VI
Marraskuun 5 p: nä oli n.s. Krasnojen taistelun ensimäinen päivä. Kun kenraalit olivat riidelleet kyllikseen erehdyksistään, jotka johtuivat siitä, että kukin oli harhaillut väärällä suunnalla ja kun adjutantteja oli juoksutettu ristiin rastiin viemässä käskyjä ja niiden peruutuksia, ja kun täten oli viimein illan suussa käynyt selville, että vihollinen pakeni kaikkialla ja ettei taistelusta voinut olla puhettakaan, läksi Kutusof Krasnojesta Dobrojeen, jonne pääkortteeri oli samana päivänä siirretty.
Päivä oli kirkas ja kylmä. Kutusof ratsasti lihavalla, valkealla, pienellä hevosellaan Dobrojeen suurine seurueineen tyytymättömiä, keskenään supattelevia kenraaleja. Pitkin tien vartta kihisi nuotioiden ympärillä lämmitteleviä ranskalaisia sotavankeja, joita tänään oli otettu 7,000. Vähän matkan päässä Dobrojen kylästä seisoi tiellä riisuttujen ranskalaisten tykkien vieressä suuri joukko repaleisia sotavankeja, jotka olivat käärineet ja kietoneet lämpimikseen minkä mitäkin ja jotka pitivät kovaäänistä puhetta. Ylipäällikön lähetessä vaikeni puheen hälinä ja kaikkien silmät kohdistuivat Kutusoviin, joka valkea, punareunuksinen lakki päässä ja puuvillavuorinen sinelli päällä, joka oli kyömällään hänen ryhistyneiden hartioidensa kohdalla, läheni hitaasti kylää. Eräs kenraaleista selitti Kutusoville, missä tykit ja vangit oli otettu.
Kutusof näytti olevan jostain syystä huolissaan eikä kuunnellut kenraalin sanoja. Hän rypisteli kasvojaan tyytymättömänä ja tähysteli tarkkaan niitä vankeja, jotka näyttivät kurjimman näköisiltä. Useimmat ranskalaiset olivat kamalan näköisiä paleltuneine nenineen ja poskineen ja melkein kaikkien silmät olivat punaset, pöhöttyneet ja märkivät.
Eräs ryhmä ranskalaisia seisoi aivan tien vieressä ja kaksi sotamiestä, joista toisen kasvot olivat täynnä paisumia, repi käsineen tuoretta lihapalaa. Siinä katseessa, jonka he vilahduksessa loivat tulijoihin oli jotain kauheaa, eläimellistä samoin kuin siinäkin silmäyksessä, jolla paisumakasvoinen sotamies katsahti Kutusoviin ja jonka hän heti käänsi pois työtään jatkaen.
Kutusof katsoi kotvan aikaa tarkkaavasti näihin kahteen sotamieheen, hänen kasvonsa vetäytyivät synkemmiksi ja hän nyökäytti päätään suruisin ajatuksin. Eräässä toisessa paikassa hän näki venäläisen sotamiehen nauraen puhuvan jotain eräälle ranskalaiselle, jota hän ystävällisesti pudisti olkapäästä. Kutusof nyökäytti taas päätään sama ilme kasvoilla.
– Mitä sinä puhut? – kysyi hän kenraalilta, joka jatkoi selitystään ja osotti ylipäällikölle ranskalaisilta otettuja lippuja, jotka seisoivat Preobrashenskin rykmentin rintaman edessä.
– Aa, lippuja! – sanoi Kutusof, joka näytti vaivoin heräävän ajatuksistaan.
Hän katsahti hajamielisesti ympärilleen. Tuhannet silmät katsoivat häneen kaikilta puolin, sillä hänen odotettiin puhuvan jotain.
Hän pysähtyi Preobrashenskin rykmentin eteen, huokasi raskaasti ja sulki silmänsä. Joku seurueen jäsenistä viittasi lippuja pitäviä sotamiehiä astumaan lähemmä ja asettamaan liput ylipäällikön ympärille. Kutusof oli muutaman tuokion vaiti, mutta sitte hän nähtävästi vastenmielisesti ja asemansa pakosta nosti päänsä ja rupesi puhumaan. Joukko upseereja tuli hänen ympärilleen. Hän silmäili tarkkaavin katsein upseereja, joista hän tunsi muutamia.
– Minä kiitän kaikkia! – sanoi hän kääntyen sotamiehiin ja sitte upseereihin. (Hiljaisuudessa, joka syntyi hänen ympärillään, kuuluivat selvästi hänen verkkaan lausumat sanansa.) – Minä kiitän kaikkia raskaasta ja uskollisesta palveluksesta. Voitto on täydellinen eikä Venäjä unohda teitä. Ikuinen kunnia teille!
Hän vaikeni tuokioksi ja katseli ympärilleen.
– Kallista, kallista alemma sen pää, – sanoi hän eräälle sotamiehelle, joka oli pitänyt ranskalaista kotkaa ja laskenut sen vahingossa Preobrashenskin rykmentin lipun eteen. – Alemma, alemma, no niin, sillä tavalla. Hurraa, pojat! – lisäsi hän sotamiehille leuka nopeasti liikahtaen.
– Hurraa! – kiljuivat tuhannet äänet.
Sotamiesten huutaessa istui Kutusof kyyhällään satulassa, painoi päänsä kumarruksiin ja hänen silmiinsä nousi lempeä, pilkalliseen vivahtava piirre.
– Kuulkaahan nyt, pojat… – alkoi hän, kun huudot olivat vaijenneet.
Ja samassa muuttui hänen äänensä ja kasvojen sävy: ylipäällikkö oli lakannut puhumasta ja sen sijaan alkoi puhua vaatimaton ukko, jota näytti haluttavan ilmaista sotamiehille jotain hyvin tärkeää.
Upseerien ja sotamiesten riveissä tapahtui liikettä, jotta olisi paremmin kuultu, mitä sanottavaa hänellä nyt oli.
– Kuulkaahan nyt, pojat. Minä tiedän, että tämä on raskasta, vaan mitäs tehdä! Olkaa kärsivällisiä, ei tätä kauan kestä. Saatetaan vieraat pois ja levätään sitte. Teidän tsaarinne ei unohda teidän työtänne. Raskas on ollaksenne, mutta olettehan kuitenkin kotonanne. Katsokaa noita, näettekö, mihin he ovat joutuneet, – sanoi hän ranskalaisiin osottaen. – He ovat kerjäläisiäkin kurjemmat. Silloin kun he olivat voimakkaita, emme me säästäneet itseämme, vaan nyt pitää meidän sääliä heitä. Ovathan hekin ihmisiä, vai mitä, pojat?
Hän katseli ympärilleen ja niissä kunnioittavan vakavissa, neuvottomissa katseissa, jotka koko ajan olivat tähdänneet häneen, hän huomasi vastakaikua sanoilleen. Silloin hänen kasvonsa valostumistaan valostuivat vanhanvoivasta, suopeasta hymystä, joka veti väreisiin hänen suupielensä ja silmien nurkat. Hän oli hetkisen vaiti ja painoi päänsä kumaraan ikään kuin jotain epäröiden.
– Ja siksi toiseksi, kukas heidät on tänne kutsunut? Pitäkööt hyvänään… – sanoi hän yht'äkkiä karkeasti kiroten ja nostaen päänsä pystyyn.
Samassa hän huitasi nagaikallaan ja läksi ensi kerran koko sodan aikana nelistämään hajaantuneiden sotamiesrivien luota, joista kuului kovaa naurun hohotusta ja hurraahuutoja.
Kutusovin sanoja lienee sotaväki tuskin ymmärtänyt. Ainakaan ei olisi kukaan kyennyt toistamaan, mitä sotamarsalkka oli sanonut juhlallisesti alkaneessa, vaan sitte suopean avomieliseksi muuttuneessa puheessaan. Mutta hänen sanojensa sydämellinen tarkotus ymmärrettiin, sillä sitä samaa riemun huumausta, johon oli yhtynyt sääli vihollisia kohtaan ja tunne oman asian oikeudesta ja joka ilmeni tuon ikämiehen lausumissa pahaa tarkottamattomissa kirosanoissa, tunsi povessaan jokainen sotamies ja se puhkesi ilmoille innokkaissa, pitkissä riemuhuudoissa. Kuu eräs kenraali tämän jälkeen kysyi ylipäälliköltä, eikö hän suvaitsisi nousta vaunuihinsa, puhkesi Kutusof kenraalin kysymykseen vastatessaan yht'äkkiä nyyhkytykseen, sillä hän ei näyttänyt jaksavan hillitä mielenliikutustaan.
VII
Marraskuun 8 p: nä, Krasnojen taistelun viimeisenä päivänä, oli jo alkanut hämärtää, kun joukot palasivat yöleiriin. Koko päivän oli ollut tyyni pakkanen, harvakseltaan oli putoillut lumihöytäleitä, mutta illaksi seestyi ilma ja pakkanen koveni. Korkealla kuumotti mustansininen tähtitaivas.
Muskettirykmentti, jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 3,000 miestä, vaan nyt 900, oli ensimäisiä maantien varrella olevaan kylään yöleirille saapuvista joukoista. Majottajat tulivat rykmenttiä vastaan ja ilmottivat, että kaikki mökit olivat täynnä sairaita ja kuolleita ranskalaisia, ratsuväkeä ja esikuntia. Ainoastaan yksi mökki oli saatavissa rykmentin päällikölle.
Rykmentin päällikkö ajoi tälle mökille, rykmentti marssi kylän läpi ja pani pyssynsä ristikolle kylän laitimaisten mökkien kohdalle tielle.
Rykmentti ryhtyi ikään kuin suunnattoman suuri, satajäseninen eläin laatimaan pesäänsä ja valmistamaan ruokaa. Osa sotamiehistä kahlasi polvia myöten lumessa kylän oikealla puolella olevaan koivikkoon, josta kohta alkoi kaikua kirveiden ja miekkojen iskuja, katkeavien oksien ryskettä ja iloisia ääniä. Eräs toinen osa puuhaili rykmentin hevosten ja kuormien kimpussa, joista otettiin patoja ja korppuja ja annettiin hevosille ruokaa. Kolmannet hajosivat ympäri kylää järjestämään esikunta-upseerien asuntoja, korjaamaan pois mökeistä kuolleita ranskalaisia ja hakemaan lautoja, kuivia halkoja ja olkia rakennusten katoilta nuotiotarpeiksi ja suojaseiniksi.
Noin viisitoista sotamiestä kiskoi parhaillaan iloisesti huutaen mökkien takana kylän laidassa erään katottoman vajan säleseinää.
– Hei, pojat, kaikki yht'aikaa! – huusivat miehet kiskoessaan irti suurta jäätynyttä seinää, joka paukkui ja narisi liitoksistaan. Paalut alkoivat ruskaa yhä tiheämmin ja viimein retkahti aita maahan miehineen, jotka olivat rynnistäneet sitä vasten. Samassa remahtivat miehet kovaan naurun rähäkkään ja huutoon.
– Tarttukaa kiinni kaksittain! Kanget tänne! Sillä tavalla! Mihin sinä siinä työnnäkset?
– No nyt, yht'aikaa… Hoi, seis, pojat!.. Tahdissa laulun kanssa!
Kaikki vaikenivat ja eräs miellyttävän pehmeä ääni alkoi vetää laulun säveltä. Kolmannen säkeen lopussa yhtyivät kaikki viimeiseen ääneen huutaen: "oooo, yht'aikaa! Pojat, kaikki!.." Mutta väkevistä ponnistuksista huolimatta ei seinä liikahtanut kuin vähän matkaa ja miesten vaijettua kuului heidän keskuudestaan raskasta läähätystä.
– Hei, pojat, kuudennen komppanian miehet! Heittiöt, pirut! Tulkaa auttamaan … vuoroin vieraissa ollaan.
Parisenkymmentä kuudennen komppanian miestä, jotka olivat menossa kylään, tuli toveriensa avuksi ja samassa nousi viiden sylen pituinen ja kolmen sylen levyinen notkuva seinä miesten olkapäille, joita se pahasti painoi kylään kantaessa.
– Mene, mene … vai köntistymään siinä… Etkö pääse? Ähä…
Iloista, ruokotonta rienailua kuului myötäänsä.
– Mitäs te teette? – huusi yht'äkkiä komentavalla äänellä eräs vääpeli, joka juoksi kantajia vastaan. – Tuossa mökissä on itse kenraali, vaan te, paholaisen sikiöt, rietaskidat, pidätte tämmöistä rähinää! Kyllä minä teille näytän! – kiljasi vääpeli ja iski samassa täysin voimin selkään lähimpää sotamiestä. – Ettekö voi olla hiljemmin!
Sotamiehet vaikenivat. Se sotamies, jota vääpeli oli lyönyt, alkoi voihkien pyyhkiä kasvojaan, jotka olivat särkyneet verelle, kun hän vääpelin iskusta oli horjahtanut aitaa vasten.
– Hirtehisen pukari, tappelemaan siinä! Taisi tärvellä koko turparustingin, – murahti sotamies hiljaa vääpelin mentyä.
– Ei tainnut maistua makealta? – virkkoi eräs irvihammas, jonka jälkeen sotamiehet jatkoivat kulkuaan hiljaa.
Päästyään toiselle puolelle kylää alkoivat sotamiehet taas puhua kovaäänisesti höystäen puhettaan pahaa tarkoittamattomilla kiro- ja haukkumasanoilla, kuten äskenkin.
Siinä mökissä, jonka ohi sotamiehet äsken olivat kulkeneet, olivat koolla korkeimmat päälliköt ja keskustelivat vilkkaasti teetä juodessaan kuluneen päivän tapauksista ja vastaisista liikkeistä. Oli näet aikomus tehdä siipimarssi vasemmalle, eristää varakuningas muista ja siepata hänet vangiksi.
Kun sotamiehet toivat seinän perille, loimusi jo monessa paikassa keittiönuotioita. Puut räiskyivät, lumi suli ja sotamiesten mustat varjot kuukkivat sinne tänne sotamiesten miehittämällä, tasaiseksi tallatulla lumikentällä.
Kirveet ja miekat jyskivät kaikilla puolilla. Kaikki tehtiin kenenkään käskemättä. Nuotiopuita kannettiin yöksi, pieniä telttoja laitettiin upseereille, padat kiehuivat tulella, pyssyjä puhdistettiin ja pukimia korjailtiin.
Kahdeksas komppania pystytti tuodun seinän puoliympyrään suojaksi pohjoistuulelta ja sen sisäpuolelle viritettiin nuotiovalkea. Sitte toimitettiin iltasoitto, pidettiin nimihuuto, syötiin illallinen ja sijotuttiin yöksi nuotioiden ympärille ken jalkineitaan paikkaamaan, ken polttamaan piippua, jotkut taas riisuutuivat ilkosen alasti ja korvensivat vaatteistaan täitä.
VIII
Tuntuisi siltä, että näissä kuulumattoman raskaissa oloissa, jolloin venäläisten sotamiesten täytyi toimia ilman lämpimiä jalkineita ja pukimia, ilman kattoa päänsä päällä, lumikinoksissa 18 asteen pakkasessa ja vajaalla muonalla, joka ei aina ehtinyt oikeissa ajoissa perille, sotaväki olisi tarjonnut mitä surullisimman ja masentavimman kuvan.
Asianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sillä sotaväen mieliala ei ollut parhaimmissakaan aineellisissa oloissa ollut niin reipas ja virkeä kuin nyt. Tämä tuli siitä, että riveistä karisi pois joka päivä kaikki se, mikä oli alkanut kehnota ja masentua mieleltään. Kaikki ruumiillisesti ja henkisesti huono oli aikoja sitte häipynyt jälelle ja riveihin oli jäänyt vain armeijan parhaisto täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Kahdeksannen komppanian nuotiolle, joka oli suojattu säleseinällä, keräytyi väkeä kaikista enimmän. Kaksi vääpeliä tuli istumaan tälle nuotiolle, sillä se roihusi muita kirkkaammin. Komppanian miehet vaativat oikeudesta päästä istumaan seinän suojaan polttopuiden kantamista.
– Hoi, Makejef, missä sinä olet kuhnaillut vai ovatko sudet syöneet sinut? Mene kantamaan puita, – huusi eräs punanaamainen ja punatukkainen sotamies, joka siristeli ja räpytteli silmiään savun tähden, mutta ei vetäytynyt etemmä nuotiosta. – Mene vaikka sinä, varis, hakemaan puita, – käski hän erästä toista.
Punatukkainen sotamies ei ollut ali-upseeri, vaan kun hän oli roteva mies, niin komenteli hän heikompiaan. Pieni, laiha, terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi, nousi nöyrästi ylös ja oli lähtemäisillään, mutta samassa ilmestyi nuotion valoon eräs komea, nuori sotamies, joka toi kannalmuksen puita.
– Sepä mainiota! Anna tänne! Puut katkottiin ja heitettiin tuleen, jota lietsottiin puhaltamalla ja sinellien liepeillä ja nuotio sähisi ja räiskyi. Sotamiehet siirtyivät lähemmä ja sytyttivät piippunsa. Nuori, komea sotamies, joka oli tuonut puita, rupesi nopeasti tömistelemään palentuneita jalkojaan.
– Ah, emoseni ehtoinen, kaunis on pakkanen, vaikka on kylmä… – laulaa hyräili hän katkonaisesti ikään kuin häntä olisi nikottanut joka tavun kohdalla.
– Hei, mies, kengänpohjasi luiskahtavat! – huusi punatukkainen huomatessaan, että tömistelijän kengänpohja riipatti irrallaan. – Hypittääpäs sitä!
Hyppijä pysähtyi, kiskasi irti pohjan ja heitti sen tuleen.
– Oikein sanoit, – virkkoi hän istuutuen, otti rensselistään palan sinistä ranskalaista verkaa ja rupesi sillä käärimään jalkaansa. – Lämminkö lie turvottanut vai mikä, – lisäsi hän ojentaen jalkansa tulta kohti.
– Kohta annetaan uudet. Kunhan päästään perille, kuuluvat antavan kaikille kahdet parit.
– Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, – virkkoi vääpeli.
– Jo minä sen huomasin aikoja sitte, – sanoi eräs toinen.
– Minkäs sille huonokkaalle…
– Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän miestä.
– Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.
– Joutavia loruja! – virkkoi vääpeli.
– Tekeekös sinun mielesi samaa? – sanoi eräs vanha sotamies nuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.
– Mitä sinä oikeastaan horiset? – kivahti yht'äkkiä kimakalla, vapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi. – Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En jaksa enää, – sanoi hän tiukasti vääpelille, – käske viemään hospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle…
– No, no, älähän siinä… – virkkoi vääpeli levollisesti.
Sotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.
– Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes yhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita, – alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.
– Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille, kannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, – virkkoi äskeinen tömistelijä. – Kun käänneltiin ja katsottiin, oli yksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.
– Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, – sanoi ensimäinen. – Valkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja, mene tiedä, jalosukuisia.
– Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!
– Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, – virkkoi tömistelijä epäröivästi naurahtaen. – Kysyin eräältä, minkä kuninkaan valtakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!
– Merkillistä on se, pojat, – sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt ranskalaisten valkoista ihoa, – mitä Moschaiskin musikat kertoivat. Kun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs luulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat olleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä lähtenyt.
– Mahtoi olla kylmä? – arveli eräs joukosta.
– Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät ne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että meikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu muuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin. Vaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt hajun hiventäkään.
Kaikki olivat hetkisen ääneti.
– Varmaankin ruuasta, – virkkoi vääpeli, – herrasruokia vetelevät.
Kukaan ei väittänyt vastaan.
– Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä kylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä päivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet kaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat…
– Se olikin oikea tappelu, – virkkoi eräs vanha sotamies, – vaan se on ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.
– Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään, elävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä kaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut. Mutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut käsistä ja mennyt sitä tietään.
– Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.
– Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.
– Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin mies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus, sietänyt.
– Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko kohtapuoleen enää maita vaeltaa, – arveli vanha sotamies haukotellen.
Juttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.
– Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää palttinoita valkenemaan, – sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.
– Ei, se on hyväksi viljavuodeksi.
– Puita pitäisi vielä käydä.
– Selkä paahtuu, vaan vatsapuolta kylmää. Ihme ja kumma.
– Oh, hyvä Jumala!
– Älä tyrki, ei se tuli ole yksinään sinua varten! Röhöttää siinä kuin mikäkin…
Kaikkien vaijettua kuului hiljaisuudesta muutamien nukkuneiden kuorsausta, muut kääntelehtivät kyleltä toiselle lämmitelläkseen ja vaihtoivat silloin tällöin jonkun sanan. Eräältä nuotiolta, joka oli satakunnan askeleen päässä, kuului kovaa naurun rähäkkää.
– Kuulehan, miten kotkottavat viidennessä komppaniassa, – virkkoi eräs sotamies. – Ja väkeä ihan mustanaan!
Eräs sotamies nousi ylös ja läksi viidenteen komppaniaan.
– Olipa siellä iloa, – sanoi hän palattuaan. – Sinne oli tullut kaksi ranskalaista. Toinen oli ihan palentunut, vaan toinen oli reima poika ja veteli lauluja.
– Ohoo? Pitää lähteä katsomaan…
Muutamia miehiä läksi viidenteen komppaniaan.
IX
Viides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio loimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.
Sydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja oksien ratinaa.
– Pojat, karhu tulee, – sanoi eräs sotamiehistä.
Kaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä nuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua, jotka pitivät kiinni toisistaan.
Nämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat nuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota venäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin lakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan hän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa, pieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli voimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi jotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin sairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.
Ranskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.
Kun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa, muuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita venäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui mitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen ilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan hän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa. Morel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että hänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle saapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän luokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli käskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi. Hän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi kaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.
– No, rupeatko vielä tappelemaan? – virkko eräs sotamies leikillään Ramballelle.
– Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, – kuului eri tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.
Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:
– Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes! Oh, mes braves, mes bons amis,122 – ja hän kallisti päänsä kuin lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.
Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.
Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat häneen kovasti nauraen.
– Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?.. – sanoi se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.
– Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant! – veteli Morel silmää iskien. – Ce diable à quatre.123
– Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! … – matki sotamies, joka tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.
– Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! – kajahti joka taholta rämäkkä nauru.
Morel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.
– Anna tulla, anna tulla lisää!
Qui eut le triple talent,
De boire, de battre
Et d'être un vert galant…124
– Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!..
– Ky… – sai Saletajef vaivoin sanotuksi. – Ky-y-y… – veti hän sitte huulet töröllään, – letriptala de bu de ba et detraver gala, – lauloi hän.
– Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö vielä?
– Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.
Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin, paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja kurkistivat naurussa suin Moreliin.
– Ihmisiä ne ovat nekin, – murahti eräs heistä sinelliinsä kietoutuen. – Omat juurensa kullakin puulla.
– Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi…
Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän, ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun sanomia toisilleen kuiskittavina.