Kahdeksastoista luku.
Eversti Requennes
Aivan niinkuin gambusino oli olettanut, oli retkikunta yleisenä puheenaineena Arispessa, missä jo ruvettiin epäilyksiä lausumaan, kun ei mitään uutisia ollut siitä saapunut.
Matkueen lähtö don Estevanin ja hänen kumppalinsa Robert Tresillianin johdannon alla oli herättänyt paljon myötätuntoisuutta, vieläpä levottomuuttakin. Mutta kun Pedro Vicente oli mukana ja apuna, – mies, jonka horjumaton rohkeus ja syvät tiedot erä-aavikosta olivat kuuluksi tulleet koko maakunnassa, – olivat suurimmatkin epäilijät rauhoittuneet.
Vihdoin rupesi tämä uutisen puute tuntumaan epäilyttävältä.
Don Estevan oli varmuudella luvannut lähettää sanansaattajan niin pian kuin oli ehtinyt sille aarniolle, jonka olemassa olon gambusino yksin tunsi.
Uutisia oli odotettu kokonainen kuukausi, mutta niitä ei ollut saapunut. Kuolon hiljaisuus vallitsi kullankaivajien kohtalossa.
Kuriirit ja ratsumiehet, joita eversti Requennes oli lähettänyt kolmen, neljän päivämatkan päähän Arispesta, mutta joille ei voitu jättää tietoja don Estevanin retkikunnan tuntemattomasta tarkoituksesta, olivat toinen toisensa perästä tulleet takaisin ei ainoastaan ilman uutisia – he eivät olleet edes saaneet vähintäkään vihiä siitä suunnasta, jolle kullankaivajat olivat lähteneet.
Lansieerien eversti tiesi, että indiaanilaisia ryövärijoukkoja oli liikkeellä Sonorassa. Hänen vakoilijansa olivat lähettäneet tietojakin, että muutamia uudisasuntoja Horcasitas-virran seuduilla, muiden joukossa suuri kylä Nakomori, oli hävitetty tai hävityksellä uhattu. Mutta hän tiesi myös, ettei saisi vaaranalaiseksi jättää päällikkyytensä alaiseksi uskottuja sotajoukkoja suojellakseen yksityisiä, seikkailijoitten toimeenpanemia yrityksiä, seikkailijoitten, jotka omaksi edukseen suuremmalla rohkeudella kuin viisaudella olivat uskaltaneet lähteä aivan intiaaniheimojen sydänmaihin saakka.
Don Estevanin kokemus oli hänelle tunnettu ja gambusinon älyn terävyys oli kauvan rauhoittanut häntä retkikunnan kohtalosta.
Mutta kun hänellä ainoastaan oli arveluita, ei uskaltanut omalla edesvastuullaan antaa komentoonsa uskotuille joukoille käskyä lähtemään marssille ilman tiettyä tarkoitusta äärettömän suureen aavikkoon.
Tämän selitti hän eräänä aamuna don Juliano Romerolle, eräälle rikkaalle maatilanomistajalle Arispen läheisyydestä, donna Villannevan omalle veljelle, joka levottomana siitä, ettei saanut mitään tietoja, oli tullut saamaan niitä varustusväen päälliköltä Arispessa.
»Ah! Tekö don Juliano!« huudahti eversti Requennes, kun hänen adjutanttinsa ilmoitti ja kuljetti huoneeseen rikkaan maatilan omistajan. »Vaikka teitä harvoin näkee Arispessa, sennor, en uskalla sanoa mikä onnen tähti on teidät tänne saattanut, sillä aavistan syyn teidän käyntiinne.«
»Te olette arvanneet oikein, eversti,« sanoi don Juliano, »ja minä en salaa, että ajatus lankoni kohtalosta on tehnyt minut suuressa määrin levottomaksi. Joku onnettomuus on varmaankin tapahtunut. Minä itse en siinä suhteessa epäile ensinkään ja joka päivä, joka kuluu, lisää minun tuskiani. Sanon teille kunniasanallani, että sinä päivänä, joka nyt on, ennemmin tahtoisin kuulla jonkun pulmallisen asian, josta ainakin voitaisiin selviytyä, kuin olla ainoastaan arvelujen varassa. Ja te itse, tiedättekö jotain? Puhukaa, minä pyydän teitä hartaasti!«
»Minä en tiedä enempää kuin tekään,« vastasi eversti Requennes. »ja tänään alan minä olla toivoton. Jonkun aikaa olen jo ajatuksissani luetellut kaikkia niitä esteitä, jotka olisivat voineet kohdata Estevania ja hänen miehiänsä matkalla. Minä olen sanonut itselleni, että nälkä, jano, ehkäpä sairaus ovat voineet viivytellä heidän retkikuntaansa ja pakoittanut sitä poikkeamalla suunnaltansa etsimään vettä ja ruokavaroja. Mutta sellaisia vastuksia voitetaan sillä tarmolla ja erä-aavikon perinpohjaisella tuntemisella, jonka Pedro Vicente omaa. Te olette mies, don Juliano! Suokaa minulle lupa sanoa, että pelkään jotain, joka on vielä pahempaa kuin kaikki tämä.«
»Mitä sitte?«
»Indiaaneja!«
»Indiaaneja!« vastasi don Juliano. »Niitä voipi tosin kohdata parvittain Sonorassa, mutta ei ole syytä pelätä, että he uskaltaisivat hyökätä lukuisan ja hyvillä aseilla varustetun matkueen kimppuun.«
»Siinä te erehdytte, ystäväni. Suuri kiihko vallitsee apakilaisheimojen kesken katteini Gil Perezin älyttömän ja julman väkivallan perästä ja indiaanit tulevat nyt suurilla sotajoukoilla, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin kosto. Minä en väitä, että don Estevan väkineen on langennut näiden käsiin, mutta minä epäilen suoraan sanoen, että heitä piiritetään ja he ovat antautuneet tai tulevat antautumaan.«
»Ajatteletteko todellakin, mitä sanotte, eversti?« kysyi don Juliano levottomampana kuin koskaan. »Minun sisareni, minun sisarentyttäreni noitten armottomien roistojen vallassa.«
»Ehkäpä ei kaikki vielä ole kadotettua«, vastasi eversti Requennes. »Minä tunnen Villannevan ja tiedän, että hän, jos hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta hyökätäänkin, ymmärtää puolustaa itseänsä. Jos kaikki vaan olisi minun vallassani, olisin jo monta päivää sitte lähtenyt joukkoineni erämaahan. Mutta minä ainoastaan kysyn, onko minulla oikeutta paljastaa Arispea ja käyttää hallituksen sotajoukkoja viedäkseni apua pitkän matkan päähän yksityisten eduksi edes tietämättä ovatko ja missä nämä edut ovat vaarassa?«
»Don Estevanin yrityksellä,« väitti don Juliano vastaan, »on hyvin suuri merkitys ja se voipi tuottaa koko maalle suurta onnea. Eversti, te ette tarvitse jättää Arispea ilman puolustusta. Minun peonini, aseilla varustettuina ja ratsain, asetan teidän käytettäväksenne. Kaikki valmistukset ovat jo toimitetut ja voivat he jo olla täällä tänään.«
»Kun annetaan lähtökäsky sotajoukolle, niin täytyy tietää mihin heitä käsketään,« vastasi eversti. »Ja juuri sitä minä en tiedä. Te muistanette, että don Estevan itsekin, kun hän läksi matkalle, ei läheskään tuntenut sen paikan todellista asemaa, jonne gambusino aikoi häntä johdattaa. Ei ollut tällekään helppoa antaa hänelle aivan tarkkoja tietoja; Sonoran kartta on vielä piirustamatta. Sonora on miltei ääretön ja minä en ole saanut mitään tietää vakoilijoitteni kautta. Omasta puolestani en epäile, että don Estevan ja hänen väkensä ovat indiaanein piirittämiä. Mutta missä? Sanokaa se, sennor, ja minä annan heti paikalla käskyn satuloimaan hevoset, vaikken ensinkään tiedä, hyväksyisikö hallitus toimenpidettäni erittäinkin siinä tapauksessa, että se ei onnistuisi.«
Don Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä päättävällä ryhdillä.
»Eversti,« sanoi hän, »minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette vastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän komentonne alaisia. Mutta minua eivät kauvemmin enää mitkään epäilykset voi pidättää ja aamulla kun aurinko nousee, lähden minä liikkeelle väkineni, joka on hyvästi aseilla varustettua ja ratsain. Kaikkea muuta kärsin mieluummin kuin tätä epävarmuutta, joka minua vaivaa.«
»Te olette oikeassa, don Juliano,« sanoi eversti. »Ja jos minä itse en voikaan heittää koko rykmenttiäni tähän seikkailuun, niin on minun oikeuteni vieläpä velvollisuutenikin lähettää pari, kolme eskatroonaa. Cecilio,« lisäsi hän kääntyen ordonnansiupseerinsa puoleen, »tehkää hyvin ja sanokaa majori Garcialle, että minun nyt heti pitää puhutella häntä.«
Nuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin.
Nyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta.
»Huomatkaa,« sanoi nuori upseeri, »te odotitte sanansaattajaa, herra eversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota väkijoukko tuopi tänne.«
Eversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.
Arispen suurella torilla lähestyi nuori ratsumies, kalpea, raukeilla kasvonpiirteillä, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun peittämänä.
Mutta ratsastaja, joka epäilemättä tunsi, että voimat olisivat lopussa niin pian kuin asettaisi jalkansa maahan, teki kädellänsä liikkeen sitä taloa kohden, jossa Arispen kaupungin päällikkö asui.
Tehdäkseen tämän liikkeen selvemmäksi kohotti hän päätänsä.
Eversti tunsi hänet ja puristi kuumeentapaisesti don Julianon kättä.
»Taivaan tähden!« huudahti hän. »Ellen näe väärin, niin ratsastaja ei ole kukaan muu kuin nuori Tresillian!«
Se oli todellakin hän, jonka viiden päivän ja viiden yön hurjan ratsastuksen perästä oli onnistunut päästä Arispeen.
Nuoren miehen voimat olivat lopussa.
Neljäkolmatta tuntia sitte oli hänen vesileilinsä tyhjentynyt ja hänen ruokavaransa loppuneet eikä hän sen koommin ollut syönyt eikä juonut.
Kun hän havaitsi everstin, ei hän jaksanut muuta kuin ottaa esille kirjeen, jonka Estevan de Villanneva oli hänelle uskonut ja näyttää sen liikkeellä, joka ilmaisi enemmän kuin kaikki sanat.
Eversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä vastaan.
Mitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa hyvinvoimisessa? Taikka oliko hän ainoa elossa oleva täydellisen tappion perästä?
Henry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi alas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka eversti oli lähettänyt häntä vastaan.
»Voinko luottaa siihen, että hoidatte jaloa eläintäni?« sanoi hän.
»Niinkuin itseenne, sennor,« vastasi sotamies. »Hevonen aina ennen ratsastajaa, se on niinkuin olla pitää.«
Henry pisti lansieerin kouraan jotain, joka piti olla hänelle lisäkehoitukseksi ja astui taloon.
Eversti ja don Juliano riensivät häntä vastaan.
»Te tuotte mukananne epäilemättä huonoja uutisia,« kysyi maatilanomistaja.
»Ne ovat kaukana hyvistä,« vastasi Henry. »Mutta te saatte paremman selon asiasta, kun herra eversti lukee tämän don Estevanin kirjeen.«
Eversti otti kirjeen, avasi sen nopeasti ja luki ääneen:
»Rakas veli!
Jos Jumala sallii, että sinä kerran saat lukea näitä riviä, niin on hän meille ollut armollinen. Me olemme mitä tukalimmassa asemassa, joka päivä päivältä tulee yhä huonommaksi: kaikkein julmimman apakilaisheimon, kojoteerojen piirittäminä keskellä erämaata. Rohkea nuori mies, joka jättää sinulle tämän kirjeen, on kertova kaikki yksityiskohdat asemassamme, joka luonnollisesti vielä on pahentunut sillä aikaa, mikä on kulunut hänen lähtönsä perästä. Minä sanon ainoastaan, että henkemme riippuu yksistään sinusta ja ettei meille, ellet apuun lähde, mitään muuta jää jälelle kuin kuolema.
Estevan.«
»Kaiken kautta, joka on minulle rakkahinta maailmassa, meidän täytyy pelastaa heidät!« lausui rajusti eversti. »Kunhan vaan vielä olisi aikaa. Nuori mies, oletteko valmis palvelemaan meitä oppaana?«
Hän huomasi nyt, että sanansaattaja, vaivojen ja puutteiden väsyttämänä melkein hengetönnä oli vaipunut alas tuolille riippuvin käsivarsin ja pää leväten toista olkapäätä vasten.
Hän käski ordonansinsa niin pian kuin mahdollista valmistamaan ravitsevan aterian sekä antoi nuorelle Tresillianille niellä muutamia tippoja konjakkia. Tämä virkistyi vähitellen.
»Antakaa anteeksi, sennor,« sanoi eversti, »mutta kauhea uutinen, jonka toitte mukananne, saattoi meidät unhottamaan sen surkean tilan, jossa te itse olette. Minä pyydän, älkää sanoko sanaakaan ennenkuin olette tointunut täydellisesti.«
Siinä tuokiossa tuli palvelija, joka kantoi tarjottimella kylmää lihaa, hedelmiä ja pullon hyvää viiniä.
Henry alkoi ahmia, mutta kun oli tyydyttänyt ensi nälkänsä, ajatteli hän, että tuolla kaukana vuorella mahtoi nälkä osoittautua vielä uhkaavampana ja taipumattomampana. Hän kääntyi eversti Requennesin puoleen ja lausui:
»Herra eversti, te olette lukeneet don Estevanin kirjeen. No niin, jos tahdotte pelastaa hänet ja ne, jotka ovat hänen seurassaan, kiiruhtaa aika jo lähtemään matkaan. Suokaa anteeksi, että niin kauan olen ollut lausumatta näitä sanoja.«
Eversti rauhoitti häntä sotilaallisella hyvänsävyisyydellä:
»Syökää nuori mies! Sillä aikaa voitte vähitellen antaa meidän tietää mitä tarvitsemme. Muuten on minun ryhdyttävä tarpeellisiin valmistuksiin, emmekä voi lähteä matkalle ennenkuin aamulla päivän koittaessa.«
»Ennen kaikkea,« keskeytti don Juliano, »missä ovat meidän ystävämme?«
»Verrattain hyvässä turvassa,« sanoi Henry, »jos heillä vaan olisi ruokavaroja, mutta tätä nykyä taitavat heidän varansa olla tyhjennetyt. Tuntevatko herrat paikan aavikossa, jota kutsutaan Salaperäiseksi vuoreksi?«
»Ensi kertaa en kuule sitä nimeä,« sanoi eversti.
»Minä puolestani olen nähnyt sen,« sanoi don Juliano. »Vai niin, oliko se tuo salaperäinen tarkoitus, jonne gambusino teidät vei?«
Henry Tresillian kertoi nyt mitä oli tapahtunut, hän puhui janosta, joka oli vaivannut sekä ihmisiä että eläimiä sekä siitä onnesta, joka matkueella oli ollut, kun se ajoissa ennätti järvelle ja vuorelle, ja gambusinon valppauden kautta oli voinut löytää turvapaikan tuolla ylhäällä samassa tuokiossa, kuin luvultaan paljoa monilukuisempien indiaanein tulo ilmoitettiin.
»Kuinka paljon on kojoteeroja?« kysyi eversti.
»Noin viisisataa, mutta heidän lisäkseen on luultavasti tullut toinen joukko, jossa on noin kaksisataa miestä ja joka, Pedro Vicenten arvelun mukaan, on tehnyt rosvoretken Horcasitas-joen rannalle ryöstämään muutamaa huonosti puolustettua uudisasutusta.«
»Se on valitettavasti kyllä aivan totta,« sanoi eversti. »He ovat jo muutamia aikoja tehneet hyökkäyksiä liian rohkeita uudisasukkaita vastaan, jotka eivät ole tahtoneet noudattaa meidän neuvojamme. Kaikissa tapauksissa tulemme viipymättä lähettämään heille apua. Mitä don Estevaniin ja hänen väkeensä tulee,« lisäsi hän, »niin huomaan, että asema vaatii retkeä kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan ja että teidän apujoukkonne eivät ole liiaksi, don Juliano. Oletteko varma, sennor Tresillian, että voitte saattaa meitä lyhintä tietä? Me emme saa hetkeäkään kadottaa!«
Nuori englantilainen hymyili.
»Herra eversti! Minä tarvitsin viisi vuorokautta tullakseni suorinta tietä esteiden poikki, jotka olisivat voittamattomia sotajoukolle, mutta meidän tulee ne välttää. Ellemme seitsemän päivän kuluessa näe meksikolaista lippua liehuvan vuoren huipulta, niin olen minä siitä edesvastauksessa.«
»Hyvä,« sanoi eversti, »minä kiitän teitä. Teidän isänne saa ylpeillä sellaisesta pojasta. Ja nyt,« jatkoi hän kääntyen don Julianon puoleen, »kootkaa kaksi sataa uljaimpia miehiänne ja liittykää meihin päivän valetessa Arispen ulkopuolella.«
»Luottakaa minuun,« sanoi don Juliano Romero.
Hän poistui nopeilla askelilla.
Hänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja ehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen kiirettä.
Tilanhaltijan mentyä antoi eversti kutsua kaartinupseerin ja antoi hänelle käskyn niin pian kuin mahdollista kokoomaan lansieerirykmentin Zacastecaan rykmenttiupseerit.
Se ei vaatinut paljoa aikaa.
Huhu nuoren englantilaisen tulosta oli kohta levinnyt kaupunkiin ja oli yleisenä puheluaineena.
Nuoren miehen ilmestyminen puoleksi väsyksiin ajetulla hevosella oli pannut kuvitusvoiman liikkeelle ja niinkuin usein tapahtuu, oli arvattu melkein oikein. Vieläpä oli Salaperäisen vuoren nimeä lausuttu ihmisjoukossa ja salaman nopeudella oli se uutinen levinnyt, että Villannevan ja Tresillianin matkue oli joutumaisillaan villien käsiin, ellei jo ollut joutunutkin.
Huuto »Los indios! Los indios!« kaikui läpi koko kaupungin ja kun Zacatecas-lansieerien torvi toitotti jokaisessa kadun kulmassa, tiesivät kaikki, että rykmentin piti lähteä ulos aavikolle.
Muutamat kuvittelivat jo, että apakit uhkailivat kaupunkia.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut Arispessa ja kun päivän ensi koitossa lansieerit asettuivat suurelle torille nuori Tresillian etunenässä everstin rinnalla, tervehdittiin heitä huudoilla, jotka eivät koskaan tahtoneet vaieta.
Kaikki eskadroonat oivallisilla aseilla varustettuna ja ratsain, kulkivat päällikkönsä ohitse, ennenkuin alkoivat tuon pitkän ratsastuksen ulos erämaahan. Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja, kuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja haavoitettuja varten.
Vähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen kaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä kuljetettiin muutamia tykkejä.
Tilanomistaja ratsasti koko joukon etunenässä ynnä eversti Requennes ja Henry Tresillian, joka koko yön hyvästi levättyänsä näkyi täydellisesti voimistuneelta vaivoistaan, ja koko ratsastajajoukko ohjasi tahdikkaassa juoksussa matkaansa Salaperäistä vuorta kohden.
Yhdeksästoista luku.
Viimeinen urotyö
Kymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren nälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa määrin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.
Jälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon ratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.
Ne olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.
Siinä määrässä kun he verkkaan lähenivät – jokaisella ratsastajalla oli raskas kuorma saalista – enenivät meksikolaisten tuskat.
Niin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä elää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei läheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun nälänhätä alkaa – hyvästi silloin tarmo.
Kojoteerot, jotka kyllä tunsivat piiritettyjen tilan, ohjasivat matkansa llanolla niin, että tulivat niin lähelle vuorta kuin mahdollista, pysyen kumminkin ulkopuolella piiritettyjen ampuma-aseitten kantomatkaa.
Vähitellen esiintyi heidän rivinsä yhä selkeämmin llanolla, ja heidän huutonsa kaikui meksikolaisten korvissa – kerskailevia, riemastuneita huutoja.
Kahden ratsastajarivin välissä kulkivat miehiset valkoiset vangit sidottuina parittain, vaatteet repaleiksi revittyinä ja verta vuotavin jaloin. Useimmat ratsastajista kulettivat naista, joka makasi poikkipuolin hevosen selässä.
Takana seurasi ryöstettyä karjaa, heidän sotasaaliinsa, jota armottomasti ajoivat villit ratsumiehet, jotka molemmin puolin seurasivat laumaa.
Ja mikä ylhäällä vuorella enin herätti alakuloista mielialaa siinä määrin kuin joukko sitä läheni, oli vangittujen valitukset, jotka välistä kaikuivat voimakkaammin kuin juopuneitten kojoteerojen ulvonta.
Ryöstäessään uudisasuntoa, jonka olivat polttaneet ja hävittäneet, olivat he löytäneet monta ankkuria paloviinaa, jota ahkerasti olivat käyttäneet pitkin matkaa sillä seurauksella, että piiritetyt olivat nyt näkevinänsä joukon pahoja henkiä.
Mielentilassa, jossa meksikolaiset nyt olivat, piti tämän näytelmän tehdä heihin kauhean vaikutuksen.
Kymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä rääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä marttiirapaalussa.
Pedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin kullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä. Seisten vuoriylängön reunalla hän viskeli herjaussanoja ohitse ratsastavia apakeja vastaan, jotka ylpeinä antoivat hevostensa tehdä pyörähdyksiä piiritettyjen silmien edessä.
Sennora Villanneva ja hänen tyttärensä Gertrudes eivät enää jättäneet telttaansa. Huolimatta heidän palavista rukouksistaan ei mitään näkynyt eteläisellä taivaan rannalla, ei vähintäkään merkkiä. Vielä enemmän taipuvaisia kuin miehet selittämään kaikkea pahimpaan päin, he ajattelivat, että Henry Tresillian ei ollut jaksanut taivaltaa matkaa vuorelta Arispeen ja että hän, vaikkei olisi joutunutkaan apakien käsiin, oli sortunut jonkun vaaran alle – niistä vaaroista, joita aavikko alituisesti tarjoaa monin tuhansin.
Turhaan koetti gambusino selittää heille, että aseellinen sotajoukko kaikkine varustuksineen ei samoa aavikon läpi yhtä nopeasti kuin yksinäinen ratsastaja väsymättömällä hevosella, joten ei aikaa vielä yhtään ole kadotettu. Kojoteerojen kamalat kujeet piiritettävien näkyvissä ajoivat näiden epätoivon ja arkamielisyyden äärimmäisiin asti.
Kaikkien tarmo oli, niinkuin sanottu, häviämäisillään, eikä kauvemmin enää sanottu: »mitä on tehtävä?« vaan: »kuinka kauvan tätä kestää, ennenkuin kaikki on lopussa?«
Rintavarustuksen takana ja ylätasangolla olivat sillä välin ruutimiinat kaivetut. Gambusino itse oli ottanut sytyttääkseen ne määrättynä hetkenä, kun teeskennellyn hyökkäyksen perästä oli onnistuttu viekoittelemaan apakit ylös veden uurtamaan.
Itse don Estevan, joka oli ollut niin tyynellä mielellä ja rohkea aina tähän saakka, alkoi epäillä ja näytti Pedro Vicentelle sitä sytytyslankaa, joka oli toisen ruutimiinan kanssa yhteydessä:
»Tuossa näemme viimeisen turvamme. Ja mitä ennemmin, sitä parempi.«
»Don Estevan,« vastasi gambusino äkäisesti, »minä en enää tunnekaan teitä.«
Hän kääntyi sen perästä Tresillianin puoleen:
»Uskotteko tekin, että epätoivon hetki on tullut?«
»Minä olen valmis uskomaan kaikkea,« vastasi englantilainen, »mutta ennenkuin kuolemme, pitää meidän saada loistavasti kostaa!«
»Me tulemme kostamaan, eikä mitään saa puuttua tältä juhlallisuudelta,« sanoi gambusino. »Kaikki on järjestetty ja me olemme heidän henkensä herroja yhtä varmasti kuin omammekin.«
Kun äsken tullut indiaanijoukko niin hitaasti kuin mahdollista oli kulkenut kapeissa joukoissa meksikolaisten ohitse, ohjasi se tiensä Zopiloten leiriin, jossa sitä tervehdittiin koko illan hurmaantuneella riemastuksella.
Yön tullen sytyttivät kojoteerot suuria tulia ja aavikon hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan vahtimiesten kurkkuäänet.
Useimmat nukkuivat vuorella. Ainoastaan päälliköt valvoivat sekä tusina tarmokkaita miehiä, joitten luottamus Henry Tresillianiin ei ollut loppunut ja joitten mielestä oli kestettävä niin kauvan kuin suinkin, ennenkuin tartuttiin hätäkeinoihin.
Kaksi heistä oli edellisenä yönä toimittaneet yhden niistä uskomattoman uskaliaita urotöitä, jotka melkein menevät edemmäksi kuin mitä inhimilliseksi rohkeudeksi voipi kutsua.
He olivat kaksi Anguazin ja Barralin ystävää, niitten kahden onnettoman uhrin, josta jo olemme puhuneet.
He olivat havainneet, että indiaanein vahtimiehet olivat ositetut kaksittain vissin välimatkan päähän toisistaan vuoren juurella ja että nuo kaksi viimeistä, jotka olivat kauvempana, voitiin yllättää, jos laskeuduttiin alas samaa tietä kuin Henry oli mennyt. He olivat päättäneet, että nämä kaksi vahtimiestä, niin pian kuin oli tullut yö, saisivat maksaa molemman marttiiran kuoleman.
Tässä tarkoituksessa olivat he suostuneet kolmen kullankaivajan kanssa, joita oli salaisuuteen otettu, että nämä hinaisivat heidät alas llanolle, niinkuin ennen nuoren Tresillianin. Kun he kerran olisivat siellä alhaalla, oli heidän aikomuksensa tehdä kierroksen vuoren ympäri aivan vuoren seinää myöten veitsi hampaitten välissä ja silmänräpäystäkään kadottamatta lähettää nämä vahtimiehet, kumpainenkin miehensä, toiseen maailmaan. Menestyminen oli riippuva heidän liikkeittensä nopeudesta.
Heillä oli kyllä mahdollisuus joutua kiinni ja löytää varman kuoleman tässä seikkailussa. Mutta silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja eikö heillä ollut täysi vapaus ampua luoti otsaansa, jos ei seikka heille luonnistuisi?
Kaikki meni niinkuin oli päätetty. Verrattomalla ketteryydellä olivat he upottaneet puukkonsa juurta myöten lähimpänä seisovien vahtimiesten rintaan, ennenkuin nämä olivat ennättäneet päästää ääntäkään ja sen perästä palanneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin sekä antaneet hinata itsensä ylös vuorelle.
Päivän ensi koitossa näkivät piiritetyt nuo kaksi vahtimiestä liikkumattomina makaavan selällään sekä villijoukon ympäröimänä, joka oli samalla raivossaan ja hämmästyneenä tästä selittämättömästä tapauksesta.
Villien huudosta huomasi don Estevan kohta, mitä oli tapahtunut, mutta häneltä puuttui uskallusta käydä rankaisemaan tätä liian rohkeata rikosta sotakuria vastaan. Hän, niinkuin muutkin päälliköt, ei ollut asiasta tietävinäänkään, mutta olisi mielellään tahtonut puristaa uskalikkojen käsiä. Hän pyysi gambusinoa estämään, ettei sellaista enää uudistettaisi ja antoi asianomaisille viittauksia, että heidän urotyönsä voisi johtaa siihen, että apakit löytäisivät tien, jota nämä olivat kulkeneet.
Anguaz ja Barral olivat kostetut, mutta asema ei ollut muuttunut. Löytyi kaksi indiaania vähemmän, siinä koko asia. Vielä löytyi tarpeeksi monta korvaamaan näitä ja vähentämään linnoituksen puolustajien lukua, ellei apua tulisi.
Yhdestoista päivä alkoi samalla yksitoikkoisuudella ja vielä suuremmalla tuskalla kuin edellinen.
Mitä lähemmäksi tultiin sitä aikaa, joksi avuntuonti oli laskettu, sitä kärsimättömimmiksi tulivat nuo kumpaisetkin vaihtoehdot: toiveet ja pettyneet toiveet.
Robert Tresillianin epävarmuus poikansa kohtalosta, ne synkät aavistukset, joilla tämä epävarmuus täytti hänen ja hänen kumppaliensa sielun, ajoi heidän kärsimättömyytensä ja vihansa vimmaan saakka ja jokainen ehdotti mitä mahdottomimpia tuumia.
Gambusino yksin pysyi järkähtämättömän kylmäverisenä ja piti lujasti puoliansa kaikkia muita vastaan.
»Toivottomuuden, tuskaantumisen ja hajaumuksen hetki ei ole vielä tullut,« sanoi hän. »Kukapa tietää, eikö apu ja vapautus jo ole lähellä. Pitää antaa tapauksille aikaa kehittyä. Jos pelastajat ovat matkalla, seikka, jota minä en epäilekään, niin ovat he voineet kohdata aavistamattomia esteitä ja rykmentti ei kulje yhtä nopeasti kuin yksinäinen ratsastaja. Ellei neljäntoista päivän perästä apua ole tullut Arispesta, no silloin, mutta vasta silloin on hetki tullut lentää ilmaan vihollistemme kanssa. Ajatelkaas, jos ainoa kiitos, jonka Henrylle antaisimme, olisi se, että takaisin tultuaan saisi nähdä kuolleet ruumiimme hujan hajan voittajiemme ruumisten kanssa? Sennores, jos kärsivällisyys on vaikein kaikesta urhoollisuudesta, niin on sen omaaminen meidän asemassamme myös välttämättömintä.«
Gambusinon sanat olivat kullan arvoisia, eivätkä nekään, joille hän ne lausui, olisi niitä epäilleet, jos olisivat voineet nähdä mitä tapahtui aavikolla noin kahdenkymmenen peninkulman päässä vuoresta, sekä jos olisivat kuulleet, mitä siellä lausuttiin.