Sielu palasi takaisin vähäksi aikaa, ja huulet liikkuivat. Holden kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera. "Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. Hän pakottaisi sinut polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä! Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkoisen naisen, on sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi. Muista minua, kun poikasi on syntynyt – tuo poika, joka on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan – minä tunnustan" – huulet henkäisivät loppusanat hänen korvaansa – "ettei ole muuta jumalaa kuin – sinä armas."
Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa, ja kaikki hänen ajatuksensa olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.
"Onko hän kuollut, sahib?"
"Hän on kuollut."
"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."
"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä en voi sinua kuulla."
"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."
"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode – jolla – jolla – hän lepää – "
"Ahaa! Tuo kaunis punainen sohva. Minä olen jo kauan toivonut – "
"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sitä, mitä olen käskenyt säästämään itselleni."
"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekkä minä menen?"
"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on, että sinä menet. Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset, ja minun lähettilääni tuo sinulle sata rupeeta tänä iltana."
"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."
"Sinä et saa mitään, ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"
Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan, että vain saisi huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo, ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun tähden, vaikka kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneeseen ja tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltainen puro tulvaili portin alitse, ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.
"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä. Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani muistuttaisi vain siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden toivioretkelle enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä pidän suitsia sinulle."
Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään, ja hevonen juosta karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavoittelivat taivasta ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta nähdä mitään. Hän peitti silmänsä käsillään ja jupisi: "Voi sinä peto! Sinä petomainen peto!"
Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi sen huomata isäntänsä silmistä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyltä munia."
Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi, ja Holden istui hiljaa kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna hän sai sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie. Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa höyrysi, ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punainen pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.
Hän huomasi, että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin patsaat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä, ja turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta eikä vain kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi homeisia niinimattoja. Pienten skorpionien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä vuokraisäntänsä Durga Dass'in – majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna valkoiseen musliiniin ja ajaen yksin-istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimäisen sateen hyökkäystä.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan tätä taloa, sahib?"
"Mitä aiotte tehdä sillä?"
"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."
"Silloin tahdon pitää sen kunnes tulen takaisin."
Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin – Mutta nyt minä olen porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on seissyt."
Yli rajain
Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään, rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.
Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.
Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon. Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää milloinkaan tee sitä uudestaan.
Kaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin busteen takana on Amir Nathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.
Eräänä päivänä mies – Trejago oli hänen nimensä – sattui tulemaan Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.
Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli hiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä, tuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat "Tuhannen ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmenlaulusta", joka alkaa:
"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka rakastaja lemmittynsä luona?
Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän, voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"
Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:
"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle,
kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?
He ovat ryöstäneet minun lemmittyni
ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.
Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.
Käske nuolenampujain joutua – "
Ääni lakkasi äkkiä, ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulun" niin suloisesti.
Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas, veripunainen dhak-kukka, pieni bhusa eli rehutukko ja yksitoista kardemummaa. Tämä käärö oli kirje – ei tuommoinen kömpelö, harmia tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.
Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi niitä tutkistella.
Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista. Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. Dhak-kukka merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen mukaan millaisten esineiden kanssa se on. Yksi kardemumma merkitsee "mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja niillä tarkoitetaan vain aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa tahi sahramia seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: – "Leski – dhak-kukka ja bhusa, – kello yksitoista." Bhusa-tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, – nämä kirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille – että bhusa-tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir Nathin laskuojan luona, ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi siis tämän: – "Leski laskuojan luona, jossa on bhusa-kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista."
Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi, että Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna boorkaan, joka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulua" siitä värssystä alkaen, jossa panthanityttö pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä. Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:
"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.
Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin.
Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!
Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.
Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,
merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!
Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,
minä raukka taloss' isän orjana vain olla saan,
leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään.
Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!"
Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi: – "Minä olen täällä."
Bisesa oli kaunis tyttö.
Sinä iltana sai moni seikka alkunsa, ja silloin alkoi myöskin kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee, eikö kaikki liene ollut unta vain. Bisesa taikka hänen vanha palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisäänpäin ja muuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.
Päiväiseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona, itsekseen aprikoiden, että kuinkahan kauan he olisivat tuntevinaan häntä, jos tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahanhajuiseen boorkaan, kulki Jitha Megjin busteen läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa… mutta siitä puhumme sittemmin.
Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän kuin linnunpoikanen, ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa lausua hänen nimensä – "Christopher". Ensimäistä tavua oli hänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä ruusukätösillään, ikäänkuin olisi tahtonut viskata pois koko nimen, ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä, vallan samalla tavalla kuin englantilainenkin nainen olisi tehnyt, rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.
Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osoittamaan erityistä kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varma, että tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maanmiesten piirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä vaikuttaisi hänen rakkaaseen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.
Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.
Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja Bisesa polki pientä jalkaansa – pienoista jalkaansa, hieno kuin rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.
Paljon siitä, mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja herkkätuntoisuudesta", on liioiteltua ja toisen suusta kuultua, mutta on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän, niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuota vierasta memsahibia, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ja sanoi yksinkertaisesti:
"En ymmärrä. Mutta sen minä vain tiedän, että ei se ole hyvä, että sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet englantilainen. Minä olen vain musta tyttö" – hän oli vaaleampi rahapajan kultatankoja – "ja mustan miehen leski".
Sitten hän nyyhkytti ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa."
Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä tyydytä kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuu. Trejagon pitää mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos ikkunasta, suuteli tyttö hänen otsaansa kahdesti, ja hän kulki kotiinsa mietteissään.
Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin kauan, meni Amir Nathin luo laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon kuluessa, toivoen, että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.
Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja tyngät olivat jo melkein parantuneet.
Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä nyyhkytti, joku huoneesta karjaisi kuin villi peto, ja terävä esine – veitsi, miekka tahi keihäs – lensi Trejagon boorkaan. Se ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääseen kupeen lihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.
Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon merkkiä – ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys Amir Nathin laskuojalla.
Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä huomasi olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois boorkansa ja läksi paljain päin kotiinsa.
Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä – oliko Bisesa aiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon nimen, ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi – tuota kaikkea Trejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut, ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä, missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin busteen kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa – pikku Bisesa raukkaa – takaisin enää. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on niin vartioitu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikkoikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.
Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti, ja häntä pidetään sangen siistinä miehenä.
Hänessä ei ole mitään erinomaista muuta kuin se, että hänen oikea jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.