Sota ja rauha IV

XIII

Kun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle kreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan grande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli lausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: "vihdoinkin, jo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos", ja lahjoja annettaessa niinikään entiseen tapaansa: "mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että vanhaakin muistit", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä hetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta kun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre oli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen, heleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten kuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka oli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan semmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän muotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.

– Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, – sanoi kreivitär totuttuun tapaansa. – Parasta oli kuitenkin, että itsesi toit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa vaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä ymmärrä mitään, – puheli hän tapansa mukaan. – Katsohan, Anna Timofejevna, – lisäsi hän, – minkälaisen kotelon se poika meille toi.

Bjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.

Vaikka Pierren, Natashan, Nikolain, kreivitär Marian ja Denisovin olisi pitänyt puhella minkä mistäkin semmoisesta, josta tavallisesti ei puhuttu vanhan kreivittären kuullen siitä syystä, että olisi pitänyt myötäänsä vastata hänen omituisiin kysymyksiinsä ja toistaa vähäväliä samoja asioita, joita hän ei jaksanut muistaa, istuivat he kuitenkin kaikki yhdessä teepöydän ääressä ja Pierre vastaili kreivittären kysymyksiin, jotka eivät huvittaneet enemmän häntä kuin muitakaan, että ruhtinas Vasili oli vanhentunut, että kreivitär Maria Aleksejevna oli käskenyt tervehtimään j.n.e.

Tämmöistä kuivaa keskustelua, jota ilman ei kuitenkaan tultu aikaan, kesti koko teenjuonnin ajan. Pyöreän teepöydän ympärillä teekeittiön ääressä, jonka takana istui Sonja, olivat koolla kaikki perheen aikuiset jäsenet. Lapset ja näiden opettajat olivat jo juoneet teensä ja heidän ääniään kuului viereisestä divanihuoneesta. Teetä juodessa istuivat kaikki tavallisilla paikoillaan. Nikolai istui uunin vieressä pienen pöydän ääressä, johon hänelle tuotiin teensä. Vinttikoira Milka, ensimäisen Milkan pentu, jonka kuono oli vanhuuttaan kokonaan harmaantunut ja jonka suuret, mustat silmät näyttivät sen johdosta entisestään pullistuneen, virui nojatuolissa hänen vieressään. Denisof, jonka käherä tukka, viikset ja korvallisparta olivat käyneet harmaanvoiviksi, istui kenraalin nuttu rinnan kohdalta avattuna kreivitär Marian rinnalla. Pierre istui vaimonsa ja vanhan kreivittären välissä. Hän kerroskeli asioita, joiden hän tiesi huvittavan vanhaa kreivitärtä ja jotka tämä ymmärsi. Hän puhui seuraelämän ulkopuitteista ja niistä vanhan kreivittären ikätovereista, jotka aikoinaan olivat muodostaneet hänen seurapiirinsä, mutta jotka olivat suurimmaksi osaksi hajallaan ympäri maailmaa, viettivät, kuten vanha kreivitärkin, elämänsä ehtoopuolen viimeisiä hetkiä ja poimivat viimeisiä tähkäpäitä elämänsä kylvöstä. Mutta juuri nämä ikätoverit tuntuivat vanhasta kreivittärestä ainoalta oikealta maailmalta. Pierren hilpeydestä huomasi Natasha, että hänen matkansa oli ollut hauska ja että hänen mielensä teki kertoa paljonkin, mutta hän ei uskaltanut vanhan kreivittären kuullen. Denisof, joka ei ollut perheen jäsen eikä sen vuoksi käsittänyt Pierren varovaisuutta, halusi koko ajan saada tietää, mitä Pietariin kuului ja hän kehotti tuon tuostakin Pierreä kertomaan milloin siitä, miten äsken oli käynyt Semjonovin rykmentille, milloin Araktshejevista ja milloin bibliaseurasta. Muutaman kerran Pierre ryhtyikin kertomaan näistä, mutta Nikolai ja Natasha pyörsivät hänet joka kerran ruhtinas Ivanin ja kreivitär Maria Antonovnan terveydentilaan.

– No, yhäkö se järjettömyys siellä jatkuu? – kysäsi Denisof.

– Vai yhäkö jatkuu! – huudahti Pierre. – Voimakkaampana kuin koskaan ennen. Bibliaseura muodostaa nyt koko hallituksen!

– Mitä se on, mon cher ami? – kysyi vanha kreivitär, joka oli juonut teensä ja näytti haluavan löytää aiheen saadakseen torailla aterian jälkeen. – Kuinka sinä sanoitkaan – hallitus. Sitä en ymmärrä.

– Maman, – ehätti selittämään Nikolai, joka osasi kääntää asian äitinsä kielelle, – ruhtinas A.N. Golitsin on nähkääs perustanut seuran ja hänellä kuuluu olevan suuri valta.

– Araktshejef ja Golitsin, – sanoi Pierre varomattomasti, – ovat nyt koko hallitus. Ja minkälainen hallitus! Kaikkialla näkevät salaliittoja ja kaikkea pelkäävät.

– Mitäs pahaa sitte ruhtinas Aleksander Nikolajevitsh on tehnyt? Hän on erittäin kunnioitettava mies. Tapasin hänet silloin Maria Antonovnalla, – sanoi kreivitär pahastuneena ja pahastuneena vielä enemmän siitä, ettei kukaan virkkanut mitään hän jatkoi: – nykyisin on ruvettu morkkaamaan kaikkia. Mitä pahaa on evankelisessa yhdistyksessä? – Ja hän nousi ylös (kaikki muutkin nousivat) ja köpitti kasvot tuikeina divanihuoneeseen pöytänsä ääreen.

Raskaan äänettömyyden katkasi viereisestä huoneesta kaikuva lasten nauru ja hälinä. Lapsilla tuntui olleen joku erityinen ilon aihe.

– Valmis, valmis! – kaikui ylinnä muita pikku Natashan riemukas kiljunta.

Pierre vaihtoi silmäyksiä kreivitär Marian ja Nikolain kanssa (Natasha oli aina hänen silmissään) ja hänen suunsa vetäytyi onnelliseen hymyyn.

– Se vasta on ihanaa musiikkia! – sanoi hän.

– Anna Makarovna on saanut sukan valmiiksi, – virkkoi kreivitär Maria.

– Lähdenpä totisesti katsomaan, – sanoi Pierre pystyyn kavahtaen. – Tiedätkö, – sanoi hän pysähtyen ovella, – miksi erityisesti rakastan tuota musiikkia? Siksi, että lapset antavat minulle ensiksi tiedon siitä, että kaikki on hyvin. Kuta lähemmä kotia tänään pääsin, sen pahemmin pelotti. Vaan kun astuin eteiseen ja kuulin Andrjushan parkuvan, silloin arvasin, ettei ole hätää mitään…

– On se tunne minullekin tuttu, – vakuutti Nikolai. – Mutta minä en voi tulla, sillä sukat on aijottu minulle yllätykseksi.

Pierre meni lasten luo, jolloin näiden nauru ja huudot yltyivät entistä kovemmiksi.

– No, Anna Makarovna, – kuului Pierren ääni, – tähän näin keskeen ja sitte komennon mukaan: yks, kaks, kolme! Sinä, käy tähän, sinä syliin. No nyt: yks, kaks… – komensi Pierre. Syntyi äänettömyys. – Kolme!

Samassa räjähtivät lapset riemukkaaseen huutoon… "Kaksi, kaksi!" huusivat he.

Tällä tarkottivat he kahta sukkaa, jotka Anna Makarovna jollain omituisella tavalla oli kutonut puikoilla yht'aikaa toistensa sisään ja jotka hän aina veti lasten läsnäollessa toistensa sisästä, kun ne olivat valmistuneet.

XIV

Kohta tämän jälkeen tulivat lapset sanomaan hyvää yötä. Lapset suutelivat kaikkia, opettajat ja opettajattaret kumarsivat ja poistuivat. Jälelle oli jäänyt vain Dessalles oppilaineen. Hän pyysi supattamalla oppilastaan lähtemään alakertaan.

– Non, m-r Dessalles, je demanderai à ma tante de rester,¹³¹ – vastasi niinikään supattamalla Nikolenka Bolkonski.

– Ma tante, saanko minä jäädä, – pyysi Nikolenka mennen tätinsä luo.

Hänen kasvoillaan oli rukoileva, jännittynyt, riemuitseva ilme. Kreivitär Maria katsahti häneen ja kääntyi sitte mieheensä.

– Kun te olette täällä, ei hän voi teistä irtautua, – sanoi hän miehelleen…

– Je vous le raménerai tout-à-l'heure, m-r Dessalles; bonsoir,¹³² – sanoi Pierre antaen kättä sveitsiläiselle ja kääntyi sitte hymyssäsuin Nikolenkaan. – Me emme ole koskaan tavanneet toisiamme. Katsohan, Maria, miten hän alkaa tulla isänsä näköiseksi, – lisäsi hän vaimolleen.

– Isänkö? – kysyi poika lennähtäen tulipunaiseksi ja katsoen Pierreen alhaalta ylöspäin ihastuksesta välkkyvin silmin.

Pierre nyökäytti hänelle päätään ja rupesi jatkamaan lasten tähden keskeytynyttä kertomustaan. Kreivitär Maria ompeli käsivaroin kanavalle. Natasha katsoi hellittämättä mieheensä. Nikolai ja Denisof nousivat aikaväliin istuimeltaan hakemaan piippujaan ja teetä Sonjalta, joka allapäin istui teekeittiön takana, ja tekivät Pierrelle kysymyksen toisensa jälkeen. Kiharapäinen, sairaloinen poika istui välkkyvin silmin huomaamattomana nurkassa ja kääntäessään matalan kauluksen alta pistävää hoikkakaulaista, kiharaa päätään sinne päin, missä Pierre istui, hän vavahteli tuontuostakin ja supisi jotain itsekseen nähtävästi jonkun uuden, voimakkaan tunteen vaikutuksesta.

Keskustelu pyöri niiden korkeimmasta hallitusvallasta kiertelevien juttujen ympärillä, jotka useimpien ihmisten mielestä ovat tavallisesti sisäpolitiikan tärkeimpiä kysymyksiä. Denisof, joka oli tyytymätön hallitukseen omien vastoinkäymistensä tähden virka-urallaan, oli hyvin mielissään tyhmyyksistä, joita hänen mielestään nyt tehtiin Pietarissa, ja hän tokasi silloin tällöin räikein sanoin huomautuksiaan Pierren kertomuksen lomiin.

– Ennen täytyi olla saksalainen, mutta nyt on tanssittava Tatarinovan ja m-me Krüdenerin pillin mukaan, luettava … Eckartshausenia ja viljeltävä sanan rieskaa. Ah, jospa vielä pääsisi valloilleen rakas Bonapartemme! Kyllä se poika juurittaisi mokoman roskan. Eikö tosiaankin ole viheliäistä antaa Semjonovin rykmentti sotamies Schwartzille? – huusi hän.

Nikolai piti myöskin varsin arvokkaana ja tärkeänä asiana arvostella hallitusta, mutta hän ei tehnyt sitä Denisovin tavoin, jonka mielestä kaikki oli nurinkurista. Nikolain mielestä olivat hyvin merkitseviä ja tärkeitä semmoiset seikat, kuin että se ja se oli nimitetty ministeriksi, joku toinen kenraalikuvernööriksi, että hallitsija oli lausunut niin ja niin, mutta ministeri niin ja niin. Ja näitä tämmöisiä asioita hän tiedusteli Pierreltä. Täten pysyi keskustelu Denisovin ja Nikolain kysymysten tähden koko ajan niiden juorujen puitteissa, joita korkeimmista hallituspiireistä oli päässyt leviämään.

Natasha, joka tunsi tarkoin miehensä ajatukset ja luonteen, huomasi, että Pierre oli jo pitkän aikaa halunnut kääntää keskustelun muihin asioihin ja paljastaa ne mielessään kytevät pohjimaiset ajatukset, joiden tähden hän oli käynyt Pietarissa neuvottelemassa uuden ystävänsä ruhtinas Fedorin kanssa. Kun Pierre ei kuitenkaan ollut voinut muuttaa keskustelun aihetta, auttoi Natasha häntä kysymällä, miten Pierren ja Fedorin välisen asian oli käynyt.

– Mikä asia se on? – kysyi Nikolai.

– Se on se vanha asia, – vastasi Pierre ympärilleen silmäillen. – Kaikki näkevät, että asiat menevät niin nurinkurisesti, ettei sitä enää voi sietää ja että kaikkein rehellisten ihmisten on noustava voimiensa mukaan vastakynteen.

– Kaikkien rehellisten ihmisten? – virkkoi Nikolai hieman kulmiaan rypistäen. – Mitä he sitte voivat tehdä?

– He voivat…

– Lähdetään kabinettiin, – pyysi Nikolai.

Natasha, joka oli jo hyvän aikaa sitte arvannut, että häntä tullaan hakemaan imettämään, kuulikin lapsenhoitajan äänen ja läksi lastenkamariin. Kreivitär Maria meni hänen kanssaan. Miehet siirtyivät kabinettiin, jonne Nikolenka Bolkonski, jota hänen enonsa ei huomannut, myöskin tuli ja istuutui pimeään nurkkaan kirjoituspöydän ääreen.

– No, mitä siis aijot tehdä? – kysyi Denisof.

– Iänikuisia tyhmiä haaveita, – huomautti Nikolai.

– Nyt tahdon selittää, – alkoi Pierre malttamatta käydä istumaan, vuoroin astellen pitkin huonetta, vuoroin pysähtyen ja painostaen sanojaan nopein kädenliikkein. – Asema Pietarissa on seuraava. Hallitsija ei puutu, ei tartu mihinkään. Hän on antautunut kokonaan mystillisyyden valtaan (mystillisyyttä ei Pierre antanut kenellekään anteeksi). Hän etsii vain rauhaa ja rauhan voivat hänelle antaa ainoastaan ne henkilöt sans foi ni loi,¹³³ jotka kaikin voiminsa koettavat tukahduttaa ja repiä alas kaikkea, kuten Magnitski, Araktshejef ja tutti quanti… Ajattelehan, jos sinä esimerkiksi et pitäisikään huolta maatilastasi, vaan halajaisit rauhaa, niin saavuttaisitko sinä tarkotuksesi siten, että sinun voutisi olisi niin ankara kuin suinkin?

– Mitä tämä sitte oikeastaan tarkottaa? – kysyi Nikolai.

– Kaikki sortuu. Oikeusistuimet ovat rosvojen pesiä, armeijassa on ylin valta ruoskalla, kansaa kidutetaan, sivistys kuristetaan tukehduksiin. Kaikki, mikä on nuorta ja oikeata, tuhotaan! Ja kaikki näkevät, ettei näin voi jatkua. Jousi on ylenmäärin jännitetty ja se katkeaa aivan varmasti, – puhui Pierre (samoin kuin kaikki ihmiset, tutustuttuaan hallituksien toimiin, ovat niistä puhuneet siitä saakka, kun hallituksia on maailmassa ollut olemassa, ja aina tulevat puhumaan). – Sanoin sen heille suoraan Pietarissa.

– Kenelle? – kysyi Denisof.

– Tiedättehän te, kenelle, – vastasi Pierre katsoen merkitsevästi kulmiensa alta, – ruhtinas Fedorille ja kaikille muillekin. Kilpaileminen valistusharrastuksissa ja rakkaudentöissä on tietysti paikallaan, mutta se ei riitä nykyisissä oloissa. Nyt tarvitaan muuta.

Tällöin huomasi Nikolai, että Nikolenka oli huoneessa. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän meni pojan luo.

– Mitä sinä täällä teet?

– Anna hänen olla, – sanoi Pierre tarttuen Nikolain käsivarteen ja jatkoi: – se ei riitä, sanoin heille, nyt tarvitaan muuta. Kun seistään ja odotetaan joka hetki jousen katkeamista, kun kaikki odottavat varmaa mullistusta, silloin on taajoin joukoin ryhdyttävä vastustamaan yhteistä onnettomuutta. Nuoret, uhkuvat voimat houkutellaan toiselle puolelle, jossa ne kuihtuvat ja turmeltuvat. Yhtä viettelevät naiset, toista suuret virat, kolmatta kunnianhimo ja rahat ja niin luisuu yksi toisensa perästä toiseen leiriin. Riippumattomia, vapaita miehiä, kuten te ja minä, ei jää ollenkaan. Laventakaa piiriänne, sanoin heille, olkoon tunnuslauseena itsenäisyys ja toiminta, eikä yksistään hyve.

Jätettyään pojan istumaan siirsi Nikolai äkeissään tuoliaan, istuutui sille, ryki tyytymättömänä ja rypisteli kasvojaan entistä kovemmin Pierren puhetta kuunnellessaan.

– Mikä sen toiminnan tarkotuksena sitte on? – sävähti hän. – Ja mihin suhteeseen te asetutte hallitukseen?

– Avustajan suhteeseen. Seuran ei tarvitse olla salaisen, jos hallitus antaa sille luvan. Eikä seura suinkaan ole hallitusvastainen, sillä sen jäsenet ovat aitovanhoillisia. Se on jalosukuisten seura sanan täydessä merkityksessä. Me emme tarkota mitään muuta, kuin ettei Pugatshevin kaltainen mies ilmestyisi surmaamaan meidän lapsiamme eikä Araktshejevin tapainen lähettäisi meitä sotilassiirtoloihin. Tätä varten vain me liitymme toisiimme eikä tarkotuksemme ole muu, kuin yhteinen hyvä ja yleinen turvallisuus.

– Niin, niin. Mutta kun seura on salainen, on se myös vahingollinen ja voi saada aikaan ainoastaan pahaa.

– Eihän toki! Onko Tugendbund, joka pelasti Europan (tällöin ei vielä uskallettu ajatella, että Venäjä oli pelastanut Europan), saanut aikaan mitään pahennusta? Tugendbund on hyveitä palvelevien liitto, rakkauden ja keskinäisen avun yhdistys, se koettaa toteuttaa sitä, mitä Kristus opetti ristinpuulla…

Natasha oli tullut keskustelun keskellä huoneeseen ja hän katsoi ilosta säteilevin silmin mieheensä. Hän ei iloinnut siitä, että Pierre puhui, sillä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, koska kaikki hänen kuulemansa tuntui hänestä perin yksinkertaiselta ja koska kaikki tuo oli hänelle aikoja sitte tuttua (tämä tuntui hänestä siltä sen tähden, että hän tunsi täydellisesti sen lähteen – Pierren sydämen), mutta hän iloitsi siitä, kun hän näki Pierren innostusta hehkuvan muodon.

Vielä riemukkaammin katsoi Pierreen kaikkien unohtama Nikolenka. Jokainen Pierren lausuma sana syöpyi hänen sydämeensä kuin polttomerkki ja hän oli niin vaipunut kuuntelemiseen, että hän huomaamattaan katkoi enonsa kirjotuspöydällä käsiin osuneita kyniä ja lakkatankoja.

– Saksalainen Tugendbund ja se, josta minä puhun, ovat kaksi aivan erilaista asiaa.

– Hölynpölyä, veliseni, makkaramaakareille mokomat Tugendbundit, min'en niistä pääse hullua hurskaammaksi, – kuului Denisovin tiukka ääni. – Minä myönnän, että kaikki on päin hiiteen, mutta Tugendbundista en pääse tolkulle. Jos kerran ei mikä ole mieleen, niin antakaa kapinan soida.¹³⁴ Se on toista. Je suis votre homme!¹³⁵

Pierre hymähti, Natasha rupesi nauramaan, mutta Nikolai synkistyi entistä enemmän ja ryhtyi todistamaan Pierrelle, ettei mitään mullistusta ole tulossa ja että koko se vaara, josta Pierre puhuu, on vaan hänen mielikuvituksessaan. Pierre rupesi taas todistamaan omaa käsitystään, ja kun hänen henkiset kykynsä olivat voimakkaammat ja joustavammat, tunsi Nikolai joutuvansa umpikujaan. Tämä suututti häntä entistä kovemmin, sillä hän tunsi sydämensä salaisen äänen sanovan hänelle järjen todisteluja paljoa voimakkaammasti, että hän oli oikeassa.

– Kuulehan nyt, mitä sulle aijon sanoa, – virkkoi Nikolai nousten tuoliltaan ja hermostuneesti asetellen piippuaan nurkkaan, jonne hän sen lopulta viskasi. – Todistamaan minä en kykene. Sinä sanot, että meillä on kaikki nurinkurin ja että tulee mullistus. Minusta ei ole niin. Mutta kun sinä sanot, että vala on sovinnainen muodollisuus, on minun vastaukseni selvä ja suora. Olethan sinä paras ystäväni, eikö niin? Mutta jos te perustatte salaisen seuran ja jos te nousette hallitusta vastaan, niin tiedän minä, että velvollisuuteni vaatii sitä tottelemaan, olipa se minkälainen tahansa. Käskipä silloin Araktshejef minua minä hetkenä hyvänsä nelistyttämään teitä vastaan eskadroonan rakunoita ja iskemään, en minä empisi tuokiotakaan, vaan läksisin ja iskisin. Nyt saat viisastella minkä mielesi pitää.

Näiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin katkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan veljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän saavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se sujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.

Kun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka Bolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.

– Setä Pierre … ettekö te… Jos pappa olisi elossa … luuletteko, että hän olisi samaa mieltä kuin tekin? – kysyi hän.

Samassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta olikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän muisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että poika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.

– Luulen, että hän olisi ollut, – vastasi Pierre väkinäisesti ja lähti kabinetista.

Nikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli silponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.

– Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, – sanoi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja.

Nikolai vavahti vihasta.

– Olkoon, olkoon, – vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.

Hänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin poikaan ja lisäsi:

– Sinun ei olisi pitänyt täällä ollakaan!

XV

Illallista syödessä ei puhuttu enää politiikasta eikä seuroista. Sen sijaan sukeutui Denisovin alotteesta Nikolaille erittäin mieluisa keskustelu 1812 sodan muistoista. Näistä keskustellessa osasi varsinkin Pierre pitää muut erinomaisen hilpeällä tuulella, niin että lopulta erosivat kaikki mitä suloisimmassa sovussa.

Kun Pierre illallisen jälkeen oli riisuutunut kabinetissaan ja antanut määräykset odotuksesta uupuneelle voudille, meni hän viitta päällä makuuhuoneeseen, jossa hänen vaimonsa vielä istui kirjotuspöydän ääressä jotain kirjottamassa.

– Mitä sinä kirjotat, Maria? – kysäsi Nikolai.

Kreivitär Maria punastui. Häntä pelotti, ettei hänen miehensä hyväksyisi ja ymmärtäisi, mitä hän kirjotti.

Hän olisi mielellään salannut mieheltään kirjotuksensa, mutta samalla hän ilostui, että Nikolai oli yllättänyt hänet ja että hänen oli pakko selittää asia miehelleen.

– Päiväkirjaa, Nicolas, – vastasi kreivitär Maria ja antoi Nikolaille pienen sinikantisen vihkon, jonka hän oli kirjottanut melkein täyteen voimakkaalla, kookkaalla käsialallaan.

– Päiväkirjaa? … – toisti Nikolai hieman pilkallisesti ja otti vihkon käteensä.

Vihkoon oli kirjotettu ranskaksi:

"4 p: nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut pukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli itsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä jätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita lapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa ääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni paitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä hyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi, että oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun, rupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa aina taipumaan hellyydellä."

– Minkä lipun? – kysyi Nikolai.

– Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja siitä, miten he ovat käyttäytyneet.

Nikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut häneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä. Päiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin mielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten luonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista. Muistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä pikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä, joka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.

8 p: nä joulukuuta oli kirjotettu:

"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."

Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät (hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen. Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli ihastuksissaan vaimostaan.

Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta. Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.

Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan myöskin oli osa hänestä itsestään.

– Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, – sanoi Nikolai tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: – tänään käyttäydyin huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni, kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen, ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi Pietarissa?.. He ovat perustaneet…

– Tiedän kyllä, – sanoi kreivitär Maria. – Natasha kertoi minulle.

– No niin, sinä siis jo tiedät, – virkkoi Nikolai tulistuen vielä muistellessaankin väittelyä. – Hän tahtoo saada minut uskomaan, että jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka vala ja velvollisuus sitoo… Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni… Denisovit ja Natashat… Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee tarpeen ajattelu, – sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.

Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään vaimonsa suhteen.

– Olen sen huomannut, – vastasi kreivitär Maria.

– Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko, ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?

– Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin. Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on oikeassa, – puhui kreivitär Maria, – mutta hän unohtaa, että meillä on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme lapsiamme.

– Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, – ehätti Nikolai vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla tavalla. – Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja kristillisyys… Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.

– Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan tähden, – sanoi kreivitär Maria. – Hän ei ole ollenkaan tavallinen lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.

– Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan, että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! – toisti vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.

– En ole likikään äidin veroinen, – sanoi kreivitär Maria, – tunnen sen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen tähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.

– Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, – sanoi Nikolai. – Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi muutu, – jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun, joka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. – Mitä se minua liikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli heidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja velkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti lisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja asiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla ja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään äitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni lapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.

Kreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä ja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noita asioitaan, mutta samalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.

– Tiedätkö, Maria, – sanoi Nikolai, – äsken kävi täällä Ilja Mitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi, että metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.

Ja Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen käy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. "Vielä kymmenen vuotta ja silloin on lasteni hyvä olla."

Kreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että kun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin mielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa ajatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan pysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet… Kun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin ajatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää rakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään kaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään vielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka oli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä suunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia, jotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä puhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten kiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt kreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä Nikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä. Samalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja veljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin hän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan puuttui jotain.

Toisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä, mutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän tähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin, mikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan, Nikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut ihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä, ikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan rauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden kärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet. "Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun hänen kasvonsa ovat tuollaiset!" ajatteli Nikolai ja polvistuen jumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.