"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.
"Kuinka niin?"
"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat, nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee, sinne ei toista saa millään!"
"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään, niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja rakennamme sulan sovinnon!"
Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä? Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.
Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin tai alusvaatteet – niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen nenäänsä – niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi, Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa, mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut, joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä 25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla. Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.
Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on – minkä hän epäilemättä tietää – hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh, vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin pelastaa nahkaansa.
Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi. Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin kuistille.
VII LUKU
joka on viimeinen.
"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.
"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.
"Te valehtelette."
"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä päivällisille."
"Hm!"
"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata. – Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja levähtämässä."
Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! – Kas niin, Ivan Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa koolla!"
Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten venytti kaikin voimin kaulaansa.
"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies, "kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla on tarjona!"
Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.
Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö vai eikö?"
"Minua ei haluta!"
Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo, että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua ei haluta".
"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena, mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.
Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.
"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä pidättää."
"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä…"
"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan Nikiforovitsh!"
"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"
"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan, jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!… Mitä, ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne! Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa! Joko uskotte?"
Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki, tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.
Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle. Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen – vaihtaa jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.
Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus, että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään. Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun jalkansa ja hän kieron silmänsä, – mistä poliisimestari suuttui aika lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut pöytään, vaikka kello kävi jo kahta – aika, jolloin Mirgorodissa, vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.
Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui selko selälleen ja – Ivan Nikiforovitsh astui sisään.
Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko seurasta pientä pilaa tekemään.
Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".
Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein. En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera, kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta, joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista, sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti keskustelisin.
Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli… Taivaitten tekijä! Mikä kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!
Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!… Ei!… minä en voi!… Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä, kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.
Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä, vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu, suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!
Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää, mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.
Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari, auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.
Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.
"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin. "Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"
"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä, mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"
"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni ja arvoani?"
"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".
"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"
"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh! (samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä: siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä hanheksi…"
Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, – sanottu kun sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta sellaiseen tilaan, – entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut lintu eikä hanhi, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut autettavissa. Mutta nyt – oli kaikki lopussa!
Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen – ja millaisen silmäyksen! Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!
Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin – mitä?… hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman, että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut, että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt – kymmenen vuotta.
Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi. Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin. Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä, kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä, joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan. Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.