Sota ja rauha IV

XX

Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli ollut kihloissa Helenan kanssa.

Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä, vaan miksi, miksi sanoin silloin je vous aime?"¹²⁹ Nyt sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin, mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."

Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.

Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus, jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan rakkaudesta.

Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei ansaitse huomiota.

Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli hyvää ja rakkauden arvoista.

Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea, jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä säälittävältä ukkopahalta.

Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa, turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka aina osottautui oikeaksi.

"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre, "mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin … onnellinen."

Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen, semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi, voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.

XXI

Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.

Kasvot, käynti, katse, ääni – kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut. Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.

Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn, katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta moittia Natashaa edes sydämessään.

Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli astunut surun sijaan.

Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.

– Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? – kyseli Natasha.

Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.

– Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot minulle.

Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.

"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.

Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.

– Pietariin! – toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.

Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin, oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.

– Maria, – sanoi hän, – opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle…

– Rakastatko häntä?

– Rakastan, – kuiskasi Natasha.

– Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, – sanoi ruhtinatar Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan ilomielisyyden.

– Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.

– Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme sinusta.

He olivat hetken vaiti.

– Mutta miksi hän menee Pietariin? – kysyi Natasha yht'äkkiä ja samassa vastasi itse: – ei, ei, se on niin oleva… Eikö niin Maria? Niin se on…

JÄLKIKIRJOTUS

I

On kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat asettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta ne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä määräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa liikuttavat, jatkoivat toimintaansa.

Vaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui kuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu ajan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja – ryhmiä syntyi ja hajosi, valmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen hajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.

Historian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta toiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt eivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan näyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka ennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien ja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä poliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla, sopimuksilla…

Tämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat taantumukseksi.

Kuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden, jotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovat taantumukseksi, moittivat historioitsijat heitä ankarasti. Kaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja Napoleonista alkaen m: me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen, Chateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa alitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan, ovatko he kehittäneet edistystä tai taantumusta. Heidän kertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus ja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama Aleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin ansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän pelastuksesta.

Nykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen oppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä Aleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.

"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin, suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan, menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.

Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä, mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät? Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä, perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20: nen vuosiluvun taantumuksesta?

Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään, kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja jäljentää ne yhteen vihkoon.

Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä, mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.

Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.

Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin. Otaksutaan, että hän olisi voinut – niiden määräyksestä, jotka häntä syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen lopullisen tarkotuksen tietämistä – toimia sen kansallisuuden, vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan, toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen? Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi ollut mitään.

Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin katoaa elämän mahdollisuus.

II

Jos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt johtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat joko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi vallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä muuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilman sattuman ja neron käsitteitä.

Jos tämän vuosisadan alussa käytyjen sotien tarkotuksena oli nostaa Venäjä suuruuteen, niin olisi tämä tarkotus voitu saavuttaa ilman sitä ennen käytyjä sotia ja maahan ryntäystä. Jos tarkotuksena oli Ranskan suuruus, niin olisi tarkotus voitu saavuttaa ilman vallankumousta ja keisarikuntaa. Jos tarkotuksena oli sivistyksen edistäminen, niin on aina helppo huomata, että paitsi ihmisten ja heidän rikkauksiensa hävittämistä on olemassa muita paljoa tarkotuksenmukaisempia keinoja sivistyksen levittämiseen.

Miksi tämä on sattunut näin eikä toisin? – Siksi, että se on niin sattunut.

"Sattuma on luonut aseman, nero on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. – Mutta mitä on sattuma?

Mitä on nero?

Sanat sattuma ja nero eivät merkitse mitään todellisesti olevaa ja siksi ei niitä voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät ilmiöiden käsittämisen tunnettua astetta. Minä en tiedä miksi tapahtuu jokin ilmiö; minä ajattelen, että minä en voi tietää; siitä syystä minä en tahdo tietää ja sanon että se on sattuma. Kun minä näen voiman, joka saa aikaan semmoisen teon, jota ei mikään inhimillinen voima voi tehdä, enkä käsitä, miksi se tapahtuu, sanon minä, että se on nero.

Sen lampaan, jonka paimen sulkee joka ilta erityiseen pilttuuseen syömään ja joka lihoo muita kahta paksummaksi, täytyy lammaslaumasta tuntua nerolta. Sen seikan, ettei juuri sama lammas minään iltana jouda yhteiseen karsinaan, vaan suletaan joka ilta erityiseen pilttuuseen kauraeineelle ja että juuri tuo sama rasvaiseksi paisunut lammas teurastetaan lihaksi, täytyy tuntua semmoiselta, että se yhdistää toisiinsa hämmästyttävällä tavalla nerokkuuden ja koko joukon merkillisiä satunnaisuuksia.

Mutta lampaiden tarvitsee vain lakata ajattelemasta että kaikki se, mitä heille tehdään, tapahtuu vain heidän lammasmaisten tarkotustensa saavuttamiseksi; tarvitsee vain olettaa, että niillä seikoilla, jotka heitä koskevat, voi olla semmoisiakin tarkotuksia, joita he eivät käsitä, niin he heti huomaavat kokonaisuutta ja johdonmukaisuutta siinä, mikä syöttölampaalle tapahtuu. Ja vaikkapa he eivät tuliskaan tietämään, mitä varten yhtä lammasta syötetään, tulevat he tietämään ainakin sen, että se, mikä on tapahtunut syöttölampaalle, ei ole tapahtunut vahingossa, ja siksi he eivät enää kaipaa sattuman enemmän kuin neronkaan käsitettä.

Vasta sitte kun luovutaan läheisen, käsitettävän tarkotusperän tietämisestä ja tunnustetaan, että lopullinen tarkotusperä ei ole meidän käsitettävissämme, me huomaamme tarkotuksenmukaisuutta historiallisten henkilöiden elämässä ja silloin meille selvenee syy niihin yleisinhimillisten voimien yläpuolella oleviin tekoihin, joita he ovat aikaansaaneet, ja silloin me emme tarvitse sanoja sattuma ja nero.

Kun vain tunnustamme, että me emme tunne Europan kansojen kuohunnan tarkotusta, vaan tunnemme ainoastaan tosiseikat, joita olivat murhat ensin Ranskassa, sitte Italiassa, Afrikassa, Preussissa, Itävallassa, Espanjassa ja Venäjällä ja että liike lännestä itään ja idästä länteen muodostaa tapausten ytimen ja tarkotuksen, silloin ei meidän tarvitse ollenkaan nähdä mitään erikoisuutta eikä nerokkuutta Aleksanterin ja Napoleonin luonteissa eikä edes kuvitella näitä henkilöitä sen kummempina kuin muitakaan tavallisia ihmisiä ja silloin ei meidän myöskään tarvitse selittää satunnaisuudeksi niitä pikku tapauksia, jotka ovat tehneet nuo henkilöt siksi, mitä he ovat olleet, vaan meille käy selväksi, että kaikki nuo pikku tapaukset ovat olleet välttämättömiä.

Kun me luovumme lopullisen tarkotuksen tietämisestä, käsitämme me selvästi, että samoin kuin ei ainoallekaan kasville voi keksiä sen parempia värejä ja siemeniä, kuin ovat ne, jotka se itse luo, aivan samalla tavalla ei voida keksiä kahta muuta henkilöä koko heidän entisyyksineen, joka siinä määrin ja niin yksityiskohtiin menevästi vastaisi sitä tehtävää, joka oli heidän täytettävänään.

III

Vuosisadan alkupuolen tapausten sisin, oleellinen tarkotus on Europan kansojen sotainen joukkoliike lännestä itään ja sitte idästä länteen. Ensiksi pani tämän liikkeen alulle hyökyminen lännestä itään. Sitä varten, että lännen kansat olisivat voineet tehdä sen sotaisen liikkeen Moskovaan saakka, jonka he tekivät, oli välttämätöntä: 1) että näiden oli liityttävä niin suureksi sotaiseksi joukoksi, että se kykeni kestämään rynnistyksen idän sotaisen joukon kanssa, 2) että niiden oli luovuttava kaikista entisistä tavoistaan ja traditsioneistaan ja 3) että niillä oli oleva tuolla sotaisella retkellään päämiehenä semmoinen henkilö, joka voi osottaa oikeutetuksi sekä itselleen että heille ne petokset, ryöstöt ja murhat, jotka olivat liikkeen seuralaisia.

Ja Ranskan vallankumouksesta alkaen sortuukin vanha, riittämättömän suuri ihmisryhmä, sortuvat vanhat tavat ja traditsionit, vähitellen muodostuu entistä suurempi ihmisryhmä, kehittyy uusia tapoja ja traditsioneja ja kypsyy se mies, jonka on oltava tulevan liikkeen etunenässä ja kannettava koko edesvastuu siitä, mitä oli tapahtuva.

Miehen, jolla ei ole vakaumuksia, ei tapoja, ei traditsioneja, ei nimeä, joka ei ollut edes ranskalainenkaan, kulettavat mitä kummallisimmalta tuntuvat satunnaisuudet kaikkien Ranskaa myllertävien puolueiden lomitse ja liittämättä häntä yhteenkään niistä nostavat hänet huomatulle sijalle.

Hänen toveriensa raakuus, vastustajien heikkous ja mitättömyys, hänen oma totta tarkottava valheensa ja loistava, itseluottava ahdasnäköisyytensä nostavat tämän miehen armeijan etunenään. Italialaisen armeijan loistava miehistö, vastustajien haluttomuus tapella, lapsellinen julkeus ja itseluottamus hankkivat hänelle sotaisen maineen. Häntä seuraa kaikkialla lukematon paljous n.k. satunnaisuuksia. Hän joutuu ranskalaisten hallitusmiesten epäsuosioon, mutta sekin on hänelle vain eduksi. Hänen yrityksensä muuttaa hänelle ennalta määrätty ura eivät onnistu: häntä ei oteta Venäjän palvelukseen eikä hänen onnistu päästä Turkkiin. Italian sotien aikana hän pyörii useita kertoja perikadon partaalla, vaan joka kerran hän pelastuu odottamattomalla tavalla. Venäjän sotajoukot, ne samaiset joukot, jotka voisivat syöstä hänet maineesta, estyvät minkä minkinlaisista diplomaattisista syistä marssimasta Europaan, niin kauan kun hän on siellä.

Italiasta palattuaan hän tapaa hallituksen Parisissa siinä hajoamistilassa, joka vastustamattomasti hävittää ja tuhoaa ne, jotka tuohon hallitukseen joutuvat. Mutta hänelle ilmestyy aivan itsestään pelastus tästä vaarallisesta asemasta mielettömässä ja aiheettomassa retkessä Afrikaan. Ja taasen auttavat häntä n.k. satunnaisuudet. Malta, johon on mahdoton rynnätä, antautuu laukauksetta, mitä varomattomimmat toimenpiteet menestyvät täydellisesti. Vihollislaivasto, joka myöhemmin ei päästä menemään venhettäkään, päästää menemään kokonaisen laivaston. Afrikassa saavat melkein aseettomat asukkaat kokea suurta julmuutta. Mutta ne, jotka tätä julmuutta harjottavat ja varsinkin heidän johtajansa uskottelevat itselleen, että se on suuremmoista, että se tuottaa mainetta, että se on Caesarin ja Makedonian Aleksanterin tapaista ja että se on hyvin.

Se maineen ja suuruuden ihanne, jonka sisällyksenä on se, ettei suinkaan ole pidettävä mitään tekoa huonona, vaan että on ylpeiltävä jokaisesta rikoksesta antamalla sille käsittämätön, yliluonnollinen merkitys, – tämä ihanne, joka oli johtava tuota miestä ja häneen liittyneitä laumoja, muodostuu Afrikan väljillä kentillä. Kaikki, mihin hän vain ryhtyy, menestyy. Ruttokaan ei tartu häneen. Sotavankien julmaa surmaamista ei lueta hänelle viaksi. Hänen lapsellisen varomaton, aiheeton ja kunnoton lähtönsä Afrikasta ja toverien jättäminen pulaan luetaan hänelle ansioksi ja taasen päästää vihollislaivasto hänet kaksi kertaa käsistään. Silloin kun hän jo kokonaan hullaantuneena onnellisesti tekemistään rikoksista saapuu ilman mitään tarkotusta Parisiin valmiina tehtäväänsä, oli tasavallan hajoamistila, joka olisi voinut syöstä hänet perikatoon vuosi takaperin, kehittynyt äärimmilleen, mutta hänen, puoluepyörteiden ulkopuolella olleen läsnäolonsa on omiaan kohottamaan hallitusta.

Hänellä ei ole mitään ohjelmaa, hän pelkää kaikkea, mutta puolueet tarttuvat häneen kiinni ja vaativat hänen osanottoaan.

Hän yksinään Italiassa ja Egyptissä saavuttamine maineen ja suuruuden ihanteineen, mielettömine itsejumaloimisineen, julkeine rikoksineen ja totta tavottavine vaiheineen, – hän yksin voi toteuttaa sen, mikä on tapahtuva.

Hän on tarpeen sille sijalle, joka häntä odottaa ja siksi vedetään hänet melkein kokonaan hänen tahdostaan riippumatta ja hänen epäröivästä kannastaan, ohjelman olemattomuudesta ja hänen tekemiensä virheiden paljoudesta välittämättä siihen salaliittoon, jonka tarkotuksena on vallan anastaminen ja salaliitto pääsee tarkotuksensa perille.

Hänet työnnetään hallitusmiesten istuntoon. Hän säikähtää niin kovasti, että hänen mielensä tekee karata, kun hän pitää itseään menneenä miehenä, hän teeskentelee ja on pyörtyvinään, hän höpisee järjettömiä sanoja, joiden olisi pitänyt syöstä hänet tuhoon. Mutta Ranskan hallitusmiehet, jotka ennen olivat terävä-älyisiä ja ylpeitä, vaan jotka nyt, tuntiessaan osansa olevan loppuun näytellyn, hämmentyvät vielä enemmän kuin hän ja puhuvat kaikkea muuta kuin sitä, mitä heidän olisi pitänyt puhua säilyttääkseen vallan omissa käsissään ja syrjäyttääkseen hänet.

Satunnaisuus, miljoonat satunnaisuudet hankkivat hänelle vallan ja kaikki ihmiset ikäänkuin yhteisestä päätöksestä avustavat tämän vallan vahvistamista. Satunnaisuudet luovat silloisten Ranskan hallitusmiesten luonteet, jotka alistuvat hänen tahtonsa alle; satunnaisuudet luovat Paavali I luonteen, joka tunnustaa hänen valtansa; satunnaisuus luo häntä vastaan salaliiton, joka ei vahingoita häntä vähääkään, vaan päinvastoin lujittaa hänen valtaansa. Satunnaisuus antaa hänen käsiinsä Engienin herttuan ja pakottaa surmaamaan hänet, josta teosta koitui kaikkia muita parhain keino vakuuttamaan kansalle, että hänellä on oikeus, koska hänellä on myös valta. Satunnaisuus sai aikaan sen, että hän ponnistelee kaikin voiminsa sotaretkelle Englantiin, joka retki silminnähtävästi olisi tuhonnut hänet, mutta hän ei kuitenkaan toteuta tätä aijettaan, vaan hyökkää sattuman kaupalla Mackin kimppuun, joka antautuu itävaltalaisineen taistelutta. Satunnaisuus ja nerokkuus tuottavat hänelle Austerlitzin voiton ja kaikki ihmiset, ei ainoastaan ranskalaiset, vaan myöskin koko Europa Englantia lukuunottamatta, joka ei ota osaa tapahtumien kulkuun, tunnustavat sattumalta hänen valtansa, vaikka he ennen olivat kauhun tuntein inhonneet hänen rikoksiaan, ja tunnustavat hänen nimensä, jonka hän on itselleen omistanut, ja hänen suuruuden ja maineen ihanteensa, joka tuntuu kaikista joltain kauniilta ja järkevältä.

Lännen voimat, ikäänkuin mitaten kantavuuttaan ja valmistautuen tulevaan liikkeeseensä, pyrkivät useita kertoja vuosina 1805-06-07 ja -09 itää kohti laajeten ja kasvaen. Vuonna 1811 sulautui Ranskassa muodostunut ihmisjoukko suunnattomaksi laumaksi Keski-Europan kansojen kanssa. Ja sikäli kuin lauma taajenee, kehittyy myöskin se henki, jonka turvin liikkeen etunenässä olevan henkilön oikeutus vahvistuu. Suuren liikkeen edellisenä kymmenvuotisena valmistuskautena joutuu tuo mies tekemisiin Europan kaikkien kruunattujen päiden kanssa. Viralta pannut maailman mahtajat eivät kykene asettamaan Napoleonin kunnian ja maineen tyhjän ihanteen vastakohdaksi minkäänlaista järkevää ihannetta. Kukin heistä koettaa kilvan osottaa hänelle mitättömyyttään. Preussin kuningas lähettää puolisonsa liehakoimaan suuren miehen armoa; Itävallan keisari pitää armona sitä, että tuo mies ottaa vuoteeseensa keisarin tyttären; paavi, kansojen pyhyyden kaitsija, panee uskontonsa palvelemaan tuon miehen suuruutta. Napoleon itse ei valmista itseään tehtävänsä täyttämiseen siinä määrin, kuin hänen ympäristönsä valmistaa häntä ottamaan harteilleen vastuuta siitä, mikä tapahtuu ja mikä on tapahtuva. Ei ole sitä hänestä lähtenyttä tekoa, konnan työtä eikä pientä petosta, joka ei heti muuttuisi häntä ympäröivien suussa suurtyöksi. Parhain juhla, jonka saksalaiset keksivät hänelle, on Jenan ja Auerstädtin juhliminen. Eikä yksistään hän ole suuri, vaan suuria ovat myös hänen esi-isänsä, veljensä, poikapuolensa ja lankonsa. Kaikki tapahtuu sitä varten, että hänelle ei jäisi pienintäkään järjen hiventä ja että hän valmistuisi julmaan tehtäväänsä. Ja kun hän on valmis, ovat valmiit voimatkin.

Ryntäys hyökyy itään, saavuttaa lopullisen päämääränsä Moskovan. Moskova vallotetaan. Venäjän sotajoukot ovat niin tuhotut, etteivät vihollisjoukot koskaan olleet joutuneet semmoiseen häviöön edellisissä sodissa Austerlitzista Wagramiin saakka. Mutta yht'äkkiä ilmestyy niiden satunnaisuuksien ja nerokkuuden sijaan, jotka olivat ihmeteltävän johdonmukaisesti vieneet tuon miehen kautta kokonaisen voittosarjan edeltä määrättyyn tarkotusperään, lukematon joukko päinvastaisia satunnaisuuksia Borodinossa saadusta nuhasta pakkasiin ja siihen tulenkipunaan saakka, joka sytytti Moskovan, ja nerokkuuden sijaan ilmestyy – tyhmyys ja konnuus, joille saa vertaista hakea.

Ryntäys päättyy pakoon, terhistyy uudelleen, painuu taas karkuun ja nyt kallistuvat vähitellen kaikki satunnaisuudet häntä vastaan.

Tapahtuu vastaliike idästä länteen ja se on merkillisen samallainen lännestä itään sitä ennen tapahtuneen liikkeen kanssa. Idästä länteen tapahtuvan liikkeen edellä käyvät ponnistelut ovat samallaiset kuin vuosina 1805-1807-1809; samaan tapaan liittyvät toisiinsa suuret kansanjoukot; samaan tapaan yhtyy liikkeeseen Keski-Europan kansoja; samaa epäröimistä ilmenee keskellä retkeä ja sittemmin nopeutta, mikäli päästään lähemmä päämäärää.

Parisi, lopullinen päämäärä, saavutetaan. Napoleonin armeija ja hallitus ovat sortuneet. Napoleonilla itsellään ei ole mitään merkitystä; kaikki hänen toimensa ovat silminnähtävästi raukkamaisia ja inhottavia; mutta taasen tapahtuu selittämätön satunnaisuus: liittolaiset vihaavat Napoleonia, jossa he näkevät syyn onnettomuuksiinsa; miehen, jolla ei ole voimaa eikä valtaa, jonka konnantyöt ja kavaluus ovat paljastetut, olisi pitänyt näyttää heistä samallaiselta, kuin hän näytti kymmenen vuotta sitte ja vuosi jälkeenpäin – rosvolta, johon ei ylety lain koura. Mutta jonkun kummallisen satunnaisuuden tähden ei kukaan näe tätä. Hänen osansa ei vielä ole lopussa. Mies, jota kymmenen vuotta sitte ja vuosi takaperin pidettiin rosvona ja johon ei ylety lain koura, lähetetään – kahden päivämatkan päähän Ranskasta saarelle, joka annetaan hänen valtaansa, hän saa mukaansa kaartin ja sitä paitsi maksetaan hänelle jostain syystä miljoonia.