V
Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena "tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt, kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne – mutta luotsi saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet, niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.
Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin, että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S: t Orleansiin; kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä muuta sellaista – silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:
"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla, luullaksesi?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme neljännespenikulmaa tästä."
"Huono silmä – huono silmä. Ota kiikari."
Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
"Hm – se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea, ajattelen."
"Puolentoista jalkaa! – tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä, hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"
"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."
"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? – mutta sen sinä saat olla hyvä ja tehdä tästedes."
"Minkä takia sitten?"
"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän joukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin sanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla."
"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!"
"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? – sehän on ajateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä samalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen jalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain kuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?"
"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin."
"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?"
"Nousemassa."
"Erehdys."
"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu."
"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä – mutta ne uiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut. Silloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla – tuota hienoa vyötä vaaleata sakkaa? – Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla. Sinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja täällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota puunkantoa tuolla niemennenässä?"
"Näen, sir."
"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää muistaa."
"Minkä takia?"
"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi jalkaa."
"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103: een."
"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä huomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona, mutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme sinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös. Noista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä niissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty Yhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta taas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai sulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?"
"Kuusi jalkaa perässä – kuusi ja puoli etupäässä."
"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain."
"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että minun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin korkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet pääksytysten ympäri vuoden?"
"Ymmärrettävästi!"
Tunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.
Hetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:
"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden aikana] – onko näitä useitakin?"
"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki nousee taas – ja se ei ihmetyttäisi minua – niin menemme särkkien sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin talon katon – me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."
"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" —
"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi totuutta."
"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko kauppaan."
"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."
"Minusta ei tule koskaan valmista."
"Hm – se kai jää minun asiakseni, se."
Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut, kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja, oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen. Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen – ei kannattanut koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, – eikä silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa, kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.
Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta, kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati, että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:
"Mihinkä h – tiin te menette? – Ettekö voi nähdä eteenne, senkin kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"
Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan rouskuvien jätteiden yli, – sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä – niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa – "oli pimeä kuin lehmän vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä, tekemättä sanottavampaa vahinkoa – ikävä kyllä – vaikka olimme niin lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme, seisoi koko perhe – miehet, vaimot ja lapset – rivissä sen valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä tempasimme häneltä perämelan.
Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme nyt läpi solan toisensa jälkeen – uutta maailmaa minulle – ja jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä – tai jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.
Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista. Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos vain voi välttää niitä.
Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta, kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet, rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.
Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei luonnollisestikaan voinut.
Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä. Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu, kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan keittiöstä nouseva.
Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin 40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä, ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön aikana! – Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää. Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes uutuuden viehätystä – se oli suoritettu useat kerrat ennen.
Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus, joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin, että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen. Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin, oli kuitenkin mr. X: n ääni. Se sanoi:
"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka sinun tulee ohjata."
"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla luullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä ja kieputtanut pyörää kuin orava – on niin pimeä, etten tiedä minne ollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä."
Ealer heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio sijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten tyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin sivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain päivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen, toivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. – Hän avasi silmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:
"No – minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon, mutta nyt näen erehtyneeni!"
X. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti luotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti näkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas tyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin, saadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui, antoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä jälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun saavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia, vei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti menemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin käyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan merkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein tuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti matalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään veteen: se oli pelastunut! —
Ealer veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:
"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella koskaan on nähty! – En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt omin silmin!" —
Vastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:
"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi minuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!"
Minuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla ravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään kahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän huomasi Ealerin, huusi hän:
"Kuka on ruorissa. Sir?"
"X."
"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin rappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! – Suuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin! Vartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi taaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti kääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä keskellä Meksikon lahtea!
Hetken päästä tuli yövartija ja sanoi:
"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän tuli tänne ylös?"
"Ei."
"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä kaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt katukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä – mutta nyt oli hän taas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin riivattu!"
"No – ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja pysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi niitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten luona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään loistavampaa! – Oi, hyvä Jumala – jos hän voi suorittaa tuollaisen kahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi – mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa – mitä hän mahtaisikaan tehdä, jos hän olisi kuollut!!"