* * * * *
Tämä toivo, että hänen oli sallittu yhä pitää orpoa silmällä, se se piti nuoren miehen pystyssä tänä uutena eron hetkenä. Tuon surun ja kiireisen lähdön kirjavissa puuhissa hän oli koettanut kaikin tavoin olla Paulinen sisarelle avuksi siten ansaitakseen häneltä kiitollisuutta. Itsestään rouva Raynal oli lausunut toivomuksen, että Francis kotimatkallaan muutamaksi päiväksi pysähtyisi Besançoniin, jottei tuttavuus tähän päättyisi. Itsestään rouva Raynal oli pyytänyt Francis'ta toimittamaan hänelle hänen matkatavaransa, jotka hänen oli täytynyt jättää jälkeensä kiireisen lähdön takia. Eron hetkellä isän oli sallittu painaa tyttärensä kalpealle poskelle suudelma, eikä hänen liikutuksensa silloin mitään kenellekään ilmaissut. Ja se probleemi, joka hänelle hänen rikoksiensa tähden oli annettu ratkaistavaksi, kävi hänelle vihdoinkin selväksi: hänen elämäntyönsä oli tästä lähtien kohdistuva lapseen. Hänen tuli yhä enemmän lähestyä sitä perhettä, jolle Adèle oli uskottu. Hitaasti, varovasti hänen tuli pyrkiä sen suosioon, jottei koskaan epäluulon tahra saastuttaisi vainajan nimeä. Olihan hän nyt vapaa viettämään elämänsä missä hyvänsä, koska hän ei ollut mihinkään sidottu. Olihan hänellä tilaisuus asettua asumaan lähelle tytärtänsä ostamalla itselleen maatilan Besançonin läheisyydestä. Lapsi kasvaisi, ja isän oli lupa olla syrjästä katsomassa, salaa häntä suojelemassa, jos suojelusta tarvittiin, valmistamassa hänelle iloa muuta iloa itselleen pyytämättä… Eihän siinä ollut tunnustetun perheen onnea – sitä onnea, jota hän oli uneksinut saavansa nauttia Henrietten rinnalla. Eihän siinä ollut isyyden jaloa ylpeyttä ja isänrakkauden nautintoja. Mutta siinä oli sittenkin enemmän kuin hän oli ansainnut… Ja laivan yhä etäämmälle häipyessä hän oli näkevinään taivaan äärimäisellä reunalla, jonka auringon viimeiset säteet sytyttivät tuleen, valoisan rannan, purppurasta kohoavan kultaisen kukkulan, jota kohti tuo laiva kulki, ja tuossa näyssä kuvastui hänelle uudessa muodossa Luvattu maa, autuuden ranta, johon hänen oli vastedes kulkunsa suunnattava. Puhtaan Henrietten sankarimainen uhraus ei siis ollut hukkaan mennyt. Itsekästen himojen tyydytystä tavoitteleva mies, se joka halusi tunnenautintoja, olivatpa ne vaikka muiden tuskilla maksettavat, oli hänessä kuollut, ja suudellen Catanessa saatua kirjettänsä, joka oli ollut hänelle lunastuksen välikappaleena, hän kuiskasi sydämensä pohjasta kiitoksen tuolle jalolle ystävälle, joka oli hänelle tien neuvonut. Tuossa suudelmassa oli toivoa, että tämä kenties sittenkin kerran suostuisi astumaan hänen rinnallaan, hänen matkansa vaivoja huojentamaan. Siinä oli se vakuutus, että jos heidät lupausuhri erottikin ainiaaksi toisistaan, niin loitolla pysyvä ei häneltä kieltäisi kunnioitustansa nyt, kun hän tiesi tuon kunnioituksen ansaitsevansa, kun hänessä oli vastuunalaisuuden ja omantunnon käsite kohonnut tietoisuuteen, kun hänellä ei muuta elämän pyrintöä ollut kuin rikoksiensa tuottamien surujen lievittäminen.