– "Oikealleko, vai?" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta tytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä, heleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.
– "Ei, ei, kyllä minä sanon", vastasi tyttö.
– "No minnes nyt?" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.
– "Tuonne noin", sanoi tyttö, viitaten kädellään.
– "Olet sinäkin!" virkkoi Selifan. "Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä vielä mikä oikea on, mikä vasen!"
Ilma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että lika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä teki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja tahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he päässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi vaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle, niinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä tapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen kuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.
– "Tuoll' on maantie", sanoi hän.
– "Entäs rakennus?" kysyi Selifan.
– "Ravintola", vastasi tyttö.
– "No nyt löydän tien itsekin", virkkoi Selifan. "Mene tippura-tiehes, sinä!"
Hän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: "Senkin savisorkka!"
Tshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia päin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.
IV LUKU
Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi päivälliseksi ylihuomenna, – jotka eivät ryhdy tämmöiseen päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, – jotka nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa, seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin että syrjässäkin oleva saa ruokahalun – kas näillä herroilla vasta on kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman parannuksia.
Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean, vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.
Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen, Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka, kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin, hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.
– "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella seisovan ämmän puoleen.
– "On".
– "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"
– "Pippurijuuren ja kerman kanssa".
– "Tuo tänne!"
Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa pöydälle suoraan.
Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa, tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; – sanalla sanoen, ei jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit, Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.
– "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on "fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.
Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa. Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä, länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa. Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen, solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä; terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.
– "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.
"Sinäkö täällä?"
Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut antanut siihen mitään aihetta.
– "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua: kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa. "Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä, kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan mennyt neljä juoksuria, vaan – kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä…" Tshitshikow katsahti ja huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään. Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin, olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta paraillaan miehen taskussa".
– "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".
– "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt. Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin olisinpa remauttanut koko pankin".
– "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.
– "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.
Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"
– "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".
– "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä! Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin! Nytkin vielä, kun muistuu mieleen … hitto vieköön! minä tarkoitan: sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit, jok'ikinen mies … neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita kaupungissa … ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan … ratsumestari Potselujew … kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti Kuvshinnikow… Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa – santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus; mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi, veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista … mitä on kuvernörin sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot, mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko? Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!.. Meidän jälkeemme tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan – ei niin pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni. Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa sampanjaa".
– "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.
– "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.
– "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".
– "Lyödäänpäs veto!"
– "Miksikä vetoa?"
– "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".
– "Enkä pane".
– "Pane nyt vaan, koetapas".
– "Enkä koetakaan".
– "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta! minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa, jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua, Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä, rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos, tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties mistä, minä taas asun täällä… Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran. Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös, millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? – Me olimme hänen kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!' Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa semmoista… Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa. Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden – hyvä oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä olet matkalla?"
– "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.
– "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"
– "Ei sovi; minulla on asioita".
– "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli Ivanovitsh!"
– "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"
– "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"
– "No Sobakevitsh'in luokse".
Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan, ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"
– "No mitäs naurettavaa siinä on?" kysyi Tshitshikow, vähän tyytymätönnä tuommoiseen nauruun.
Mutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:
"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!"
– "Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani", virkkoi Tshitshikow.
– "Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen! kitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä petyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin bon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin! Mennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että… Ponomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa, sanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.' Viekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te', sanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!' Nauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in kanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen, unohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en anna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä. Kuules, Polykarpus!" huusi Nosdrew, "tuopa tänne pentu! Semmoista pentua!" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. "Varastettua tavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä jo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin Hvostirew'ilta…"
Tshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista tammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.
– "Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?" sanoi ämmä, tullen hänen luokseen.
– "En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!
Millaista sinulla on?"
– "Anisi-viinaa", vastasi ämmä.
– "Anna sitten anisi-viinaa", sanoi Nosdrew.
– "Anna sitten minulle kanssa", virkkoi vaaleaverinen.
– "Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow istui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku teatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia tuulimyllynä".
Hän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.
– "Ahaa, annas tänne!" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan sisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin, päällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi kumminkin. "Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!"
Polykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi nuuskia maata.
– "Kas tämä on pentu, tämä", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja nostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.
– "Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin", sanoi Nosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; "et ole edes yrittänytkään kammata sitä?"
– "Kyllä minä sitä kampasin".
– "Mistäs kirput sitten?"
– "Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut".
– "Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt; olet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt, Tshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas".
– "No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on kelpo rotua", vastasi Tshitshikow.
– "Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!"
Tshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: "Jaa-a, kyllä siitä tulee hyvä koira".
– "Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!"
Tshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa kuonosta ja sanoi:
– "Hyvä vainu!"
– "Oikea doggi", jatkoi Nosdrew. "Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa sitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie pois se!"
Polykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.
– "Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä meille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä hurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in luokse".
– "Mitäpäs", arveli Tshitshikovv itsekseen, "jos tosiaankin pistäyn Nosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen, ja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy olevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. – No mennään sitten", sanoi hän, "mutta sillä ehdolla, ett'es rupea pidättelemään, aikani on kallis".
– "No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin suutelen sinua siitä". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta. "Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin".
– "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen; "minun pitää lähteä kotia".
– "Joutavia, joutavia; en päästä!"
– "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä tämän herran vaunuihin".
– "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"
Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys; he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan kapsahtavat.
– "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa jotakin, pani hänelle lakin päähän ja – valkoverinen läksi heidän mukaansa.
– "Entäs ryypystä; hyvä herra…" sanoi ämmä.
– "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".
– "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.
– "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.
– "Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä kyllin".
– "Ei tämä oikein riittäisi", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat kiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan. Ämmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen hinnan.
Matkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten vaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä saattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla. Perässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat, joita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus koiranpennun kanssa.
Koska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne voisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta parempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei ole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.
Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi, ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat – luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa väkeä.
Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta, jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä; silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen, hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan kasvoi uusi ja parempi. Ja – se se oli kummista kumminta ja saattaa tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa – jonkun ajan kuluttua seurusteli hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet, ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.
Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain, taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista; niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois, lausuen: "jo tulee, jo tulee!"
Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa, aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia, kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä, oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä. Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, – kaikki oli vaihdon alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla; siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä, suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia, pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita, poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti: usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.
Semmoinen oli Nosdrew!
Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään! Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme. Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule ihmistäkään enää samaksi.
Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta. Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä. Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua, päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään näytettävänä.
Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta ruplaa.
– "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se maksa yhtäkään tuhatta".
– "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.
– "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.
– "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.
Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.
Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan sudenpoikaa kahleissa.
– "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä tulee täydellinen peto".
Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä. Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta epäilystänsä.