Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa —
"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
Marlowin perhe mun jälkeeni."
Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan"; sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.
Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti vaientaisivat yleisen valtasuonen – jos nimittäin pahat huhut olisit liikkeellä – kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.
Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa tiloissa – tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi. Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.
Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt. Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi – täpliä, joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä —
"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma valtiosinetistäkin ratkaistuksi – tappio, jolla vielä eilen oli merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"
Tom oli ällistyksissään – valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna ja kysyi —
"Millaisella se näytti, my lord?"
Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen järkensä on taas mennyt menoaan! – se oli typerästi multa tehty, kun koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin mielestä – ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.
VIIDESTOISTA LUKU
Tom kuninkaana.
Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen, ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin – jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton, saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea tuntea kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.
Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" – kuten hän sitä ajatuksissaan nimitti – töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa. Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.
Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt tahtoisi kohota muutamassa suhteessa – hän ei tuntenut oloansa niin kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa; hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.
Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta – nuo julkiset päivälliset. Oli muita suurempia asioita ohjelmassa – niinpä hänen piti tänä päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.
Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän vankeuden raskauttavan ikeen.
Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa, puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.
Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin ulkopuolella – eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun – näki Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.
"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"
"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan, ei ole aina niin hullua olla kuninkaana – välistä saapi hyvityksensä ja korvauksensa."
Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä käskyllä —
"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas käskee".
Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia, kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen, että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja korkeutta vastaan.
Kuolemaa – siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa – näille onnettomille! Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas. Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon —
"Tuokaa ne tänne!"
Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä, kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi: 'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".
Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia yleisiä asioita ja hovijuoruja.
Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet, ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen – mutta en muista missä tai milloin" – niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi. Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä – hyvä ja rohkea työ – vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut tähän surulliseen asemaan – En ole unohtanut sitä päivää enkä sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".
Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen —
"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"
Virkamies polvistui ja vastasi – "Teidän majesteettinne suostumuksella saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta myrkyttämällä hänet."
Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.
"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.
"On, aivan selvästi, sire".
Tom huokaili sanoen —
"Viekää hänet pois – hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä hällä oli sydän paikallaan – hm – hm – tarkoitan että hän näyttää siltä."
Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen poikkinaisilla sanoilla —
"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti – mutta en puhu siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa. Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani! Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni – käskekää että minut hirtetään!"
Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta tosiaankin, sepä kummallinen rukous. Eikö sitten tämä kohtalo sinua odottanut?"
"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu elävänä keitettäväksi".
Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen tointui, huudahti hän:
"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa kuolemaa".
Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen —
"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen – josta Jumala teitä varjelkoon! – niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä päivänä muistetuksi ja palkituksi."
Tom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen —
"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita todistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?"
"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään vääränrahantekijät kuoliaaksi öljyssä, mutta heitä ei heitetä siihen yhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden päässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten – "
"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!" huudahti Tom peittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta. "Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi – ooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla rääkkäyksellä".
Kreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo ja laupias mies luonnollaan – mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen luokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi —
"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen tuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne kunniaksi".
Alasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin odottaa sanoen —
"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että hänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle mitä tiedätte jutusta".
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että oikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon Islington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana – kolme todistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän, kaksi muutamia minuutia myöhemmin – kipeä mies oli yksinään sinä aikana ja nukkui – ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni tiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään värveissä ja tulisissa tuskissa".
"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä myrkkyä?"
"Ei tosin, teidän majesteettinne?"
"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?"
"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei kukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty".
Tärkeä todistus tämä – moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen kauhean merkityksen ja sanoi —
"Tohtorit tuntevat ammattinsa – kenties ovatkin he oikeassa. Asia näyttää pahalla tälle miesraukalle".
"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy enemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka, joka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja kuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi kuoleva myrkystä. – vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi antava hälle sitä – ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen ja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon noidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle asianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se oli ennustettu."
Tämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom tunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään voimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki tarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:
"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu".
"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en voi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin minä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin näyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman päässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja minä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen sijasta kuin otin ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan aikaan pelastin ihmisen. Eräs hukkuva poika – "
"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!"
"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden vuoden päivänä, kaikkein mahtavin – "
"Laskekaa vanki vapaaksi – se on kuninkaan tahto".
Hänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen purkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen säädyttömyyttään lisäämällä sanat —
"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä, mahdottomista syistä."
Hiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei ollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä "syylliseksi näytetyn" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin, jota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä – ei, vaan ihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli osoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän tapaan —
"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas – hän on täydessä tolkussaan."
"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä – kuinka yhtäläinen hänen entisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä asiassa!"
"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä raukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä".
Kun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti Tominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät häneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että hänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.
Kuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä mielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia kuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen käskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin hänen eteensä.
"Mitä nämä ovat tehneet?" kysyi hän sheriffiltä.
"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se on selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät lain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle – moinen on heidän rikoksensa."
Tommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät moisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään sitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja sentähden hän kysyi —
"Missä tämä tapahtui – ja milloin?"
"Eräänä yösydännä joulukuussa – eräässä kirkkorauniossa, teidän majesteettinne."
Tommia pöyristytti taasen.
"Kuka oli siellä läsnä?"
"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne – ja se toinen".
"Ovatko he tunnustaneet?"
"Ei, ei suinkaan, sire – he kieltävät ykspänttäisesti".
"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?"
"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä majesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat ovat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on se todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat nostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi koko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut valallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen olisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä muistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä."
"Tämä on tosiaankin vakava asia."
Tom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten —
"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?"
Useat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille viisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei huomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella suoruudella —
"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon, kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi jäivät, kun jäivätkin suojatta."
"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi ollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi, vaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta kyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun, niin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas, niin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä."
Vanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin enemmän, ja yksi heistä mumisi: "Jos kuningas on hullu, kuten sanovat, niin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä muutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla saataisiin vain niin kauvas."
"Kuinka vanha on lapsi?" kysyi Tom.
"Yhdeksän vuotta, majesteetti."
"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja myymään itseänsä, my lord?" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin puoleen.
"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen herra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi kilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden kanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. Saatana voi kyllä ostaa lapsen, jos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen – tässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi."
"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi tuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta, tuhlatakseen niitä saatanalle!" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.
Tämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja monet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena Tomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.
Vanhempi "pahantekijä" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni Tomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom huomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan vaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa. Hetkisen päästä hän kysyi —
"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?"
"He ovat riisuneet sukkansa, sire."
Tämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan kuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan —
"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?"
"On, aina, armollinen herra – vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja lausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään."
Tom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla —
"Käytä valtaasi – minä tahdon nähdä myrskyn."
Siellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa seurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois tästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka oli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle hävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen vaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti —
"Älä pelkää mitään – ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä pääsevä vapaaksi – ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi."
"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa – minua on väärin syytetty."
"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara sua kohtaa. Kutsu tänne myrsky – vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se onkin – minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain kohtuullinen tuuli – tee se, ja sun henkesi on säästetty – sinä olet menevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä kukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai soimata sinua."
Vaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien tulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen tuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään lapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä voisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.
Tom pysyi vaatimuksessaan – vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi
Tom —
"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos minun äitini olisi hänen sijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi hetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin, jos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa, että muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo hyvä – sinä ja sinun lapsesi – sillä minä uskon sinut viattomaksi. Nyt ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut – vedä siis sukat jalastasi! – ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet sinä rikkaaksi!"
Pelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja valmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla, vähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi hätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku tyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan jalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä ja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi —
"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt sinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa palajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky."