Valere. Oi, sanokaa Herran tähden, missä saisimme hänet tavata?
Martine. Tätä nykyä tapaatte hänet metsässä tuolla, jossa hän huvitteleikse hakkaamalla halkoja.
Luukas. Tohtori, joka hakkaa puita.
Valere. Yrttiruohoja kokoomalla, aiotte kai sanoa?
Martine. En. Hän on vallan merkillinen ihminen. Hän pitää huvinansa sitä, mikä on kummallista, tavatonta ja naurettavaa; ettepä ikinä luulisi häntä siksi mikä hän on. Hän pukeutuu perin omituisesti, on välistä olevinansa ihan oppimaton, pitää viisautensa salassa, eikä mikään ole hänelle niin vastenmielistä kuin niiden ihmeellisten lahjain käyttäminen, jotka taivas on hänelle tautien parantamiseksi suonut.
Valere. Kumma kyllä, suuret miehet ovat aina omituisia; hiukan hulluutta on sekoitettu heidän viisauteensa.
Martine. Hänen hulluutensa on suurempi kuin saattaisi uskoakaan, sillä usein se käy niin pitkälle, että hän tahtoo saada selkäänsä, ennenkuin kykyänsä näyttää, ja muistakaa myös, ettette saa häntä mihinkään, jos hän vaan on sillä tuulella. Hän ei vähemmällä myönnä olevansa lääkäri, kuin että kumpainenkin otatte kepin käteenne ja löylytätte häntä siksi, kunnes hän viimeinkin tunnustaa, mitä ensin tahtoo teiltä salata. Sillä tapaa mekin teemme, kun tarvitsemme häntä.
Valere. Kas, sepä vasta merkillinen hulluus!
Martine. Se on totta. Mutta saattepa sitten nähdä että hän tekee ihmeitä.
Valere. Mikä on hänen nimensä?
Martine. Hänen nimensä on Sganarelle. Mutta hänet on helppo tuntea. Hänellä on suuri, musta hattu, poimukaulus ja viheriänkeltainen takki.
Luukas. Viheriänkeltainen takki? Hän on siis papukaijojen tohtori.
Valere. Mutta onko hän todellakin niin taitava kuin sanoitte?
Martine. Taitava! Se mies tekee kummia. Kuusi kuukautta sitte oli täällä vaimo, jonka kaikki muut lääkärit olivat hyljänneet. Jo kuusi tuntia pidettiin häntä kuolleena, ja hautajaisia puuhattiin, kun mies, josta puhumme, väkisin tuotiin hänen luoksensa. Nähtyänsä vaimon, kaasi tämä meidän tohtori hänen suuhunsa pikku pisaran, minä en tiedä mitä, ja samassa sairas nousi vuoteeltaan ja rupesi kävelemään lattialla, ikäänkuin häntä ei olisi mikään vaivannut.
Luukas. Ah!
Valere. Se mahtoi olla tippanen elämänvettä.
Martine Ehkäpä kyllä? Kolmatta viikkoa takaperin putosi kaksitoista vuotias poika kirkontornista kiviseen maahan ja taittoi niskansa, molemmat käsivartensa ja säärensä. Tuskin oli tämä meidän miehemme saapuville saatu, ennenkuin hän voiteli koko poikasen ruumiin jollakin voiteella, jota hän osaa tehdä, ja paikalla poika nousi jaloilleen ja juoksi polttopallosille.
Luukas. Ah!
Valere. Sillä miehellä mahtaa olla rohtoja, jotka parantavat kaikki taudit.
Martine. Ihan varmaan!
Luukas. Peijakas! Siinähän juuri mies, jota tarvitsemme. Nyt kiiruusti häntä hakemaan.
Valere. Tuhannet kiitokset teidän ilosanomastanne.
Martine. Mutta muistakaa minun neuvoni.
Luukas. Antakaa vaan meidän toimia. Lempo vieköön! Jos ei muuta tarvita kuin keppiä, niin on otuksemme jo ansassa.
Valere (Luukakselle). Olipa se oikea onnen potkaus, että tapasimme tuon vaimon. Minä puolestani toivon kaiken menestyvän oivallisesti.
6:s kohtaus.
Valere. Luukas. Sganarelle.
Sganarelle (laulaen näyttämön takana). La, la, la…
Valere. Minä kuulen jonkun laulavan ja hakkaavan puita.
Sganarelle (tulee pullo kädessä, huomaamatta Valerea ja Luukasta). La, la, la! Nyt olen kai tehnyt tarpeeksi työtä ansaitakseni pikku ryypyn. Täytyyhän sitä vähän hengähtääkin. (Juo.) Tuo halonhakkuu hiukasee niin pirusti. (Laulaa:)
Kuink armainen
Ja suloinen
On pulputukses
Pullonen!
Jos knpus aina täynnä oisi,
En muuta onnea ma soisi!
Se kateutta nostaisi. —
Vaan miks' käyt aina tyhjäksi?
Saakeli soikoon! Ei tässä surulle sijaa anneta.
Valere (hiljaa Luukakselle). Kas tuossapa miehemme!
Luukas (hiljaa Valerelle). Niinpä minäkin luulen. Nyt on pyy pivossa.
Valere. Lähestykäämme!
Sganarelle (syleillen pulloansa). Voi, sinä pikku veitikka, kun minä sinua rakastan, mun armas pikku pulloseni.
(Laulaa. Huomattuaan Valeren ja Luukaksen, jotka katselevat, alentaa hän ääntänsä.)
Jos – kupus – aina täynnä – ois! En… (Valere ja Luukas tulevat lähemmäksi.) Mitä pirua nuo miehet tuossa tahtonevat.
Valere (Luukakselle). Ihan varmasti sama mies!
Luukas (Valerelle). Kiireestä kantapäähän ihan kaavan mukainen.
(Sganarelle panee pullonsa maahan. Kun Valere tervehtii häntä kumartaen, hän luulee hänen aikovan ottaa pullon ja asettaa sen toiselle puolelle. Kun Luukas tekee samaten, hän sieppaa pullonsa ja painaa sen vasten vatsaansa.)
Valere. Hyvä herra, eikö teidän nimenne ole Sganarelle?
Sganarelle (kääntyen Valereen sitte Luukakseen). Oli ja ei ole, sen mukaan mitä te minusta tahdotte?
Valere. Me emme muuta tahdo, kuin osoittaa teille kaikkea sitä kohteliaisuutta, mitä suinkin saatamme.
Sganarelle. Siinä tapauksessa nimeni on Sganarelle.
Valere. Iloitsemme sanomattomasti, kun tapasimme teidät. Meille on sanottu että saamme teiltä, hyvä herra, mitä etsimme, ja me olemme tulleet rukoilemaan teidän apuanne, jota tarvitsemme.
Sganarelle. Hyvät herrat, jos se on vaan jotakin minun pikku ammattiini kuuluvaa, olen heti valmis teitä auttamaan.
Valere. Te olette liian armelias meitä kohtaan. Mutta, hyvä herraseni, pankaa hattu päähän, jos suvaitsette. Aurinko saattaisi vaivata silmiänne.
Luukas. Pankaa se vaan päähän, hyvä herra.
Sganarelle (itsekseen). Kas nuopa vasta ovat kohteliaita.
(Panee hatun päähänsä.)
Valere. Hyvä herra, ettehän vaan paheksi sitä, että tulimme teidän luoksenne. Ainahan taitavia etsitään, ja teidän taitoanne on meille paljon kiitetty.
Sganarelle. Se on totta, hyvät herrat, minä olen paras puunhakkaaja näillä tienoin.
Valere. Ah, herra —
Sganarelle. Sen tasaisempia halkoja ei kukaan hakkaa.
Valere. Siitä ei ole kysymystä, hyvä herra!
Sganarelle. Ja niin halvalla hinnalla sitte.
Valere. Olkaa hyvä ja jättäkää sikseen nuo seikat.
Sganarelle. Minä vakuutan teille, ettei kannata vähemmällä.
Valere. Hyvä herra, me tunnemme nuo asiat.
Sganarelle. Jos te tunnette, niin tiedätte myös etten ole kallis.
Valere. Te laskette leikkiä, herra kulta —
Sganarelle. En ollenkaan. Tinkimään en rupea, sen sanon kerrassaan.
Valere. Hyvä herra, puhukaamme jostakin muusta.
Sganarelle. Sen helpommalla ette kaiketi saa muuallakaan. Halkoja saa huonoja, ja halkoja saa hyviä, mutta mitä minun halkoihin tulee —
Valere. Jättäkäämme tämä pakina siksensä, herra kulta.
Sganarelle. Perhana vieköön, tinkimään en rupea.
Valere. Hyi!
Sganarelle. Hyvän omantunnon nimessä, en! Se on viimeinen sanani. Minä en tahdo peijata ketään.
Valere. Onko soveliasta teidän moisenne miehen huvitteleida noin törkeillä juonilla ja pilapuheilla, niin oppineen ja kuuluisan lääkärin, ja salata suuret lahjansa, olla maailman silmissä toisenlainen kuin todella on.
Sganarelle (erikseen). Hän on hullu.
Valere. Älkää koettako pettää meitä, hyvä herra.
Sganarelle. Hä?
Luukas. Turhaa vaivaa teidän mutkistelemisenne. Me tiedämme mitä tiedämme.
Sganarelle. Mitä sitte tiedätte? Mitä multa tahdotte? Miksikä minua luulette?
Valere. Siksi, mitä olette; suureksi lääkäriksi.
Sganarelle. Olkaa itse lääkäri. Minä en ole, enkä koskaan ole ollutkaan lääkäri.
Valere (hiljaa). Hän on todellakin hullu. (Ääneen.) Hyvä herra, älkää nyt kauemmin kieltäkö, minä rukoilen. Te muuten, valitettavasti, pakoitatte meitä viimeiseen keinoon.
Sganarelle. Mitä? Mihin?
Valere. Saada teidät antamaan meille niitä rohtoja, joita tarvitsemme.
Sganarelle. Käyttäkää, hitto vieköön, mitä rohtoja mielenne tekee. Minä en ole tohtori enkä ymmärrä mitä te minusta tahdotte.
Valere. (hiljaa). Lienee parasta tarttua keppiin. (Ääneen.) Hyvä herra, vielä kerran rukoilen, myöntäkää kuka olette.
Luukas. Älkää nyt saakelissa enää olko olevinanne, vaan tunnustakaa suoraan olevanne lääkäri.
Sganarelle (erikseen). Minä suutun.
Valere. Miksi kiellätte tunnetun asian?
Luukas. Miksi noin kauan mutkistelette? Mitä se hyödyttää?
Sganarelle. Hyvät herrat yhdellä sanalla niin hyvin kuin parilla tuhannella olkoon sanottu minä en ole lääkäri.
Valere. Tekö ette ole lääkäri?
Sganarelle. En.
Luukas. Ettekö ole?
Sganarelle. En sanon minä.
Valere. No, koska niin tahdotte, niin meidän täytyy siihen ryhtyä.
(Ottavat kumpanenkin kepin ja lyövät häntä.)
Sganarelle. Ai, ai, ai! armolliset herrat, minä, minä olen kaikki, mitä ikinä vaan tahdotte.
Valere. Hyvä herra, miksi pakoitatte meitä käyttämään tämmöistä väkivaltaa?
Luukas. Miksi vaivata meitä noin antamaan teille selkään.
Valere. Minä vakuutan että kaikesta sydämmestäni sitä kadun.
Luukas. Saakeli vie, minullakin ihan sydäntä kirvelee.
Sganarelle. Mitä perkelettä tämä merkitsee, hyvät herrat! Teettekö minusta pilkkaa, vai tahdotteko minusta kaikin mokomin tehdä lääkärin?
Valere. Mitä? Ettekö vieläkään myönnä? Kiellättekö olevanne lääkäri?
Sganarelle. Piru vieköön, kiellän!
Luukas. Ettekö todellakaan ole?
Sganarelle. En, surma syököön.
(Valere ja Luukas alkavat lyödä Sganarelleä.)
Sganarelle. Ai, ai, ai! olkoon menneeksi, armolliset herrat, koska välttämättömästi niin tahdotte. Minä olen tohtori, olen – ja vaikkapa apteekkarikin, jos niin tahdotte. Ennemmin suostuu vaikka mihin, kuin annan tappaa itseni.
Valere. Kas se oli oikein, hyvä herra. Minua suuresti ilahuttaa että olette jälleen järjellinen.
Luukas. Sydän rinnassani oikein ilosta sykähtää kuullessani teidän noin puhuvan.