Kolmastoista luku.
Elämä Salaperäisellä vuorella
Niitä tapahtumia, joita nyt olemme kertoneet, seurasi verrattain hiljainen ajanjakso, jonka kuluessa kummaltakin puolin ainoastaan toisiansa täyhysteltiin.
Piirittäjät eivät näyttäneet ajattelevankaan hyökkäystä, mutta eivät he sentään jääneet toimettomiksikaan. Lakeuden huipulta nähtiin heidän tulevan, menevän ja katoavan ilmestyäksensä jälleen uudelleen. Näytti siltä kuin he vaan huviksensa tekisivät matkoja vuoren ympärillä. Missäpä tarkoituksessa? Juuri sitä piiritetyt koettivat saada selville.
Nämät edestakaisin vaeltamiset tapahtuivat pääasiallisesti ja lakkaamatta. Don Estevan ja hänen seuralaisensa pitivät silmällä vuoren huipulta näitä hiljaisia temppuja niin usein kuin pimeys ei asettanut esteitä.
Indiaanit tähystelivät vuorta kaikilta puolin omituisella huomiolla. Eräänä iltana sanoi don Estevan:
»Ellemme olisi vakuutetut siitä, että linnamme on luoksepääsemätön kaikilta puolin, paitsi solasta, niin voisi uskoa että nuo herjat eivät ole luopuneet toivostaan ottaa meidät kiinni itse pesässämme.«
»Heidän tempuillansa vuoren ympärillä on kahtalainen tarkoitus,« sanoi gambusino, »saada tietää olisiko heille mahdollista, vaikka kyllä mahdottomalta näyttää, kiivetä tänne ylös, vai voisimmeko päästä täältä pois pujahtamaan. Pitkän piirityksen mahdollisuus tekee heidätkin levottomiksi; mutta kestäkööt vaan. Omasta puolestani en pyydä muuta paremman puutteessa kuin että joku herroista kojoteeroista onnettomuudekseen tulisi minun tuliluikkuni kantomatkalle.«
»Se on tuskin luultavaa,« sanoi Henry, »päällikkönsä kuolema antoi heille hyvän läksyn.«
»Kukapa tietää,« vastasi gambusino hymyillen. »Kun he näkevät meidät niin levollisina, voipi kyllä hyvinkin tapahtua, että jonakuna päivänä tai jonakin toisena rohkasevat itsensä ja uskaltavat lähemmäksi, ellei muuta varten, niin ainakin sentähden, että paremmin voisimme kuulla heidän hävyttömiä puheitaan. Juuri sellainen hetki on valittava, jos mieli hävittää heistä muutamia kappaleita.«
Ikäänkuin vahvistaaksensa Pedro Vicenten sanoja läheni juuri samana hetkenä pari kolme indiaania hölkkäjuoksussa, jonka perästä pysähtyivät sopivan matkan päähän vuoresta. Nähtävästi he eivät olleet sovussa, vaan kiistelivät vilkkaasti keskenään, sillä heidän äänensä kuului aina vuoren lakeudelle saakka.
Gambusino, joka tunsi kaikki erämaan kielet, kuunteli viitaten toisille olemaan ääneti. Muutamien hetkien perästä ilmoitti hän heille mistä kysymys oli:
»Nuo koirat tuolla tuntevat vuoren yhtä hyvin kuin teidän nöyrin palvelijanne, mutta arvelevat kumminkin, eikö löytyisi mitään muuta tietä tänne kuin veden uurtama solatie. Juuri sentähden ovatkin nämä viimeisinä päivinä meitä vakoilleet ja pitäneet silmällä niin sitkeästi. Mutta katso, tuossa on meillä kaksi, jotka ovat niin kiivaasti kiintyneet keskusteluunsa, että näyttävät unhottaneen kaiken varovaisuuden. Don Henry, tuopa on sopiva tilaisuus koettaa kuinka etäälle pyssymme kantavat. Ottakaa te osallenne tuo oikeanpuolinen,« jatkoi hän, »niin koettelen minä onneani tuohon vasemmanpuoliseen.«
Kohta keskeytti kaksi pyssyn laukausta hiljaisuuden ja kaksi indiaania keikahti alas hevosensa selästä. Sen perästä kuului pelästyneitten hevosien nelistäminen, jota seurasi samat huudot kuin päällikönkin kuolemaa.
«Ulvokaa vaan», sanoi gambusino viisastellen, «kojoteerojen ulvonta ei herätä jälleen kuolleista». Pedron selitys oli oikea. Pääasiallinen tarkoitus villien tarkastusretkillä vuoren ympärillä oli tulla varmuuteen siitä, ettei piiritetyillä ollut mitään muuta pakotietä ja että siis oli turhaa hajoittaa ja uuvuttaa niitä voimia, joita heillä itsellänsä oli.
Muuten saatiin kohta todisteita tähän. Sitte kun indiaanit olivat vieneet pois noiden kahden ammutun kumppalinsa ruumiit, eivät he enää asettaneet muualle vahtimiehiä kuin vesikuurnan suuhun.
Seuraavana aamuna, syötyänsä aamiaiseksi karhun paistia ja säilykkeitä, piti don Estevan sopivana tutkia koko lakeuden saadaksensa tietää, löytyikö vielä useampia karhuja siellä ylhäällä ja oliko siis vielä kerran pelättävä yhtä vastenmielisiä vierailuja kuin edellisellä kerralla.
Ensimmäisen insinöörin käskystä raivasivat meksikolaiset polkuja tiheimpien viidakkojen läpi kirveillä ja macheteilla ja tallasivat jaloin paikkoja, joita ei vielä koskaan ihmisjalat olleet tallanneet.
Tuntemattomia lintuja pakeni pelästyneinä; kummallisia eläimiä läksi liaaneista ja kokoon kietoutuneilta oksilta. Ruoho ja sammal kätkivät enimmiten. matelijoita,
armadillos
, kauhean suuria sisiliskoja, kummallisilla sarvilla varustettuja rupisammakolta – niitten tieteellinen nimi on
agama cornuta
– ja melkoisen määrän kalkkalokäärmeitä.
Nämä viimeksi mainitut koettivat turhaan karttaa huomiota ja saada kalkkaloitansa vaikenemaan. Niitten kaliseminen ilmaisi ne ja kullankaivajat tappoivat niitä säälimättä. Pedro päästi pilansa niin pitkälle, että heitteli tapetut käärmeet indiaanein leiriä kohden muistuttaakseen villejä heidän entisestä päälliköstään ja hänen odottamattomasta kuolemastaan. Hän pahoitteli ainoastaan sitä, ettei voinut viskata sinne niitä elävänä.
Ei ollut nelijalkaisistakaan puutetta. Kerta toisensa perästä metsästäjät tuhosivat yleisen hyvän eduksi niin hyvin antiloopeja kuin
carnero
jakin, kaikkia jäniksiä ja kaniinia lukuunottamatta.
Suuria susia ja niiden arkoja heimolaisiaan kojooteja löytyi myöskin suurin määrin, ja tuskin tarvinnee lisätä, ettei heillekään armoa annettu. Siis saivat korppikotkat pitkiksi ajoiksi runsaita aterioita.
Mutta kuinka ahkeraan etsittiinkin, ei nähty yhtäkään karhua, ei mustaa eikä harmaata, kömpivän esille luolastaan.
Olivatko siis nuo kaksi hirviötä, jotka olivat ahdistaneet kullankaivajia, ainoat lajiaan koko vuorella?
Tämä etsiminen kesti, muutamien pienien seikkailujen keskeyttämänä, kokonaisen päivän. Aiottiinpa juuri palata leiripaikkaan ennen yötä, kun kaksinkertainen huuto gambusinon ja Henryn suusta, jotka kaiken aikaa olivat kulkeneet metsästäjien etunenässä, ilmaisi että jotain vakavata oli tulossa.
Kaikki kiiruhtivat sille taholle, jossa nämät kaksi seisoivat, ja pienessä metsän aukeamassa nähtiin taas pariskunta karhuja istuvan takajaloillaan ja huitovan kämmenillään eriskummallisella tavalla.
Alituiset pyssynlaukaukset olivat häirinneet niitä. Kumminkaan eivät ne osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita ja poistuivatpa tuskin luolansa suulta, johon voivat turvautua, jos tämä vaaraksi koituisi.
Ainakin oli se Pedro Vicenten ajatus, sillä hän pyysi don Estevania kieltämään väkeänsä ampumasta.
He laskivat jo ojennetut pyssyt olkapäiltänsä ja kaikki katselivat gambusinoa ikäänkuin vaatiaksensa selitystä.
»Nuo ovat vaarallisia naapureja, jotka olisivat hävitettävät mitä pikemmin,« sanoi don Estevan. »Tieto, että näitä löytyy läheisyydessämme, ei turvallisuuttamme lisää, ja ellemme nyt heti paikalla saata niitä päiviltä, seisomme kahden vaaran keskellä. Ettekö todellakin arvele, Pedro, että laukaus…«
»Se voisi kyllä onnistuakin,« keskeytti gambusino, mutta otaksukaa, sennor, ettei se tuota mitään kuolettavaa haavaa, joka kyllä on mahdollista, kun niillä on niin läpitunkeumattomat turkit – kuka silloin voi taata, ettei ainakin toinen heistä karkaa suoraa päätä majapaikkaamme, jossa ei sellaista vierailua odoteta?«
»Te olette oikeassa,« sanoi don Estevan, »mutta me emme voi missään tapauksessa poistua täältä tietäessämme, että nuo molemmat yhä edelleenkin ovat elossa.«
»Emmepä tietenkään,« vastasi Pedro. »Kyllä ne ovat päiviltä päästettävät, mutta vähimmällä vaaralla ja vaivalla. Teidän luvallanne tahdon tällä kertaa saada yksin hoitaa asiata. Kaikki, minkä pyydän, on, että jokainen kiipeää ylös puuhun. Kun tämä on tehty, ei kukaan teistä saa päästää hiiskahdustakaan, vaan antaa minun toimia.«
Se paikka vuoren lakeudella, jossa nyt oltiin, oli tuskin enemmän kuin neljän sadan metrin päässä suoraa tietä siitä vuoren reunasta, joka oli lähinnä apakilaisten leiriä. Vuori oli täällä alas lakeudelle asti hiukan kalteapintainen ja sileä kuin metallilaatta. Vuoren seinä ylhäältä alas oli melkein tasaista, kallio ilman vähintäkään halkeamaa.
Ainoastaan yläreunassa, jossa vähän multaa oli kokoontunut syvennykseen, kasvoi puu, joka ojensi itsensä reunasta ulospäin. Suurin oksa, kuusi jalkaa pitkä, oli siksi vahva, että se hyvin hyvästi voi kannattaa täysikasvuisen ihmisen.
Kun kaikki metsästäjät olivat saadut korjuuseen karhujen tavoteltavista ja levottomina istuivat ylhäällä puissa, lähestyi gambusino, joka oli ladannut pyssynsä kumpaisenkin piipun, tasaisilla askelilla noita kauheita hirviöitä.
Hyvästi voi kyllä mielessänsä kuvitella miten kaikkien silmät olivat kiinnitetyt tuohon rohkeaan metsästäjään, joka silminnähtävästi uskalsi henkensä toimittaakseen urostyön, jonka laadusta ei ollut aavistustakaan.
Nuo kaksi karhua, jotka yhä istuivat takajaloillaan, näyttivät itsekin hämmästyneiltä niin suuresta uskaliaisuudesta ja astuivat lyhyillä askelilla taaksepäin, möristen kumeasti vihasina sekä yhä enemmän paljastaen armottomia kynsiään.
Pedro Vicente kulki eteenpäin yhä tyynenä ja tarkoin punnituilla askelilla. Kun oli noin viidenkymmenen askeleen päässä karhuista, alkoi hän pilkata niitä herjaussanoilla, joihin karhut vastasivat vielä selvemmin uhkaavalla mörinällä.
Pedro tuli vielä lähemmäksi ja huvitti itseään heittämällä kiviä petojen päälle.
Se oli liikaa. Vimmastuneet hirviöt asettuivat kömpelösti neljälle jalalle ja paisuttivat sieramiaan muutamia sekuntia, jonka perästä gambusinon ärsyttämä takaa-ajo alkoi, niin että roikkui.
Vaikka hän juoksi kaikin voimin, ennättivät kumminkin nämä ulkomuodosta päättäen niin kömpelöt eläimet alituiseen hänen kintereilleen, ja mikä enimmin sai puihin kiivenneet meksikolaiset levottomiksi, oli se seikka, että Pedro ajattelemattakaan hakeakseen tilaisuutta pakenemiseen, ohjasi juoksunsa suoraan jyrkännettä kohti.
Juosten miten kintuista kerkesi, riisui hän samalla vähitellen päältänsä vaatekappaleen toisensa perästä, jotka heitti taaksensa siten antaakseen karhuille tehtävää, ja pääsi sillä tavalla aina kulloinkin vähän matkaa edelle. Pedot seisattuivat aina muutamia sekuntia nuuskiakseen esineitä, läksivät sen perästä matkaan kiihtyneellä vauhdilla ja mörisivät yhä raivokkaammin.
Kun Pedro Vicente oli ennättänyt viiden tai kuuden metrin päähän lakeuden äyräästä, pysähtyi hän, kääntyi, pani pyssyn olkapäätänsä vasten ja ampui kaksi laukausta perätysten.
Kaksinkertainen tuskan kiljunta vastasi näihin kahteen laukaukseen.
Pedot, jotka kumpikin olivat haavoittuneet, syöksyivät häntä vastaan kauhealla raivolla, ja meksikolaiset näkivät tuossa tuokiossa, lyhyessä kuin salaman välähdys, gambusinon heittävän luotaan pyssynsä ja klovnin ketteryydellä hyppäävän ylös suurelle oksalle tuossa yllämainitussa puussa, joka ojensi oksansa ilmaan jyrkänteen reunan yli. Hän iski oksaan kiinni apinan notkeudella ja istui siellä ylhäällä kaksin reisin, sillä välin kuin nuo kaksi karhua kiihkostansa raivostuneina katosivat hänen allensa vuoren seinän jyrkännettä myöten.
Innostunut riemuhuuto kaikui. Tuokiossa oli Pedro taas laskeutunut maahan ja kumartui alas ottaakseen ylös pyssynsä.
Hetkeä myöhemmin makasivat kaikki meksikolaiset ynnä gambusino eteenpäin kyyristyneinä vuoren seinämän reunan yli ja tirkistelivät alaspäin.
Heidän kummastukseksensa olivat nuo kaksi petoa, vaikka kumpikin gambusinon pyssyn haavoittamina, ainoastaan pyörtyneet hirvittävästä hyppäyksestään. Ne pudistelivat nahkaansa tuolla alhaalla kuin kastuneet koirat. Heti kadotettuaan jalansijan olivat ne pää etukoipien välissä ikäänkuin kaksi mahdottoman suurta palloa ja melkein vahingoittumatta vyöryneet vuoren jyrkännettä alas. Tultuansa maahan seisoivat ne taas jaloillaan pää pystyssä ylöspäin ikäänkuin heillä olisi ollut aikomus alkaa takaperin sama kuperkeikka, jonka he äsken olivat tahtomattansa tehneet.
Meksikolaiset olivat hämmästyksestä tyrmistyä. Don Estevan puristi voimakkaasti gambusinon kättä ja lausui pilkallisesti vihastuneella äänellä, kääntyen llanoa kohden:
»Odottakaa vähän, tämä on vasta leikin alkua, eikä ole pimeämpi kuin että voimme nähdä näytelmän lopunkin. Tuhat tulimaista,« jatkoi hän ja osoitti hirviöitä, – »nuo pojat ovat jo niin paljon tointuneet putoamisensa perästä, että ne tuntevat tuoreen lihan hajua! Näyttää siltä kuin tahtoisivat päästä laitumelle kojoteerojen metsästysmailla!«
Don Estevan oli oikeassa. Nuo kaksi karhua, jotka olivat vihan vimmassa, saivat näköpiiriinsä indiaanein leirin, läksivät sinnepäin kauheilla harppauksilla ja melkein tuokiossa oli matka tehty.
Aurinko, joka nopeasti vaipui taivaanrantaa kohti, katosi heti sen perästä troopillismaiden yöhön, jonka edellä ei koskaan hämärää käy.
Siis eivät piiritetyt enää saaneet nähdä muuta kuin alun sille näytelmälle, joka nyt seurasi. Ainoastaan taajojen pyssynlaukauksien kautta, joihin sekoittui kauhistuksen huudahduksia, tuskan kirkumisia ja hirveätä kiljuntaa, voivat he saada käsityksen siitä näytöksestä, jota vuoren juurella näyteltiin.
Kun hiljaisuus jälleen vallitsi, palasivat meksikolaiset leiriin, jossa gambusinon urostyö tuli yön ainoaksi keskusteluaineeksi.
Don Estevan tarkasti tavallisuuden mukaan vahtipaikat, ja muutamia minuuttia myöhemmin ei olisi kukaan voinut sanoa, että tässä erämaassa lepäsi ihmisiä, jotka olivat valmiit tappamaan toisensa ensimmäisellä viittauksella.
Kun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat tehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan olivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että taistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta lurjusta pienemmäksi.
Neljästoista luku.
Keitä?
Seuraavana aamuna hyvissä ajoin lähdettiin taas matkalle päättämään alkuun pantua tutkimusta. Oli ensiksikin saatava varmuutta siihen, oliko vuoren lakeus tästä lähtien vapaa kaikista vaarallisista asukkaista ja toiseksi oli saatava selkoa kaikista niistä apulähteistä, joita se tarjoaisi sitä tapausta varten, että tulisi pakko kauvemmin oleskella siellä ylhäällä.
Joukon etunenässä kulkivat tavallisuuden mukaan don Estevan, Henry ja gambusino.
Tämä viimeksi mainittu, joka ulkokäytökseltään näytti huolettomalta, mutta toden teolla pani tarkoin silmälle pienimmätkin pikku seikat, ei koettanutkaan rauhoittaa don Estevania, joka oli kaikelle pelolle mahdoton, mutta koetteli sen sijaan kasvattaa hänessä uusia toiveita.
Tavallisella älynsä terävyydellä oli hän huomannut, että kullankaivajien tunnustettu päällikkö, joka nyt johti piiritettyjä sotamiehiä, kerta toisensa perästä heitti toivottomia katseita sitä telttaa kohden, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat.
Omasta puolestaan tämä ei pelännyt mitään, vaan oli varustaunut kaikkea vastaan. Kumminkin kadotti Estevan de Villanneva kaiken tavallisen kylmäverisyytensä, kun ajatteli vaimoa ja lasta ja sitä kauheata kohtaloa, joka ehkä odotti heitä ei niinkään kaukaisessa tulevaisuudessa, ellei onnistunut pakoittaa piirittäjiä luopumaan aikeistaan.
Gambusino koetteli nyt rauhoittaa häntä osoittamalla vuoren kaikkia apulähteitä, jotka panisivat heidät tilaisuuteen oleskelemaan siellä kauvemman aikaa.
Vuorella ei puuttunut vielä metsän riistaa eikä ravintoaineita kasvikunnasta, – näitten viime mainittujen seassa indiaanein jo mainittua metskalia, jonka ominaisuudet Pedro tunsi, sekä erään havupuun pähkinöitä, jotka eivät ole halveksittavia, kun niitä hiilillä paistetaan.
Mitä hedelmiin tulee, löytyi vuoren lakeudella monta kaktuslajia, muitten muassa pitahaya, jonka päärynän muotoiset hedelmät makunsa puolesta muistuttavat europalaisia päärynöitä.
Henry Tresillian poimi ohitse kulkiessaan muutamia sellaisia, voidakseen tarjota jotain harvinaista sennora Villannevalle ja hänen ihastuttavalle tyttärelleen.
Don Estevan, joka ei voinut karkoittaa huoliansa, oli siinä yhtä mieltä kuin gambusino, että oli kyllä mahdollista kestää pitkääkin piiritystä. Mutta mitä väkensä puolesta pelkäsi, niin pelkäsi toimettomuutta.
Ei ole niinkään harvinaista, että työmiehet, jotka ovat tottuneet liikkuvaan elämään ja rutosti suljetaan ahtaaseen tilaan ilman mahdollisuutta pääsemään sieltä, äkkiä tulevat mielen vikaan. Tämä pelko ahdisti don Estevania, joka, kun taas tultiin majapaikkaa lähemmäksi, lausui ilmi sen mikä hänen sydäntänsä raskautti.
»Ylipäänsä,« sanoi hän, »ei ole hyvä antautua petollisten toiveitten valtaan, ja minä luovun mielelläni aivan empimättä kaikesta avun mahdollisuudesta ulkoapäin, ainoa mistä voisi olla jotain hyötyä. Siinä asemassa, jossa me nyt olemme, voipi apu saapua ainoastaan sattumalta, ja sattuma ei saa toimenpiteisiimme vaikuttaa. Ettekö ole samaa mieltä, Pedro Vicente? Me teimme itsemme syypäiksi mitä suurimpaan erehdykseen, kun emme samalla, kun apakilaiset yllättivät meidät, lähettäneet muutamia miehistämme Arispeen ilmoittamaan virastoille siitä asemasta, joka uhkasi meitä.«
»Sennor,« vastasi gambusino vilkkaasti, »älkää puhuko minulle siitä erehdyksestä. Emme olleet vielä kahtakaan tuntia suljettuina tälle vuoritasangolle, ennenkuin älysin sekä erehdyksemme, että kaikki sen seuraukset, joita emme voi korjata. Siitä on minulla hirmuinen omantunnon vaiva, joka alituisesti minua ahdistaa. Minulle on käsittämätöntä, ettemme etusijassa ajatelleet niin yksinkertaista ja välttämätöntä toimenpidettä. Minä olen jo parikymmentä kertaa ollut valmis sanomaan teille sen minkä äsken itse lausuitte. Etten ole sanonut sitä, tulee ainoastaan siitä, etten ole löytänyt keinoa, millä parantaa anteeksi antamatonta laiminlyöntiämme. Kaikessa tapauksessa ei todellakaan ole mahdotonta, että ihmiset Arispessa itse rupeavat hankkimaan tietoja meistä. Teillä on siellä hyödyn ja ystävyyden suhteita, jotka vihdoinkin tulevat heräämään uudelleen. Vuori sijaitsee kieltämättä hyvin pois kadonneena erämaahan. Mutta jos kohta onnellinen sattuma onkin jätettävä laskuistamme pois, niin olisi väärin, ettemme ainakin koettelisi auttaa sen syntymistä esimerkiksi nostamalla Meksikon lipun liehumaan vuorilakeuden korkeimmalta paikalta. Niinkuin äsken sanoin, voipi olla mahdollista, että kaupungissa herättää huomiota se seikka, etteivät asukkaat ole saaneet mitään tietoja meistä ja silloin tulevat he vihdoinkin uteliaiksi saadakseen tietää missä oleskelemme. Myönnän, että tämä olettelu on hyvinkin uskallettu, sillä eihän lähtiessämme kukaan voinut aavistaakaan mitä meille voisi tapahtua. Mutta jos kansallislippumme liehuisi täällä ylhäällä, herättäisi se huomiota Arispen varustusväen tiedustelijoissa,
jos
sattumalta se ajatus pääsisi vallalle, että olemme vaarassa.«
»Olette oikeassa, Pedro,« sanoi don Estevan. »Meidän lippumme pitää liehuman, kun tulemme takaisin leiripaikallemme. Mutta eikö ole häpeällistä, että uskaliasten miesten täytyy jäädä toimettomuuteen näitten vaskenkarvaisten roistojen edessä?«
»Te ette kumminkaan voi ajatellakaan toimimista, sennor. Jos vain olisimme miehiä täällä ylhäällä, niin sanoisin: koetelkaamme! Mutta minä olen varma, että seikka jäisikin vaan koettelemiseen. Konnat tuolla alhaalla ovat yhtä hyvissä aseissa kuin mekin, ja ovat yhtä hyviä ampujia kuin useammat meidänkin miehistä. Sen lisäksi ja sepä vasta heidän etunsa onkin, ovat he ratsain, toisin sanoin tilaisuudessa jokaisessa tuokiossa pääsemään ampumamatkamme ulkopuolelle. Jos me solan suussa voisimme löytää viisikään kymmentä hevoista, sellaista kuin Krusader, tai vielä paremmin, hevosen kutakin miestä kohden, niin olisin ensimmäinen kehoittamaan hyökkäykseen ja uskaltaisin sata yhtä vastaan, että tekisimme aukon näitten lurjuksien riveissä. Mutta juuri hevosia meiltä puuttuu ja siitä kaikki riippuu. Te olette tehnyt sotaretkiä apakeja vastaan, don Estevan, ja muutenkin tiedätte, että eräaavikossa mies hevoseton on hukassa.«
»Luulin,« keskeytti Henry nuoruutensa koko innolla, »että rohkea valkonen vastaa kymmentä noita parkittuja koiria.«
»Ennen maailmassa kyllä,« sanoi gambusino, »mutta ei tätä nykyä. Meidän onnettomuudeksemme ja meidän esimerkistämme he ovat tottuneet sotaan ja melkein saavuttaneet sotaisen järjestyksen. Olkaa kumminkin rauhoitettuna, don Henry, kuinka itsepintaisia he lienevätkin, kyllä me annamme heille monta kovaa koeteltavaksi.«
»Uskotteko, että he viimeinkin luopuvat piirityksestä?« kysäsi don Estevan.
»Siihen en uskalla luottaa,« vastasi gambusino. »Kojoteerot ovat kärsivällisiä kuin korppikotkat. He kuolevat nälkään odottaessaan saaliinsa viimeistä hengenvetoa.«
»Jos oikein teitä käsittänen, Pedro Vicente, ei olisi meillä siis mitään muuta jälellä kuin alistua kuoleman alle, tosin niin myöhäisen kuoleman kuin mahdollista, mutta kuoleman alle kumminkin.«
»Ei toki,« vastasi gambusino vilkkaasti, »ja varokaa ettette anna aavistaa, että haudotte sellaisia ajatuksia. Te seisotte urhoollisten miesten etunenässä, don Estevan, he uskovat että te päästätte heidät tästä pälkähästä. He eivät tuokioksikaan saa lakata sitä uskomasta, ja olkoot he vihdoinkin oikeassa siinä, että ovat luottaneet teihin!«
»Mutta mitä on minun tehtävä pitääkseni yllä tätä luottamusta ja sitä toteuttaakseni,« väitti don Estevan vastaan.
»Niin,« virkkoi tähän gambusino ja löi otsaansa, »juuri sitähän minä mietiskelen, enkä vieläkään ole löytänyt. Mutta minun
täytyy
löytää, sennor, minun aivojeni pitää selvittää tämän ongelman. Ainahan voipi jotain tapahtua, mikä antaa meille sellaisen aatteen, joka vihdoinkin johtaa pelastukseen.«
Tultuansa tämän keskustelun kestäessä leiripaikallensa, oli heidän ensimmäinen tehtävänsä nostaa pystyyn Meksikon lippu, jonka keskellä oli kaktuskasvin päällä istuva kotka.
Tästä lähtien piti jokaisen etelästä päin tulevan matkalaisen huomata tämän lipputangon ja siitä havaita, että jotain tavatonta oli tekeillä vuoritasangolla.
Aivan varmaan olisivat piiritetyt olleet väärässä toivoessaan pikaista apua, mutta yhtä vähän tahtoivat he jättäytyä epätoivoonkaan. Sillä välin ja kun vihollinen ei voinut raivata itsellensä tietä heidän luokseen muuten kuin veden uurtaman kautta, voi ainakin olla mahdollista äkkiarvaamatta hyökätä heidän vartijainsa kimppuun ja koettaa toisen tai toisen uskaliaan kepposen avulla ajaa taikauskoista säikähdystä villien joukkoon.
Don Estevan, joka pelkäsi pitkällisen piirityksen vaikutusta väkensä ajatuksen juoksuun, tuumaili epäilemättä täydellä syyllä, että oli hyvä jos tämän linnoitetun aseman puolustajat eivät jättäisi piirittäjille tuokionkaan rauhaa.
Mutta pitkä on matka ajatuksesta toimintaan ja tuumista niiden toteuttamiseen. Kun tahdottiin harventaa vihollisten lukua, eiköhän sen sijaan harvennettaisi omaa ja ilman vähintäkään hyötyä?
Henry Tresillian, joka oli nuori ja tulinen, olisi mielellään uudistettujen hyökkäyksien kautta ja toisella onnellisella kepposella toisensa perästä tahtonut uuvuttaa vihollisia ja saada heidät aikeissansa horjumaan.
Mutta näitä ehdotuksia tehtäessä pudisti Pedro Vicente aina päätänsä.
»Te unhotatte,« virkkoi hän uudestaan, »että me kerran tultuamme aavikolle ilman armoa olemme alttiina vihollisille, sekä että täällä löytyy naisia ja lapsia, jotka eivät voi seurata meitä ja joita ette tahtoisi jättää. Te unhotatte vielä – antakaa anteeksi että palajan siihen, mitä olen sanonut – että kojoteerot ovat ratsain, ja jos otaksuttaisiin, että meidän hyökkäyksemme osittain onnistuisikin, niin ovat vastustajamme aina niin monilukuiset, että voivat asettua niiden väliin meikäläisistä, jotka ovat tehneet hyökkäyksen ja niitten, jotka ovat jääneet solaa vartioimaan. Ja tultuamme tällä tavoin eroitetuiksi, kuinka paljoa etemmäksi olisimme silloinkaan ehtineet?« Don Estevan, joka kaikkien todellisesti urhoollisten miesten tavoin oli varovainen luonteeltaan, tunnusti nämät sanat järkeviksi.
»Te olette, valitettavasti kyllä, oikeassa, sennor Vicente.«
Tuokion äänettömyyden perästä hän lisäsi:
»Kaikki, jotka ovat minulle kalleimmat maailmassa, täällä tällä pääsemättömällä ylängöllä, jossa me teidän avullanne olemme verrattain onnellisina löytäneet turvapaikan. Mutta vaikka minä välistä kärsin hirmuisia tuskia ajatellessani vaimoani ja lastani apakien vallassa, ei kumminkaan voi koskaan juolahtaa mieleeni unhottaa näitä uskollisia ihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä ja jotka sen sijaan, että meidän kauttamme olisivat löytäneet rikkautta, tästä lähtien ovat vaarassa joutua hirmuisimpaan kuolemaan. Omatuntoni huutaa minulle, että olemme johdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa heidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?«
»Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän välttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte vasta meidän omamme, jos mahdollista«.
Todellisena englantilaisena ajatteli hän vielä vasten tahtoansa tuota oivallista yritystä, joka nyt näkyi hukkaan menneeltä ja lisäsi halveksivalla kädenliikkeellä kojoteerojen leiriä kohden:
»Meidän ja varman rikkauden välillä ei tätä nykyä ole mitään muuta kuin tuo apakilainen syöpäläisjoukko. Olkoon se suurempi tai pienempi, sen täytyy ainakin osaksi kadota. Ei kukaan tarvitse sanoa, sennor Vicente, että ne kultasuonet, jotka olette löytäneet, ovat kuolleita rikkauksia ainoastaan sentähden, että sallimus on suvainnut ärsyttää nämä Sonoran sudet meitä vastaan.«
Ei mikään voinut kiivastuttaa gambusinoa suuremmassa määrässä kuin sellaiset sanat. Viittaus hänen tuuleen lentäneistä rikkauksistaan pani hänet raivoon ja kiivaasti lausui hän ojentaen nyrkkinsä kohden apakien leiriä:
»Oi, jos löytyisi ainoastaan kaksikymmentä mahdollisuutta sadasta raivata itselleen tietä noitten petojen ruumisten yli ja hävittää heidät viimeiseen asti, niin olisi Pedro Vicente ensimmäinen, joka vaatisi taistelukäskyä. Mutta minä en näe ainoatakaan, sennor, ja se on todellakin liian vähän. Meidän täytyy keksiä jotain muuta, joka tuottaa meille tien pelastukseen. Taivaan kautta, etsikäämme sitä!«
»Ei tässä vankilassa onnellinen pelastuksen tie tule tarjolle,« huudahti Henry. »Mutta tultuamme kerran tuonne alhaalle, kuka ties tulee? Onni välistä auttaa rohkeata…«
»Kuinka suuri kunnioitus minulla onkaan teidän urhoollisuuttanne kohtaan, sennor,« keskeytti gambusino, »täytyy teidän sallia minun uudistaa sanojani, että hyökkäyksillä vihollista vastaan, joka on voimallisempi meitä, ei ole minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei niitä tue ulkoapäin tuleva apu, joka saapuu juuri oikealla hetkellä tai elleivät hyökkäykset ole aivan odottamattomia piirittäjille. Mutta miten voisimme äkkiarvaamatta hyökätä ihmisten kimppuun, jotka ovat varuillansa, joita voimme ahdistaa ainoastaan yhdeltä puolen ja jotka tietävät mistäpäin tulemme?«
»Siis,« lausui Henry jälleen kiivaasti, vieläkin kiinteästi juurtuneen ajatuksensa vallassa, »meillä ei ole teidän mielipiteenne mukaan muuta tehtävää kuin istua täällä ristissä käsin, kunnes varamme ovat lopussa ja odottaa, milloin kojoteerot raukkamaisuudestamme rohkaistuina hyökkäävät päällemme kuin olemme uuvutettuina ja niin nääntyneinä, ettemme enää jaksa edes kalliisti henkeämme myydä!«
»Minä en ensinkään tätä sano, sennor, ja minä, joka saarnaan teille kärsivällisyyttä, juuri minä tunnen raivon kuohuvan syvimmässä sydämmeni pohjukassa, kun täältä näen noitten tunnottomien koirien irvistelevän ulkopuolella pyssyjemme kantomatkaa ikäänkuin vakuutettuina siitä, että kyllä meidät kerran kynsiinsä saavat. Mutta kyllä peijakas vielä on aikaa tehdä hullutuksia! On verrattain viisaampaa odottaa, kunnes hullutus on välttämätön. Meidän vihollisemme – eivätkö he näytä meille järjen esimerkkiä? Ja uskotteko, että he huviksensa kävelevät tuolla alhaalla tyhjäntoimittajina, sillä aikaa kuin me samoin täällä ylhäällä?«
Sillä välin kului päivä toisensa perästä, eikä näistä turhista ajatuksen vaihdoista tullut sen enempää. Kerta toisensa perästä syöstiin kyllä, gambusinon älyllisyyden ja nuoren Tresillianin rohkeuden kautta muutamia uskaliaita vahtimiehiä verisin päin takaisin rotkelmaan. Mutta surmattujen sijaan tuli kohta uusia sotilaita.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta asetti Zopilote, kokemuksesta viisastuneena, erinomaisella taidolla vahtimiehensä pyssynkannon ulkopuolelle kirkkaina öinä, vaan pimeinä aina lähemmäksi solaa.
Sen toimettomuuden kestäessä, johon villien vartioiminen heidät pakoitti, olivat meksikolaiset keksineet jotain, jota ennemmin olisi voinut kutsua ajanvietteeksi kuin toimeksi. He työskentelivät insinöörin johdolla ja valmistivat – arvatkaas mitä! Niin, kahta
kanuunaa
!
Aikaisemmin kävellessään oli insinööri melkein maan pinnassa löytänyt metallisuonia, jotka olivat runsaita ja joita helposti voitiin panna työn alaiseksi.
Taitavalla johdolla ei ole vaikeata tehdä kaivostyömiehistä valureja, vieläpä seppiäkin. Ja onnistumisen toiveessa antautui jokainen työhön sydämmensä kaikella innolla.
Tässä oli, totta puhuen, ainoastaan ajanviete, jonka insinööri oli keksinyt näille oivallisille miehille, että saisivat kulumaan piirityksen kärsimättömän pitkäveteiset hetket, mutta muutamille työssä olijoille oli tämä ajanviete pelastuksen varmuus.
Enin innostuneet näkivät jo hengessä kohtauksen, joka ehkä tekisi lopun heidän vastuksistaan. Valaessaan kanuunan putkia ja heiluttaessaan moukaria olivat he jo edeltäkäsin kuulevinaan noitten kahden tykin pauketta, seurasivat tykin luoteja niiden nopeassa juoksussa, näkivät niiden putoavan odottamatta alas indiaanein leiriin ja sytyttävän sen tuleen, sillä välin kuin kuularuisku joka paikassa levitti kuolemaa ja kauhua.
Pedro Vicente myönsi kyllä, että tykit sopivassa tilaisuudessa voivat täyttää tehokkaankin työn, mutta kiiruhti supistamaan tämän vaikutuksen soveliaihin rajoihin.
Kumminkaan ei ollut mitään syytä lakata alotetusta työstä, ja olihan syytä olettaa, että muutamat hyvästi ohjatut laukaukset kuularuiskusta voivat tehdä montakin kojoteeroa kykenemättömäksi olemaan läsnä loppusuorituksessa, joka näiden oman toivomuks