VI
Kun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy luotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän edeltäpäin "luodata" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla uskallettiin jatkaa matkaa.
Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro, ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön – joskus seuraa mukana myös joku päällystöstä – mukaansa veneeseen, ellei aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin "koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna. Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä, ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan" tai muita sellaisia.
Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa, lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!", joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen, tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä, muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta; sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien, suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun, kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia – tai päivää – ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.
Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle" silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut suunnan.
Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä, ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.
Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas, joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen päivään asti olleet parhaita ystäviä – mutta nyt alkoi meidän suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin – mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella" esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit päättivät luodata karin, joka oli n: o 21 luona. Tämän piti kaiken todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro, nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana komentamassa, – sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".
Menimme maihin heti n: o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön. Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä, että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa. Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun, kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle pientä piikkiä: —
"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan – häh?"
Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."
"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? – Sehän on veneessä".
"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän saada luvan sanoa herralle! – Se on äsken maalattu ja on maannut pari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa."
Minä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle ihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni komennushuudon:
"Ulos airot, miehet!"
Silmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene oli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen vierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.
"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä veneessä näin pimeällä! – Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?"
Olisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! – Poistuin täynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan. Hetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen jälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi höyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja antoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen jälkeen sanoi mr. Thornbury:
"Halloo, – se perhanan poijulyhty on sammunut!"
Hän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:
"Kas, tuolla se taas on."
Pyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan "valmiit luotaamaan". Vesi kävi yhä matalammaksi – sitten tuli taas syvempää! – Mr. Thornbury mumisi:
"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että poiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi olla enemmän ylihangan puolella. No – varminta on kuitenkin joka tapauksessa ohjata sitä kohti."
Me jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella höyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan piti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti kellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:
"Tuhat tulimaista – sehän on vene!"
Hurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta – sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni. Luotsi huusi:
"Kas perhanaa! – siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! – Juokse! —
Katso keitä on kuollut!"
Kädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies ja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet vaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa silmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat he varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi komennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin kiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene peräänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja Tom olivat kadonneet – ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi laivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin herratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun puoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului: "Mies-parat! – poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!"
Vene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita. Nyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut vastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle sivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi toiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija näytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin hänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi nyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja tähystellen pimeyteen – ja uijan jokainen huuto puristi heiltä semmoisia sanoja kuin: "Voi poloista! – eikö mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen?"
Mutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen urhokkaasti huutavan:
"Minä voin saavuttaa teidät – heittäkää köydenpää tänne!"
Millä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! – Ensimäinen perämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa, ja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia myöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä, huumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo pahuuksen Tom! —
Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja sen sanoinkin – mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada kyllikseen "sankari" – raukasta; – mutta minusta se oli samantekevää – minä en voinut kärsiä häntä.
Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava. Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin – senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.
Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan, kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen. Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä uskomaan, että joku seikka on niin tai näin – hänen tulee varmasti tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven, katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan tätä katua – ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon, katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden, laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa, mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa, sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä – silloin te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.
Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin, niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta tai erehtymättä tavuissakaan – se kaikki on mitätöntä sen jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista. Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen todenperäisyyttä – mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.
Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään tehtävänsä! – Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia se toimiikaan! – Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi – ja – puoli! – Kaksi – ja puoli! – Kaksi – ja – puoli! – Kaksi – ja puoli! – " kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja; mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi – kolme – neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi – ja puoli!", niin voi olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin kun "Kaksi – kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla, että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! – Luotaajain huudot eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; – mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista, särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä hän oli syönyt aamiaiseksi.
Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena, jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:
"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! – Vaalea, punatukkainen mies, pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja 'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."
"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta – "
"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä – hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin – hän oli ensimäisenä perämiehenä. Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen – hän sai naulan jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin – kolmas päivä maaliskuuta – kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä – he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he – mutta ihmiset, jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös, että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella. Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook – hän oli Uudesta Englannista – ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa. Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, – hänen nimensä oli Horton!"
Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä. Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua. Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa – omistajan perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja, joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin. Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin – ja kolmen tai neljän tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa, minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.
Luotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi ominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä täytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus. Kun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että hän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee hän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma luottamuksensa se rohkaisee häntä; – vasta siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin valtoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin toisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän vaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan – hän on menettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen kuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi tapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa "penikoitaan" tyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan onkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa ystävyydessä.
Mr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä vuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani myöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi ruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti minulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle harvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen pimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan maihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän kymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli korkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos joku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva mistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja opetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi tahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes silmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.
Eräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä vauhtia pitkin joen mutkaa saaren n: o 66 yläpuolelle, täpötäynnä itsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr. Bixby sanoi:
"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee ohjata tästä alkaen – sinun tulee luovata yli?"
Tämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka oli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin ajateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten ohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan ollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin varsin hyvin.
"Että muistanko minä sitä? – Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin ohjata vaikka sidotuin silmin."
"Miten syvää siinä sitten on?"
"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan kirkontornillakaan."
"Vai niin, luuletko niin, vai?"
Pelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti jonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut. Hän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja uskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti – luonnollisestikin minun tietämättäni – jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia määräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva neuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse savutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken kuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi ensimäinen perämies – sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi seurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni eteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä. Juuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti kapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti:
"Missä on Bixby?"
"Tuolla alhaalla, kapteeni."
Mutta silloinpa olinkin mennyttä miestä. Mielikuvitukseni alkoi heti luoda vaaroja tyhjästä, ja ne lisääntyivät nopeammin kuin ehdin laskea niitä. Äkkiä luulin näkeväni karin aivan edessäni! – Kuvaamaton kauhu, joka viime silmänräpäyksessä valtasi koko olemukseni, sai jalkani horjumaan. Koko itseluottamukseni katosi siinä paikassa. Tartuin kellon kahvaan – päästin sen, häveten – tartuin siihen uudelleen – päästin sen taas – tartuin vielä kerran vapisevin käsin, ja soitin niin heikosti, että tuskin voin itse sitä kuulla. Samassa silmänräpäyksessä huusivat kapteeni ja perämies kuin yhdestä suusta:
"Halloo – valmiina luotaamaan! Ylihangan luotaajat – kiirehtikää, pojat!"
Tämä oli uusi isku. Aloin kääntää ruoria niinkuin olisin ollut orava – mutta tuskin olin alkanut kääntää alihankaan, ennenkuin luulin näkeväni uusia vaaroja sillä suunnalla, minkä jälkeen hyökkäsin vastakkaiselle suunnalle – ainoastaan vielä kerran kauhistuakseni, ja kääntääkseni alihankaan uudelleen. Nyt kuuluivat luotaajain huudot kuin haudasta:
"Syl – tää – nel – jä!"
Neljän sylen syvyys paikalla, jossa piti olla mahdoton päästä pohjaan! Kauhu pysäytti hengitykseni.
"Syl – tää kolme! – Syltää – kolme! – Kaksi – kolme neljättäosaa! – Kaksi – ja puoli!" —
Tämä on kauheata! – Kävin kiinni kellon kahvaan ja pysäytin koneen.
"Kaksi – ja neljännes! – Kaksi – ja neljännes! – Syl – tää – kaksi!"
Olin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan lehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni silmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.
"Yksi – kolme – neljännestä! – Yhdeksän – jalkaa – ja – puoli!"
Laiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! – Käteni vapisivat kuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta. Epätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:
"Taivaan Jumalan tähden, Ben – peräytä! – Peräytä siltä sielu ruumiista, jos sinulle on elämä rakas! – Pian, Ben! – Takaperin!"
Ovi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby lempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi koko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan nauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi kuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone pantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:
"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! – Nyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin yksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella."
"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinä tiennyt, että siinä ei voi tavata pohjaa? – "
"Kyllä, sir, sen tiesin."
"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi, että annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin toista? – On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi seikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy kuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa."
Se oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta kaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon nähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: "Taivaan Jumalan tähden, Ben – peräytä!!"