Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen, vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen: "voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!
"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"
"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan Nikiforovitsh.
"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla säällä?"
"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs…"
Minä en voinut olla huoahtamatta.
Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja minun edukseni".
Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.
"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.
Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt, niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi: "Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"
"Minkä uutisen?" utelin minä.
"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin ylioikeudessa."
Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten – sillä olin matkalla tärkeän asian tähden – ja istuuduin kuomurattaihini.
Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi, lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä, mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää, väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan kirkkaampaa kohtaa. – Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa maailmassa.
Nikolai Vasiljevitsh Gogol
Nikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia kirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan kotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: "Illat talonpoikaismajassa lähellä Dikankaa" (1831-32). Kirjotettuaan senjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian "Naimapuuhat" ja koetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa Gogol v. 1835 julkaisi kokoelman "Mirgorod", joka sisältää m.m. mahtavapiirteisen kasakkakuvauksen "Taras Bulba" ja humoristisen kertomuksen "Riita". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa "Reviisori", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi toista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen pääteoksensa "Kuolleiden sielujen" 1:nen osa (ilm. 1842) ja kertomus "Viitta" valmistuivat. – Mutta painostavien olosuhteiden vaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen uskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän yhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli paljastanut etenkin "Reviisorissa" ja "Kuolleissa sieluissa", näissä maailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.
Gogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori ja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis – hänen omien sanainsa mukaan – kuin "naurua kyynelten takaa".