19 Luku.
Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki
Samassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni ja laskeutui istumaan.
"Katsos nyt", hän virkkoi, "tuolla ovat epäilemättä toverisi."
"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat", minä vastasin.
"Tuollako!" hän huudahti. "Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat osuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan varma. Ei, ei – ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi ovat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa hirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä miehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen vertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään; Silveriä vain – Silver oli sellainen poika."
"Olipa miten oli, samantekevä", minä virkoin. "Sitä suurempi syy on minulla kiiruhtaa toverieni luo."
"Ei, toveri", vastasi Ben, "ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika, ellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen. Mutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne sinä olet lähdössä – ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen jalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa unhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava), äärettömän paljon enemmän hän luottaa' – ja sitten sinä nipistät häntä."
Ja hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin ennenkin.
"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim. Juuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen tulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin. Niin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!"
"Luulenpa jo ymmärtäväni", sanoin minä. "Sinulla on joku ehdotus tehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut kohtasin. Onko siinä kaikki?"
"Mutta mihin aikaan? kysyt kai", hän lisäsi. "Puolenpäivän tienoista kuudenteen vuoroon saakka."
"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?"
"Ethän vain unhota!" hän hätäisesti kysäsi. "Äärettömän paljon ja omat syynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada lähteä", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. "Ja jos sinä, Jim, tapaat Silverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta tietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat maalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?"
Tässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän läpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä. Silmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.
Runsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä hiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain minua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni palata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne kuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja hiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi satamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja hietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden jälkeen kolealta.
Hispaniola oli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta, toden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa. Sitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi kumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.
Minä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten seurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä paaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää. Loitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä, ja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja miehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan iloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin vaikutus.
Viimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin jotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa satamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt nousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja omituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon sisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta Ben Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä tarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.
Sitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli rannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin vastaan.
Vaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni. Koko hirsimaja – seinät, katto ja lattia – oli rakennettu veistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai puoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen alla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen – suureen laivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli, kapteenin sanan mukaan, "partaitaan myöten" upotettu santaan.
Majassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta eräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha ruostunut rautakouru.
Kummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu puhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä olikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua huuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä pieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin, kasvoi tiheä sammalkerros ja muutamat sananjalat ja pienet hymyilevät pensaat vihannoivat. Heti paaluaidan toisella puolen – liian lähellä varustuksen puolustajille, sanoivat miehet – metsä vielä rehoitti korkeana ja tiheänä. Maan puolella se oli pelkkää männikköä, mutta rannan puolella kasvoi myös runsaasti pajutammia.
Kylmä iltatuuli, josta olen maininnut, puhalsi sisään harvaan majaamme jokaisesta raosta ja lakkaamatta ripotteli lattialle hienoa hietaa. Sitä tunkeutui silmiin, suuhun ja ruokaamme, sitä kihisi lähteessä kattilan pohjalla ja koko maailma näytti muuttuvan kiehuvaksi hiekkamereksi. Savupiippuna meillä oli neliskulmainen reikä katossa. Vain pieni osa savusta osui sen kautta ulos, ja loput aaltoili huoneessa pannen meidät yskimään ja silmämme vetistelemään.
Lisään vielä tähän, että Graylla, uudella liittolaisellamme, oli pää siteissä sen haavan vuoksi, jonka hän oli saanut riistäytyessään kapinoitsijain käsistä, ja että Tom Redruth parka makasi vielä hautaamattomana seinän vierustalla jäykkänä ja kylmänä, kansallislippu peitteenään.
Jos olisimme saaneet istua joutilaina, olisi varmaankin jokainen meistä vaipunut synkkiin mietteisiin. Mutta se ei ollut kapteeni Smollettin tapaista. Hän kutsui kaikki eteensä ja jakoi meidät vahtivuoroihin. Tohtori, Gray ja minä muodostimme toisen, junkkari, Hunter ja Joyce toisen niistä. Vaikka olimmekin perin väsyneitä, lähetettiin kaksi meistä keräämään polttopuita, toiset kaksi kaivamaan hautaa Redruthille, tohtori nimitettiin kokiksi ja minut asetettiin vartijaksi ovelle. Kapteeni itse kulki jokaista puhuttelemassa koettaen pitää mieliä vireinä ja avustaen siellä missä apua tarvittiin.
Tuon tuostakin pistäytyi tohtori ovelle hengittämään raitista ilmaa ja lepuuttamaan silmiään, jotka savu uhkasi korventaa melkein sokeiksi, ja silloin hän aina virkkoi jonkin sanan minulle.
"Tuo Smollett", hän kerrankin sanoi, "on parempi mies kuin minä olen. Ja kun minä sen sanon, niin merkitsee se sangen paljon, Jim."
Toisella kertaa hän ensin oli hetken vaiti. Sitten kallisti hän päätään ja katsoi minuun.
"Onko se Ben Gunn järkimies?" kysäisi hän.
"Enpä oikein tiedä, tohtori", vastasin minä. "Minä en ole vallan varma hänen järjestään."
"Jos sitä voi vähänkin epäillä, niin on hän täysjärkinen", tohtori puhui. "Mies, joka on kolme vuotta asustanut autiolla saarella, Jim, ei voi juuri näyttää niin tervejärkiseltä kuin sinä tai minä. Se ei ole ihmisluonteen mukaista. Juustoako sinä sanoit hänen kaivanneen?"
"Niin, tohtori, juustoa", vastasin.
"Katsos nyt, Jim", virkkoi hän, "miten hyvä on olla kohtuullinen ruoissaan. Olethan nähnyt nuuskarasiani, vai mitä? Mutta sinä et ole nähnyt minun kertaakaan siitä nuuskaavan. Syy on siinä, että minulla on nuuskarasiassani palanen parmalaista juustoa – juustoa, joka on valmistettu Italiassa ja on hyvin ravitsevaa. Sen saa nyt Ben Gunn!"
Ennen illallista me hautasimme Tom-vanhuksen hietikkoon ja seisoimme hetkisen avopäin haudan reunalla. Polttopuita oli jo kerätty suuri kasa, mutta se ei kapteenin mielestä riittänyt. Hän pudisti päätänsä ja sanoi, että "huomenna meidän täytyy reippaammin työhön ryhtyä." Kun sitten silava oli syöty ja kukin oli saanut suuren lasin viinagroggia, vetäytyivät päällikkömme kaikin kolmin nurkkaan asemastamme keskustellakseen.
Selvää oli, että heidän oli perin vaikea keksiä keinoja, kun ruokavaramme olivat niin vähissä, että nälkä pakoittaisi meidät antautumaan jo paljon ennen kuin apua voitiin odottaa. Mutta parhain toivomme oli siinä – niin päätettiin – että koettaisimme kaataa rosvoista niin monta, että loput joko antautuisivat tai pakenisivat merelle Hispaniolalla. Yhdeksästätoista he olivat jo vähenneet viideksitoista, joista vielä kaksi oli haavoitettua ja ainakin yksi – tykin ääressä ammuttu mies – pahasti haavoitettu, ellei jo ruumiina. Milloin vain saisimme tilaisuuden ampumiseen, niin oli meidän käytettävä sitä hyväksemme, samalla mitä tarkimmin varoen omaa henkeämme. Sen lisäksi meillä oli kaksi väkevää liittolaista – rommi ja ilmasto.
Mitä ensinmainittuun tuli, niin kuulimme heidän, vaikka olimmekin noin puolen mailin päässä, räyhäävän ja hoilaavan myöhään yöhön; ja ilmastoon nähden taas tohtori vakuutti varmaksi että he, suolla kun majailivat ja olivat ilman lääkkeitä, vajaassa viikossa hupenisivat puoleen nykyisestä miesluvustaan.
"Jos he siis eivät ensin saa meitä kaikkia ammutuksi", hän lisäsi, "niin he kiittävät onneaan, jos pääsevät takaisin kuunariin. Onhan se laiva kuin laiva ja ainahan he voivat luullakseni jälleen turvautua rosvoilemiseen."
"Se olisi ensimmäinen laiva, jonka minä tähän asti olen menettänyt", virkkoi kapteeni Smollett.
Minä olin lopen väsynyt, kuten käsittänette, ja kun vihdoin kotvan heittelehdittyäni vaivuin uneen, niin nukuin kuin pölkky.
Toiset olivat jo kauan olleet jalkeilla, syöneet aamiaisen ja lisänneet puuvarastoamme kaksinkertaiseksi, kun minä heräsin askelten töminään ja äänten sorinaan.
"Neuvottelulippu!" kuulin jonkun sanovan; ja samassa lisäävän hämmästyksestä huudahtaen: "Siellähän on Silver itse!"
Silloin minä hypähdin ylös ja silmiäni hieroen juoksin seinässä olevalle ampumareiälle.
20 Luku.
Silver lähettiläänä
Aivan oikein! Aitauksen takana seisoi kaksi miestä, joista toinen heilutteli valkoista vaatetta, ja toinen, ei sen vähäpätöisempi kuin itse Silver, seisoi liikkumattomana hänen vieressään.
Aamu oli vielä varhainen ja kolein mitä koskaan olen tuntenut; kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Taivas oli kuulakka ja pilvetön ja puiden latvat rusottivat punaisina nousevan auringon hohteessa. Mutta paikka, missä Silver luutnanttineen seisoi, oli vielä varjossa, ja he seisoivat polviaan myöten valkeassa sumussa, jota suo yön aikaan oli henkäillyt. Kylmyys ja sumu yhdessä olivat huonoja merkkejä saaren ilmastosta. Tämä oli epäilemättä kostea, kuumeinen ja epäterveellinen paikka.
"Pysykää seinien suojassa, miehet", kapteeni virkkoi. "Uskallan kymmenen yhtä vastaan siitä, että tässä piilee joku konnankoukku."
Sitten hän huusi rosvoille:
"Ken siellä? Seis, taikka ammumme."
"Neuvottelulippu", huusi Silver vastaukseksi.
Kapteeni oli eteisessä ja pysyttelihe huolellisesti suojassa siltä varalta, että aikomuksena olisi salakavala hyökkäys. Hän kääntyi meihin päin ja virkkoi:
"Tohtorin vahti käy paikoilleen. Tohtori Livesey ottaa pohjoissivun, Jim itäisen, Gray läntisen. Muut lataavat pyssyt. Joutuin, miehet, ja varovaisesti!"
Sitten hän kääntyi jälleen kapinoitsijoihin.
"Mikä sitten on neuvottelulippunne tarkoitus?" hän huusi.
Tällä kertaa toinen mies vastasi:
"Kapteeni Silver haluaa tulla sinne ehdoista pakisemaan."
"Kapteeni Silver! En tunne sitä miestä. Ken hän on?" huusi kapteeni. Ja me kuulimme hänen itsekseen lisäävän: "Kapteeni, totta tosiaan. Onpa sekin virkaylennys!"
Pitkä John vastasi omasta puolestaan.
"Minä, herrani. Nämä miespoloiset ovat valinneet minut kapteenikseen, kun te hylkäsitte laivan, herrani", – hän pani erityisen painon sanalle "hylkäsitte." – "Me olemme taipuvaiset alistumaan, jos ehdoista voidaan sopia. Minä pyydän ainoastaan teidän kunniasanaanne, kapteeni Smollett, siitä että laskette minut ehjin nahoin tästä aitauksesta ja annatte minulle yhden minuutin poistumisaikaa ennenkuin ammutte."
"Minulla ei ole, mies hyvä", kapteeni Smollett lausui, "vähääkään halua puhella kanssanne. Mutta jos teillä on jotakin minulle sanottavaa, niin tulkaa vain. Mutta jos tässä piilee joku juoni, niin on se teidän syynne ja Herra armahtakoon silloin teitä."
"Se riittää, kapteeni", John Silver huudahti iloisesti. "Teidän sananne on kylliksi. Minä tunnen herran, totta totisesti."
Me näimme, että lippua pitelevä mies koetti pidättää Silveriä. Eikä se niin ihmeellistä ollutkaan, kun otti huomioon kapteenin ynseän vastauksen. Mutta Silver nauroi hänelle ja taputti häntä hartioille, aivankuin olisi hänestä ollut mieletöntä puhua vaarasta tässä tapauksessa. Sitten hän lähestyi aitausta, heitti sauvansa toiselle puolen, sai koipensa ylös ja hyppäsi tavattoman ketterästi ja taitavasti aitauksen yli.
Minä tunnustan peittelemättä, että tuo kaikki kiinnitti huomioni niin kokonaan, ettei minusta vartijana ollut vähääkään hyötyä. Olinpa jo jättänyt itäisen ampumareikänikin ja hiipinyt kapteenin selän taakse. Hän istui nyt mietteissään kynnyksellä, pää käsien varassa ja kyynärpäitään polviin nojaten ja katse tähdättynä veteen, joka hiljakseen pulppusi rautakattilasta hietikolle. Hän vihelteli itsekseen jotain laulun pätkää.
Silver sai kauheasti ponnistella päästäkseen ylös kummulle. Kun rinne oli jyrkkä ja täynnä paksuja kantoja ja hieta pehmeätä, oli hän sauvoinensa siinä yhtä avuton kuin laiva vastatuulessa. Mutta hän laahusti äänettömänä ylöspäin ja pääsi viimein kapteenin eteen, jota hän tervehti komeimmalla tavallaan. Hänellä oli mitä upein puku yllään; suuri sininen takki, täynnä messinkinappeja, ulottui melkein polviin asti. Takaraivolla komeili nauhoitettu lakki.
"Siinähän te olette", kapteeni virkkoi päätään kohottaen. "Parasta on istuutua."
"Ette siis aio laskea minua sisään, kapteeni", valitteli Pitkä John. "Aamu on sangen kylmä näin ulkona hiekalla istua."
"Ei se muuta asiaa, Silver", kapteeni vastasi. "Jos teitä olisi haluttanut pysyä kunniallisena miehenä, istuisitte nyt keittiössänne. Oma syynne! Te olette joko laivakokkini – ja silloin teitä kohdellaan hyvin – taikka kapteeni Silver, halpa kapinoitsija ja merirosvo, ja silloin saatte mennä hiiteen!"
"No, no, kapteeni", kokki vastasi istuutuen hietikolle, kuten oli pyydetty, "mitäpä siitä; saattepahan ojentaa minulle kätenne auttaaksenne minut jälleen ylös. Onhan teillä aika soma paikka tässä asuttavana. Ahaa, tuolla on Jim! Hyvää huomenta, Jim! Tohtori, kohteliain tervehdykseni! Kas, siellähän te olette kaikki kuin herran kukkarossa, niin sanoakseni!"
"Jos teillä on jotain asiaa, mies, niin parasta on se sanoa", kapteeni virkkoi.
"Oikeassa olette, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "Velvollisuus ennen kaikkea, siitä ei pääse mihinkään. Tuota – se oli ovela temppu, se viime-öinen, teidän puoleltanne. Joku teistä käsittelee hyvin taitavasti käsikankia. Enkä minä aio kieltää, ettei joku meikäläisistä vähän säikähtänyt – taikka ehkä kaikki säikähtivät ja minä myös, ja se ehkä on syynä siihen, että minä olen tässä sovintoa hieromassa. Mutta huomatkaa, kapteeni, se ei ole toiste onnistuva. Me pidämme vahtia ja vähennämme hiukan rommiannoksia. Te kai luulette, että me olimme hutikassa joka mies. Minä sanon teille, että minä olin selvä, olin vain lopen väsynyt; ja jos minä olisin sekuntiakaan aikaisemmin herännyt, niin olisin tavannut teidät teossa. Se miesrukka ei ollut vielä kuollut, kun kierroksellani saavuin hänen luokseen."
"Entä sitten!" kapteeni Smollett virkkoi järkähtämättömän tyynenä.
Koko Silverin puhe oli hänelle alusta loppuun arvoitus, mutta sitä ei olisi voinut huomata hänen äänestään. Mutta minulle alkoi asia valjeta. Ben Gunnin viimeiset sanat johtuivat mieleeni. Minä aloin aavistaa, että hän oli käynyt tervehtimässä merirosvoja, kun he kaikki makasivat juovuksissa nuotion ympärillä, ja minä laskin mielissäni, että meillä ei ollut enää kuin neljätoista vihollista vastassamme.
"Tällainen on nyt asia", virkkoi Silver. "Me haluamme aarteen ja me tahdomme sen – se on meidän vaatimuksemme.
"Te, luullakseni, haluatte pelastaa henkenne, se on teidän vaatimuksenne.
"Teillähän on kartta, vai mitä?"
"Ehkä", vastasi kapteeni.
"Niin, niin, teillä se on, minä tiedän sen", vastasi Pitkä John. "Ei teidän tarvitse olla noin äreä minulle, siitä ei ole hyötyä vähintäkään, uskokaa pois! Minä tarkoitan, että me tahdomme karttanne. Minä en ole omasta puolestani aikonut teille mitään pahaa."
"Sellaista puhetta älkää minulle syöttäkö, mies hyvä", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme tarkoilleen mitä te aiotte tehdä, mutta me emme siitä välitä; sillä nyt te näette, että ette voikaan aikomustanne toteuttaa."
Kapteeni silmäili häntä tyynesti ja alkoi täyttää piippuaan.
"Jos Abe Gray – " Silver huudahti.
"Seis, mies!" kapteeni ärjäsi. "Gray ei ole kertonut minulle mitään ja minä en ole häneltä mitään kysellyt, ja minä soisin teidät ja hänet ja koko tämän saaren hiiden kattilaan. Nyt sen kuulit, mies."
Tämä pieni vihanpuuska näytti jäähdyttävän Silveriä. Hän oli jo alkanut puhua pöyhkeästi, mutta nyt hän hillitsi kieltään.
"Saman tekevä", hän virkkoi. "En tahdo määritellä, mitä herrat pitävät meritapoihin sopivana ja mitä eivät. Huomaan, että aiotte panna piippuun, kapteeni. Anteeksi, jos seuraan esimerkkiä."
Hän täytti piippunsa ja sytytti sen, ja sitten he istuivat kotvan aikaa äänettöminä piippuaan imeskellen vuoroin toisiinsa tuijottaen, vuoroin taas piippujaan painellen ja kumartuen sylkäisemään. Heitä katseli kuin ilveilijöitä.
"Kuulkaas nyt", Silver jälleen aloitti. "Te annatte meille kartan, aarteen löytääksemme, ja lakkaatte ampumasta merimiespoloisia ja rusikoimasta nukkuvien kalloja. Jos te siihen suostutte, niin annamme me teidän valita. Joko te tulette kerallamme laivaan, sittenkun aarre on sinne saatu, ja minä vannon kunniani kautta, että teidät lasketaan kaikessa rauhassa jossain maihin; taikka jos se ei teille ole mieleen, kun muutamat miehet kantavat teitä vastaan kaunaa torumisistanne, niin saatte jäädä tänne. Me jaamme ruokavarat kanssanne miestä myöten ja minä vannon kuten äskenkin lähettäväni ensimmäisen laivan, jonka vain tapaamme, noutamaan teitä täältä. Teidän täytynee myöntää, että tämä on suoraa puhetta. Edullisempaa ehdotusta ette voine toivoakaan. Ja minä toivon" – hän koroitti ääntänsä – "että kaikki tässä majassa miettivät sanojani, sillä minkä olen yhdelle sanonut, se on tarkoitettu kaikille."
Kapteeni Smollett nousi istualtaan ja kopisti tuhkat piipustaan vasempaan kämmeneensä.
"Siinäkö sanottavanne?" hän kysyi.
"Viho viimeiseen sanaan, tuhat tulimmaista!" vastasi John. "Kieltäkääpä vain, niin puhelen teille ainoastaan musketin kuulilla."
"Hyvä on", kapteeni virkkoi. "Kuulkaa nyt mitä minä sanon. Jos te tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin lupaan minä panna teidät jok'ainoan rautoihin ja viedä kotia Englantiin asianmukaisesti tutkittaviksi. Jos siihen ette suostu, niin lähetän minä, niin totta kuin nimeni on Aleksander Smollett ja taistelen hallitsijani lipun alla, teidät kaikki ahvenien valtakuntaan. Te ette voi löytää aarretta. Te ette pysty kuljettamaan laivaa – teissä ei ole ainoatakaan siihen kykenevää. Te ette ole taistelussa meidän veroiset – Gray näytti pitkää nenää viidelle teikäläiselle. Teidän laivanne on tyynessä, te olette tyynellä rannalla, kuten itsekin tulette huomaamaan. Minä seison tässä ja sanon sen teille, ja ne ovat viimeiset hyvät sanat, jotka minulta saatte; sillä totta totisesti minä lähetän kuulan selkäänne ensi kerran teidät jälleen tavatessani. Tiehesi, mies! Korjaa luusi täältä ja pian."
Silverin naama oli näkemisen arvoinen, hänen silmänsä leimusivat raivoisina. Hän pudisti piippunsa tyhjäksi.
"Auttakaa minut ylös!" hän huudahti.
"En minä ainakaan", vastasi kapteeni.
"Ken tahtoo auttaa minut ylös?" hän karjui.
Ei kukaan meistä liikahtanut. Syytäen suustaan mitä kauheimpia sadatuksia hän ryömi pitkin hietikkoa siksi kunnes sai kiinni eteisen pylväästä ja sen avulla jälleen pääsi seisoalleen. Sitten hän sylkäsi lähteeseen.
"Tuoss' on!" hän huusi, "tuoss' on ajatukseni teistä. Ennenkuin on tunti kulunut, minä korvennan teidän töllirähjänne tuhannen nuuskaksi. Naurakaa, vietävät, naurakaa vain! Ennenkuin tunti on kulunut, nauratte te toisessa maailmassa. Ne, jotka kuolevat, saavat silloin pitää itseään onnellisina!"
Ja kauheasti kiroten hän nilkutti tiehensä. Neljän tai viiden epäonnistuneen yrityksen perästä neuvottelulippua kantanut mies auttoi hänet aidan yli ja seuraavassa tuokiossa hän hävisi metsään.