– Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä kahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität paeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita kunnollisesti.
Heille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten heidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin temppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät pantiin tähän kuoppaan.
VI
Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta. Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä, ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui, hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.
Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi tappaa.
Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"
Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas tulee, niin heitän hänelle."
Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja kohdeltiin.
Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä. Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi: "Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä. "Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:
– Ivan, sinut tahdotaan tappaa.
Ja hän osoitti kaulaansa.
– Kuka tahtoo tappaa?
– Isä, – ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.
Shilin sanoi:
– Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.
Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani kätensä ristiin ja rukoili:
– Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!
– En voi, – vastasi Dina, – kaikki ovat kotosalla ja näkevät.
Hän poistui.
Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut. Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."
Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen isännän talon katolla.
Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:
– Ivan! Ivan!
Mutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.
– Mitä? – kysyi Shilin.
– Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.
Shilin sanoi:
– No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan sinut ylös.
Kostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.
– Ei, – sanoi hän, – nähtävästi ei minun ole sallittu täältä lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.
– No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, – sanoi Shilin ja suuteli Kostylinia.
Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.
Shilin otti seipään ja sanoi:
– Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan poissa, niin ne lyövät sinua.
Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:
– Annahan kun minä!
Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen kätensä ovat hennot kuin vitsa – ei niissä ole voimaa. Hän heitti kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan. Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata jalkapuuta mukanaan.
– Hyvästi, Dina kulta! – sanoi hän. – En ikinä unhoita sinua.
Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.
– Kiitos, – sanoi hän. – Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt minun pois mentyäni nukkeja tekee?
Ja hän silitti Dinan päätä,
Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka palmikon helyt kilahtelivat.
Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja läheni häntä.
Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.
Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.
Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää – ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."
Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.
Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.
Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.
Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."
Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:
– Veljet! Auttakaa! Veljet!
Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.
Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti. Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:
– Veljet! Veljet! Veljet!
Kasakoita oli noin viisitoista miestä.
Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja hoki vain:
– Veljet! Veljet!
Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.
Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:
– Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan minulle sallittu.
Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.
Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin tuotiin.
Paljonko ihminen tarvitsee maata?
I
Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.
Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.
– Enpä vaihtaisi, – hän lausui, – omaa elämääni sinun eloosi. Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta leivissä pysymme.
Vanhempi sisar tarttui puheeseen:
– Kaunista leivissä pysymistä – sikojen ja vasikkain parissa! Ei tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja lastenne osaksi tulee sama kohtalo.
– Mitäpä siitä, – sanoo nuorempi, – meidän ammattimme on sellaista. Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan. Silloin menee kaikki nurin… Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?
Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.
– Se on totinen tosi, – sanoi hän. – Kun meikäläinen täällä lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään – en itse piruakaan!
Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat astiat pois ja kävivät makaamaan.
Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään – kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan häntä ottaisi.
"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle paljon maata – sen avulla sinut sitten otankin."
II
Talonpoikien naapurina asui muuan vaatimaton rouvasihminen. Hänellä oli maata 120 desjatinaa. Ennen hän oli elänyt talonpoikien kanssa kaikessa rauhassa ketään ahdistelematta. Mutta hänelle tuli pehtooriksi entinen sotamies ja tämä alkoi rasittaa talonpoikia sakoilla. Pahom koetti olla hyvin varuillaan, mutta sittenkin pääsi hevonen kauraan tahi lehmä puutarhaan pujahtamaan taikka vasikat niittyjä tallomaan, – ja kaikesta oli maksettava sakkoa.
Pahom suoritti sakot ja haukkui sekä pieksi kotiväkeään. Paljon syntiä tuli Pahom siten kesän pitkään tuon pehtoorin takia tehneeksi. Hän oli oikein iloissaan, kun karja oli pihassa. Vaikka rehua olikin sääli, niin ei sen sijaan tarvinnut sakkoja pelätä.
Talvella levisi huhu, että rouva myy maansa ja että valtamaantien varrella asuva talonmies hieroo siitä kauppaa. Talonpojat kuulivat tämän ja hätääntyivät. "Kas niin", ajattelivat he, "jos maa joutuu tuolle talonmiehelle, niin hän kiusaa meitä sakoilla vielä pahemmin kuin rouva. Me emme tule toimeen ilman tuota maata, se on aivan tilustemme keskellä." Kyläkunnan edustajat saapuivat rouvan luo ja alkoivat pyytää, että hän myisi maan heille eikä talonmiehelle. Lupasivat maksaa enemmän. Rouva suostui. Talonpojat alkoivat hommata koko maatilan ostoa yhteisvoimin. He pitivät kokouksen ja toisenkin, mutta asiasta ei tullut valmista. Paha henki riivaa heitä niin, että he eivät mitenkään saa yhteistä sopimusta syntymään. Silloin he päättivät ostaa kukin erikseen sen verran kuin kunkin varat myöntävät. Rouva suostui siihenkin. Pahom sai kuulla, että hänen naapurinsa oli ostanut rouvalta 20 desjatinaa ja että rouva oli suostunut odottamaan toista puolta rahoista vuoden ajan. Tämä kävi Pahomille kateeksi. "Ostavat pois kaiken maan", tuumi hän, "eikä minulle jää mitään." Hän ryhtyi neuvottelemaan vaimonsa kanssa.
– Ihmiset ostavat, – sanoi hän, – meidän pitäisi myös ostaa kymmenkunta desjatinaa. Muutenhan ei elämästä tule mitään. Pehtoorin sakot ovat meidät aivan näännyttäneet.
He miettivät keinon, miten voisivat ostaa. Säästöjä heillä oli sata ruplaa, varsan ja puolet mehiläisistä he myivät, poika pestautui rengiksi, langolta saatiin jonkun verran lainaksi – ja niin kertyi puolet rahoista.
Pahom kokosi rahat, katsoi mieleisensä palstan – 15 desjatinaa pikku metsikköineen – ja lähti rouvan luo kauppaa hieromaan. Hän osti 15 desjatinaa, löi kättä päälle ja antoi käsirahan. Käytiin kaupungissa, laillistettiin kauppakirja, rahoista hän maksoi puolet ja lupasi suorittaa loput kahden vuoden kuluessa.
Nyt oli Pahomilla oma maa. Hän otti lainaksi siementä ja kylvi ostomaahan sekä sai hyvän sadon. Yhdessä vuodessa hän maksoi velkansa sekä rouvalle että langolle. Niin tuli Pahomista talollinen. Omaa maatansa hän nyt kynti, omaansa kylvi, omaltaan heinää teki, omalta maaltaan seipäitä hakkasi ja omalla maallaan karjaa elätti. Pahom menee ikiomaa maataan kyntämään taikka käy oraspeltoja ja niittyjä tarkastelemassa eikä ole rajoja hänen riemullaan. Ruohokin siinä näyttää aivan toisenlaiselta kuin muualla, aivan toisenlaisia ovat kukkasetkin. Kun hän ennen muinoin tästä ohi kulki, niin ei tuossa maassa mitään erikoista ollut. Mutta nyt se oli aivan toista kuin kaikki muu.