Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi, että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan, ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme tietää seuraavassa luvussa.
IV LUKU
Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.
Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä! On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa, suuret vesimelonit kimaltavat… Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia, ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat ympärillä sen kauneutta.
Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen, että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti silloin kiillotettu saapas.
Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies, vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota, mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä. Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:
"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin. Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan! Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä, pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen…"
"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri, joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.
"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä siellä vielä on?"
"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."
"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen… Voinpa aivan tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän sampeamme, jota… (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)… jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu 'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se, kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee… Mutta mitä minä näen ja kuulen!?…" huusi tuomari yhtäkkiä huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.
"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän tuulen merkki.
"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?" kysyi hän. "Ehkä kupin teetä?"
"Ei kiitoksia", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.
"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!" toisti tuomari.
"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!" vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.
"Yksi kupponen vain!" toisti tuomari. "Ei kiitoksia. Älkää vaivatko itseänne, Demjan Demjanovitsh!" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.
"Kupponen vain?"
"No olkoon menneeksi… vähäsen!" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi kätensä tarjotinta kohti.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno käytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen vaikutuksen tuollainen menettely tekee!
"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?"
"Kiitän nöyrimmästi", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn kupin tarjottimelle ja kumartaen.
"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!"
"Kiitoksia paljon, en voi enempää." Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.
"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!"
"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä." Sen sanottuaan Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.
"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!"
Ivan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.
Oi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää arvokkuuttaan!
"Minulla, Demjan Demjanovitsh", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan viimeisen hörppäyksen, "minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä nostan kanteen". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja veti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän. "Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan".
"Ketä vastaan?"
"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan."
Nämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. "Mitä te sanotte!" huudahti hän lyöden kätensä yhteen. "Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?"
"Näettehän itsekin, että minä."
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista! Te, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet vihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta! Eiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän sijastanne?…"
"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä hän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani."
"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo aina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin koirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia esimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia ihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta kertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!"
"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin selittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja ottakaa tästä päästä", se on siistimpi.
"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.
Taras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla tavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla, alkoi lukea:
"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta [lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:
"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen menevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt minua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa minun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja nimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on inhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä moninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja"…
Tässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari pani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: "Mikä näppärä kynä! Hyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!"
Ivan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:
"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun minä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua julkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja niinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole milloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään koskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se, että Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun syntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin tietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla kirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu, minkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt henkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin käsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla nimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.
"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun omistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn kuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja hanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään muussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa häväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa paikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun aatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi katsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan ihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin epäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli kaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa linjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita pesevät.
"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa, hautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa talossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta: ensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut pistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan laiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi, väentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan, jonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja tavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen; sillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu sammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.
"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä murhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen omaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun nimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi', tuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse rikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin vankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman ylöslykkäystä langetetaan.
"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan Ivaninpoika Pererepenko."
Kun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia, tarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin seuraavaan tapaan: "Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää Jumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin Ivan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten joko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja kutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko jutun!"
"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen", sanoi Ivan Ivanovitsh arvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, "asia ei ole sellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen lopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!" jatkoi hän yhtä arvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: "minä toivon, että anomukseni saa ansaitun huomion". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden ihmettelemään.
Tuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit kaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse levitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.
"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.
"En sano mitään", vastasi alituomari.
"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen. Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui jotakuta varpaille.
"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"
Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia, vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali joksikin aikaa muuttui kapakaksi.
"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."
Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään, sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella äänellä:
"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa, olkaa hyvä!"
"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"
"Anomus…" sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.
"Anomus? Mikä anomus?"
"Kanne…" (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)… "Oh! .. Kanne roistoa… Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."
"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin hyvänsuopaa miestä vastaan!…"
"Hän – itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.
Tuomari teki ristinmerkin.
"Tässä on anomus, lukekaa."
"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.
Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon, mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi yksitoikkoisella äänellä:
"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta, Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:
"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon antanut vähintäkään aihetta.
"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni ja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime kuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan kavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi siitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita, kuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen aikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä; mutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika Pererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella tavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua kohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa aatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa syntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja läksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili Mirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat auttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto Pererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella käytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa mitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska adventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana päivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka tarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.