"Oi ihanaa!"
"Kuinka vaikuttavaa!"
"Kuinka sulavat asennot!"
"Mikä arvokkuus!"
"Kuinka täydellistä on tuo piirustus!"
"Kuinka verratonta väritys!"
"Mikä tunteen syvyys!"
"Mikä vivahdusten delikaattisuus!"
"Mikä sommittelun subliimisuus!"
"Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!"
En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä ihailuaan, jos se on rehellistä – heidän iloaan, jos he tuntevat iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla minun täytyy suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus! Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma! Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta, onpa tuossa jalo metsä!'"
Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden, joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi nähdä näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina, tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin mestarin kädestä tullessaan. Mutta minä en voi saada aikaan tätä ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä, vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?
Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.
Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan "tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka pystyisi sanomaan, mitä kuvattujen kasvojen oikeastaan on tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen "ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.
"Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani – mitä ne esimerkiksi nyt ilmaisevat?"
"Epätoivoa!"
"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! Entä nyt?"
"Raivoa!"
"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! Ja nyt?"
"Typeryyttä!"
"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! Entä nyt?"
"Iloa!"
"Kirous! Kuka aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"
Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan, vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit – mutta toden teolla he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta sikiämisestä". Toinen sanoi:
"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista – jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"
Toinen sanoi:
"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat – ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"
Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä. Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö kumpikaan.
Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia, ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria – ei kukaan heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä, mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista. Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea (Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä tutkittuani huomasin, mikä se oli – nuo varjomaiset sotamiehet olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa irlantilaisen?
Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu. Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille, ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä valheena.
Ajeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän kiertokatselun jälkeen.
Se ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä hyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten, joissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä saimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei opas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.
Saavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään, jota sanottiin Palazzo Simonettiksi – se oli hakatuista kivistä, jykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia. Hyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle akkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten ympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti. Kaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö otti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:
"Ha!" Kaiku vastasi!
"Ha! – ha! – ha! – ha! – ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!" lopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä ajatella saattaa. Se oli niin iloista – sitä kesti niin kauan – se oli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä siihen. Oli aivan suotta vastustella.
Sitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme pamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi, kaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa muistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme tuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt perässä, mutta tein minkä voin.
Merkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku vei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta sitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut erottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein kuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman merkillisin kaiku.
Tohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja hätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista! Yksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan, jonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi. Hän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä vaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle kokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela liikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän maksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.
XX LUKU
Italian maaseutu junan ikkunasta – Savustetut – Yö Comojärvellä – Kuulu järvi – Sen maisemat – Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa verrattuina.
Lähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän mailia etäällä – suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret kaksikymmentä mailia edessäpäin – ne olivat maisemain valtapiirteet. Lähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun ulkopuolella ja hirmuisen suuripäinen kääpiö ja viiksellinen vaimo sen sisäpuolella. Nämä viimeksimainitut eivät olleet mitään näyttelyväkeä. Ah, epämuodostuneet ja parrakkaat naiset ovat Italiassa liian yleisiä huomiota herättääkseen.
Kuljimme villien maalauksellisten kukkulain lomitse, joiden jyrkistä, keilamaisista metsärinteistä siellä täällä pisti esiin rosoisia kallioita ja joilla kohosi asumuksia ja raunioiksi sortuvia linnoja korkealle kohti ajelehtivia pilviä. Söimme lunchin Comon omituisessa vanhanaikaisessa kaupungissa, joka on alhaalla järven rannassa, ja nousimme sitten pieneen höyryyn ja teimme iltapäiväretken tänne – Bellaggioon.
Kun astuimme rantaan, oli vastassa joukko poliiseja (joiden kolmikulmainen hattu ja muhkea univormu saattaisi häpeään kauneimmankin sotilasunivormun, mitä Yhdysvalloissa näette) ja nämä pistivät meidät pieneen kivikoppiin ja lukitsivat sinne. Meillä oli koko matkustajajoukko seuranamme, eikä siellä ollut valoa, ei akkunoita eikä ilmanvaihtoa. Kaikki reiät kiinni ja kuuma. Kovin, kovin ahdasta. Se oli Calcutan "Musta luola" pienoiskoossa. Sitten alkoi jaloistamme kohota savua. Savua, joka haisi kaikelle mädälle, mitä on maailmassa, kaikelle turmelukselle, mitä ajatella saattaa.
Olimme siinä viisi minuuttia ja kun läksimme ulos, niin vaikeata olisi ollut sanoa, kuka löyhkäsi ilkeimmältä.
Tätä nuo hylkiöt sanoivat "savustamiseksi", mutta se sana toden totta oli liian lievä. Meitä savustettiin, ettemme toisi koleraa, vaikkemme tulleetkaan saastutetusta satamasta. Olimme kaiken aikaa jättäneet koleran taaksemme. Niin totta, mutta heidän täytyy tavalla tai toisella pitää ruttoja loitolla, ja savustaminen on halvempaa kuin saippua. Heidän täytyi joko pestä itsensä tai savustaa muita ihmisiä. Alemmista luokista toiset mieluummin kuolisivat kuin pesisivät itsensä, mutta muukalaisten savustaminen ei tuota heille tuskaa. Itse he eivät ole savustuksen tarpeessa. Heidän tapansa tekevät sen tarpeettomaksi. He kuljettavat vastakeinonsa mukanaan; he hikoilevat ja savustavat päivän pitkän. Luulen voivani vakuuttaa, että olen nöyrä ja vakaa kristitty. Koetan tehdä sen, mikä on oikein. Minä tiedän, että velvollisuuteni on "rukoilla niiden puolesta, jotka kopeasti minua kohtelevat"; ja sen vuoksi koetan, vaikka se onkin kovin vaikeata, aina eteenkinpäin rukoilla näiden savustavain, makaronia itseensä mättäväin posetiivinvääntäjäin puolesta.
Hotellimme on veden äärellä – ainakin sen etupuutarha on – ja me käyskentelemme pensaitten keskellä ja vetelemme haikuja iltahämyssä; katselemme täältä etäisyydestä Sveitsiä ja Alppeja ja tunnemme velttoa halua jättää ne lähempää katsomatta; astumme alas portaita ja uimme järvessä; otamme pienen soman veneen ja soutelemme ulompana tähtien peilikuvain keskellä; makaamme teljoilla ja kuuntelemme etäistä naurua, laulua, huiluja ja kitarain suloisia säveliä, joita kantautuu veden poikki huvigondoloista; päätämme illan tuskastuttavalla biljardipartialla tuommoisella vanhalla kirotun kehnolla pöydällä. Puoliyön aikaan lunchi väljässä makuuhuoneessamme; vihoviimeiset savut sen suppealla parvekkeella, vesi, puistot ja vuoret edessämme; siinä tilinteko päivän tapauksista. Sitten unen päästä kiinni, mutta unisia aivoja raatelee villitty panoraama, joka sotkee yhteen kuvia Ranskasta, Italiasta, laivalta, mereltä ja kodista hullunkuriseksi ja päätä pyörryttäväksi kompotiksi. Sitten tuttujen kasvojen, kaupunkien ja liekuttavain aaltojen sulautumista ja raukeamista unhon ja rauhan suureen suvantoon.
Ja tämän jälkeen yöpainajainen.
Huomeneksella aamiainen ja sitten järvi.
Minä en pitänyt siitä eilen. Minun mielestäni Tahoejärvi (Californian vuorimaassa) on paljon kauniimpi. Minun täytyy kuitenkin nyt tunnustaa, että arvosteluni kävi jonkun verran harhaan, vaikkei ylöttömästi. Minä aina kuvittelin, että Como olisi iso järvi, kuten Tahoekin, suurien vuorien piirittämä. Niin, vuorimuuri tässä kyllä on, mutta järvi ei ole mikään oikea järvi. Se on yhtä väärä kuin mikä puro tahansa ja sen leveys on vain neljäsosasta kahteenkolmannekseen Mississippin leveydestä. Ei askeleenkaan vertaa ole tasaista maata kummallakaan rannalla – ei muuta kuin päättömiä vuorijonoja, jotka kohoavat aivan pystyyn veden reunasta ja ryntäävät korkeuksiin, jotka vaihtelevat tuhannen ja kahdentuhannen jalan välillä. Vuorien kalliorinteet ovat kasvullisuuden peittämät, ja kaikkialla pilkottaa rehevän lehvästön keskeltä valkoisia taloja. Jopa niitä kyyröttää tuhannenkin jalan korkeudessa ulkonevain maalauksellisten kallionpolvekkeitten päässä.
Ja rannoilla taas virstoittain somia maalaistaloja puutarhain ja puistikoiden kehyksissä aivan vedessä kiinni, toisinaan lymyten nurkkauksissa, joita luonto on kovertanut viiniköynnöksellisiin jyrkänteihin ja joista ei pääse pois, sen enempää kuin sinnekään, muuten kuin veneellä. Toisista on leveät kiviportaat aivan alas veteen saakka ja jykevät kiviset kaiteet kuvapatsaineen, köynnöskasvilleen ja helakkoine kukkineen – kerrassaan kuin alaslaskettava näyttämöverho, ei puutu muuta kuin pitkävyötäisiä korkeakorkoisia naisia ja silkkihousuihin puettuja sulkahattuisia kavaljeereja, joita laskeutuisi porraspäässä odottavaan upeaan gondolaan, serenaadille lähteäkseen.
Suurena tekijänä Comon viehättävyydessä ovat nuo somain talojen ja puutarhain ryhmät, joita on taajassa rannoilla ja vuoririnteillä. Ne näyttävät niin viihdykkäiltä ja kodikkailta, ja kun iltamyöhällä kaikki näyttää uinuvan ja vesperkellojen soitto hiipii yli veden, niin tuntuu melkein siltä kuin ei missään muualla kuin Comon rannoilla voisi olla näin rauhallista levon paratiisia.
Akkunastani täältä Bellaggiosta katselen nyt järven toista puolta, ja se on kaunis kuin taulu. Uurteinen, ryppyinen jyrkänne kohoo tuhannenkahdeksansadan jalan korkeuteen; pienoisella penkillään istuu sen mahtavalla seinämällä korkealla puolitiessä kirkko kiinni kuin lumihiutale eikä näytä olevan pääskyn pesää suurempi. Vuorenseinämän juurta paartaa satakunta oranssilehtoa ja puutarhaa, joiden uumenista valkoisia asumuksia pilkottaa. Rannassa kelluu joutilaana kolme tai neljä gondolaa – ja järven sileä peili jäljentää vuoren, kappelin, talot, lehdot ja veneet niin kuulakkaasti ja selvästi, että tuskin huomaa, missä todellisuus päättyy, missä kuvastus alkaa!
Taulun ympäristötkin ovat ihanat. Mailin päässä pistää järveen lehtokirjainen niemi kuvastaen palatsiaan sen sinisiin syvyyksiin. Järven keskellä leikkaa vene hohtavaa pintaa, jättäen jälkeensä pitkän piirron kuin valonsäteen. Etäämmillä vuorilla uinailee purppuraista auerta hienona huntuna. Etäällä vastakkaisella suunnalla sulkee järven myllertelevä paljous vuoritorneja ja vihantia rinteitä ja laaksoja, ja tässä todella etäisyys kohentaa näköalan viehätystä – sillä tälle leveälle kankaalle ovat aurinko ja pilvet ja mehevän mehevä ilma sulattaneet yhteen tuhansia värivivahduksia ja sen pinnalla ajelehtivat kalvomaiset valot ja varjot tunnista tuntiin ja valavat sille kauneuden, joka on kuin kajastusta jumalten asunnoilta. Arvelematta tämä on herkullisin näköala, mitä vielä olemme nähneet.
Viime yönä oli näköala hyvin omituinen ja maalauksellinen. Vastakkaisella puolella järveen kuvastui vuorenhuippuja ja puita ja lumivalkoisia huoneita ihmeteltävän selvästi, ja valovirtoja sädehti monesta etäisestä akkunasta kauas yli tyynten vetten. Tällä puolella, aivan lähellä, paistoi suuria, kuutamossa lumivalkoisia taloja sankoista lehvistöistä, jotka mustina ja muodottomina lepäsivät vuorenseinämän luomassa varjossa – ja alhaalla järven kalvoon kuvautui uskollisesti tämän haaveellisen näyn joka piirre.
Tänään olemme istuskelleet erään herttuallisen tilan ihmeteltävässä puutarhassa – mutta taisi jo tulla kuvailluksi riittämään saakka.
Comossa epäilemättä on kirkkaampi vesi kuin hyvin monessa muussa järvessä, mutta kuinka sameata senkin vesi on Tahoe-järven ihmeteltävään läpinäkyväisyyteen verraten! Tarkoitan Tahoen pohjoisrannikkoa, jossa voi lukea taimenen suomut sadankahdeksankymmenen jalan syvyyteen. Olen koettanut saada tämän väitteen kaupan täällä al pari, mutta huonolla menestyksellä – minun on sen vuoksi täytynyt luovuttaa se viidenkymmenen prosentin alennuksella. Sillä hinnalla se on johonkuhun mennyt; ehkä se menee lukijaan samoilla ehdoilla – yhdeksänkymmentä jalkaa sadanjakahdeksankymmenen asemesta. Mutta muistakoon jokainen, että nämä ovat pakkoehtoja – pakkohuutokauppahintoja. Mitä minuun yksityisesti tulee, en tingi i: n pilkkuakaan alkuperäisestä väitteestäni, että nimittäin tuossa kummasti isontavassa vedessä todella voi lukea taimenen suomut (isokokoisen taimenen) sadankahdeksankymmenen jalan syvyydessä – moni näkee joka kiven nokareen mitä pohjassa on. Puhutaan siitä, kuinka kirkasta vesi on Mexicon lahdessa Acapulcon kohdalla, mutta omasta kokemuksestani tiedän, ettei se ole ollenkaan verrattavissa siihen veteen, josta tässä puhun. Olen Tahoesta onkinut taimenia ja kahdeksankymmenenneljän jalan mittasyvyydessä olen nähnyt niiden koskettelevan täkyä kuonollaan ja nähnyt kiduksien aukenevan ja sulkeutuvan. Kuivassa ilmassa tuskin olisin edes nähnytkään taimenta niin pitkän matkan päästä.
Kun hengessäni siirryn taapäin ja johdan mieleeni tuon jalon järven, joka lepää lumihuippujen keskellä kuudentuhannen jalan korkeudessa merestä, vahvistuu minussa taas lujaksi se vakaumus, että Como näyttäisi vain hämmästyneeltä pieneltä hoviherralta tämän juhlallisen valtiaan rinnalla.
Surut ja kova onni kohdatkoon lainsäätäjiä, jotka vielä vuodesta vuoteen sallivat Tahoen pitää epämusikaalisen liikanimensä! Tahoe! Kuuluuko tämä kristilliseltä, maalauksellisilta rannoilta, ylevyydeltä! Tahoe nimenä järvellä, joka on ylhäällä pilvissä; järvellä, jolla on luonnetta, joka sen osoittaa toisin ajoin juhlallisella tyyneydellään, toisin ajoin rajuilla myrskyillä; järvellä, jonka kuninkaallista eristymistä vartioi ketju huurreotsaisia vahtikukkuloita, kohoten yhdeksäntuhatta jalkaa yli tasaisen maailman; järvellä, jonka joka haahmo on vaikuttava, jonka kaikki omistukset ovat kauniita, jonka yksinäinen majesteettisuus on kuin kuva jumaluudesta.
Tahoe merkitsee heinäsirkkaa. Se merkitsee heinäsirkkarokkaa; se on intiaanilainen ja intiaanilaisluontoinen sana. Toiset sanovat olevan piuten, toiset kaivajain kieltä. Minä puolestani olen varma siitä, että nimen antoivat kaivajat – nuo alhaiset villit, jotka paistavat kuolleet omaisensa, sitten sekoittavat ihmisrasvaan ja luitten tuhkaan tervaa ja sivelevät sitä paksulta yli päänsä, otsansa ja korvansa ja kulkevat sitten mäillä naukumassa ja sanovat sitä suremiseksi. Nämä jalot olennot ne antoivat tuolle järvelle nimen.
Como on vähän syvempi kuin Tahoe, jos täkäläiset ihmiset puhuvat totta. He väittävät sen olevan tuhatkahdeksansataa jalkaa syvän tällä kohdalla, mutta sen sini ei näytä olevan siksi syvää. Tahoe on keskeltä tuhannen viidensadan ja viidenkolmatta jalan syvyinen valtion geologien mittauksen mukaan. Tätä kaupunkia vastapäätä olevan suuren kukkulan sanotaan olevan viidentuhannen jalan korkuisen; mutta olen melkein varma siitä, että mitta sitä mitattaessa luiskahti. Järvi on tältä kohdalta mailin levyinen ja pysyy näin leveänä tästä pohjoispäähänsä saakka – sinne on matkaa kuusitoista mailia; tästä eteläpäähänsä – noin viidentoista mailin matkan – se ei luullakseni miltään kohdalta ole puolenkaan mailin levyinen. Sen lumipeitteiset vuoret, joista niin paljon puhutaan, näkyvät vain toisinaan ja silloin vasta etäisyydessä – Alpit. Tahoe on kymmenestä kahdeksaantoista mailiin leveä ja vuoret sulkevat sen helmaansa kuin seinä. Niiden huipuilta ei lumi kesälläkään koskaan katoa. Yksi seikka siinä on sangen omituinen: sen pinnalle ei koskaan muodostu hiventäkään jäätä, vaikka samassa vuoristossa on alempana ja lämpimämmässä ilmastossa toisia järviä, jotka talvella jäätyvät kauttaaltaan.