eivätkä ole määriteltävissä ja jossa sodan toimimiesten voima on vieläkin vähemmin määriteltävissä? Ei kukaan ole voinut eikä voi tietää, minkälainen on meidän tai vihollisen armeijan asema huomenna eikä kukaan voi tietää, miten voimakas se tai se osasto on. Toisinaan, ellei satu olemaan pelkuria huutamassa eturinnassa: 'me olemme saarretut!' ja livistämässä karkuun, vaan reipas, rohkea mies etunenässä, joka kiljasee: 'hurraa!' – kestää 5 tuhatta 30 tuhatta, kuten Schöngrabenin taistelussa. Vaan toisinaan pakenee 50 tuhatta 8 tuhannen edestä, kuten Austerlitzin taistelussa. Mitä on tieteellä tekemistä tämmöisessä asiassa, jossa, kuten kaikissa käytännöllisissä toimissa, ei voida mitään jyrkästi määrätä, vaan kaikki riippuu lukemattomista asianhaaroista, joiden merkitys määritellään yhdessä hetkessä, jonka tulosta ei kukaan tiedä. Armfelt sanoo, että armeijamme on eristetty, vaan Paulucci, että olemme jouduttaneet Ranskan armeijan kahden tulen väliin. Michaux sanoo, että Drissan leirin kelpaamattomuus on siinä, että joki on selkäpuolella, vaan Pfuel, että siinä juuri on sen lujuus. Toll ehdottaa yhden suunnitelman, Armfelt toisen ja kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja ja kunkin ehdotuksen edut tulevat näkyviin vasta sinä hetkenä, jolloin tapaus tapahtuu. Ja miksi kaikki puhuvat sotanerosta? Onko se ihminen nero, joka oikeaan aikaan oivaltaa käskeä viemään sotaväelle korppuja tai menemään yhden oikealle, toisen vasemmalle? Siksi vain he sanovat niin, että sotilaita ympäröi loisto ja valta ja suuret konnajoukot imartelevat valtaa tunnustamalla sille neron olemattomia ominaisuuksia. Parhaimmat kenraalit, joita olen tuntenut, ovat olleet – tyhmiä tai hajamielisiä. Paras on Bagration, sen on tunnustanut itse Napoleonkin. Entä Bonaparte itse! Muistan hänen itsetyytyväiset ja lyhytnäköiset kasvonsa Austerlitzin kentällä. Hyvä sotapäällikkö ei tarvitse nerokkuutta eikä mitään erityisiä ominaisuuksia, vaan häneltä täytyy päinvastoin puuttua kaikista korkeimmat ja parhaimmat inhimilliset ominaisuudet – rakkaus, runollisuus, hienotunteisuus, filosoofinen, tutkiva epäily. Hänen täytyy olla rajotettu, lujasti vakuutettu siitä että se, minkä hän tekee, on hyvin tärkeää (muuten ei hänellä riitä kärsivällisyyttä) ja silloin vasta hän on urhoollinen sotapäällikkö. Herra varjelkoon, jos hän on ihminen – hän saattaa rakastua, hänen voi käydä sääli, hän rupeaa miettimään, mikä on oikein, mikä ei. Sotatoimien menestymisen ansio ei riipu neroista, vaan siitä, joka rivissä huutaa: tuho tuli, tai: hurraa! Ja vain tämmöisissä riveissä voi palvella siinä varmassa vakuudessa, että on hyödyllinen!"
Näin ajatteli ruhtinas Andrei puheita kuunnellessaan ja heräsi vasta sitte, kun Paulucci kutsui häntä ja kaikki tekivät lähtöä.
Seuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas Andreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti ainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan lähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.
XII
Rostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti ilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas Andrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi Natashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja saapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää virkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti surettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa täyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.
"Sydämeni jumaloitu ystävä", kirjotti hän. "Ei mikään muu kuin kunnia ole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on alkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni että myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja isänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että heti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän kaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa rintaani vasten."
Rostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä – kuten hän oli luvannut – ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan syksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi hänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän näköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat häntä kotiinsa. "Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria, puoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit, virka valinnan mukaan…" ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi jäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin elämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä miellyttäväksi itselleen.
Kun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti, mutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin Vähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta päälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja kun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman eskadroonansa.
Alkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen palkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja – se oli tärkeintä – syntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa. Tuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan sotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka tiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.
Joukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista, valtakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista peräytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien ja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista tuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen runsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta. Alakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain pääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt itseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin paikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt poistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar. Jos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka näin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä ilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä asioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä, rakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa ja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden tarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää muonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn liittyivät husarien muistot vain siksi, että se oli juoppo leiri, kuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä paljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia elintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin hevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn sen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä jaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen tietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta. Svenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka, josta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.
Heinäkuun 13 p: nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.
Tapahtuman edellisenä yönä oli ollut ankara myrsky, satoi rankasti vettä ja rakeita. Kesä 1812 oli yleensä merkillinen kovista myrskyistä.
Kaksi Pavlogradin rykmentin eskadroonaa majaili taivasalla eräällä äsken tuleentuneella ruispellolla, jonka karja ja hevoset olivat sotkeneet ihan mustalle mullalle. Sade valui virtanaan ja Rostof istui turviinsa ottamansa nuoren upseerin Iljinin kanssa hätäkäteen kyhätyssä risumajassa. Muuan heidän rykmenttinsä upseereista, jolla oli pitkät, poskien keskeltä jatkuvat viikset ja joka oli käynyt esikunnassa saapui sateen ajamana Rostovin luo. – Tulen esikunnasta, kreivi. Oletteko kuulleet Rajevskin urotyöstä?
Ja upseeri kertoi esikunnassa kuulemiaan yksityiskohtia Saltanofkan taistelusta.
Rostof hypisteli niskaansa, jonka takana alkoi vuotaa vettä, poltti piippua ja hajamielisesti kuunnellen loi tuontuostakin katseen nuoreen Iljiniin, joka kyyhötti hänen vieressään. Tämä upseeri, 16-vuotias poika, joka äsken oli saapunut rykmenttiin, oli nyt samassa suhteessa Nikolaihin, kuin Nikolai oli ollut seitsemän vuotta sitte Denisoviin. Iljin koetti kaikessa jäljitellä Rostovia ja oli häneen rakastunut kuin nainen.
Pitkäviiksinen upseeri Sdrschinski kertoi ylpeästi, miten Saltanofkan sola oli ollut kuin mikäkin Termopyle venäläisille ja miten kenraali Rajevski oli tuossa solassa suorittanut työn, joka veti vertoja entisajan urotöille. Sdrschinski kertoi, että Rajevski oli vienyt vuorisolaan kaksi poikaansa ankarassa tulessa ja rynnännyt rinnan näiden kanssa taisteluun. Rostof kuunteli kertomusta, mutta ei ollenkaan virkkanut mitään vahvistaakseen kertojan riemua, vaan oli sen näköinen, että hän häpesi sitä, mitä hänelle kerrottiin, vaikkei hän aikonutkaan väittää vastaan. Rostof tiesi Austerlitzin ja 1807 retken jälkeen omasta kokemuksestaan, että sotatapauksia kerrottaessa aina valehdeltiin, kuten hän itsekin teki kertoessaan. Toisekseen hän tiesi saman kokemuksen nojalla, miten sodassa oikeastaan asiat käyvät eikä ensinkään sillä tavoin, kuten me ne kuvittelemme ja kerromme. Tämän tähden häntä ei ollenkaan miellyttänyt Sdrschinskin kertomus, kun tämä poskien keskeltä pistävine viiksineen tapansa mukaan kumartui aivan sen kasvojen alle, jolle hän jutteli. "Ensiksikin on solassa, jota vastaan hyökkäys tehtiin, täytynyt olla semmoinen sekamelska ja ahdinko, että jos Rajevski veikin poikansa tuleen, ei se ole voinut innostaa kuin korkeintaan kymmentä häntä itseään lähinnä olevaa miestä", ajatteli Rostof, "muut eivät ole voineet nähdä, miten ja kenen kanssa Rajevski kulki solassa. Mutta nekään, jotka näkivät eivät ole voineet liiaksi innostua, sillä mitäpä tekemistä heillä oli Rajevskin hellien isäntunteiden kanssa, kun kysymyksessä oli oma nahka. Toisekseen ei siitä, saivatko he haltuunsa solan vai ei, riippunut isänmaan kohtalo, kuten Termopylen taistelusta kerrotaan. Mitä varten siis tuommoinen uhraus? Ja mitä varten sotkea lapsia sodan jalkoihin? Minä en olisi vienyt Petjaa, veljeänikään, enkä edes Iljiniä, minulle vierasta, mutta kelpo poikaa, vaan olisin pistänyt johonkuhun turvalliseen paikkaan", mietti Rostof edelleen Sdrschinskiä kuunnellessaan. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan ja sekin seurasi kokemuksesta. Hän tiesi, että tuo kertomus loi mainetta meidän aseillemme ja siksi piti olla olevinaan, ettei sitä epäillyt. Niin hän tekikin.
– Ei tässä enää siedä, – sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin kertomus miellyttänyt Rostovia. – Sukat ja paita ja kaikki märkänä. Lähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.
Iljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin kuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.
– Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen päässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes hieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.
Maria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä saksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei tohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina tahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan kaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon esineeksi husari-upseerien kesken.
Rostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä ja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta kaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä sateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan valaisivat.
– Rostof, missä olet?
– Täällä. Aika salama! – puhelivat he mennessään.