IX
Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla, vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut – hän tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"
Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta – niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät – tulisi heti hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria töitä – vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen poikansa kuollut – hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla; vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.
Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.
Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle, kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa lauantai-postia.
Cheyne aprikoi, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos heittäisi kaikki pois ja siirtyisi rauhalliseen yksityiselämään. Hän oli vakuutuksessa suurenmoisista summista, hän olisi voinut lunastaa itselleen ruhtinaalliset elinkorot, ja viettämällä aikaansa osaksi jollakin Coloradossa olevista tiloistaan, osaksi seuraelämässä vaikkapa Washingtonissa (se tekisi hänen vaimolleen hyvää) ja osaksi Etelä-Carolinan saaristossa hän ehkä saattaisi unhottaa kaikki tyhjiin rauenneet suunnitelmansa. Toiselta puolen taas…
Kirjotuskoneen nakutus pysähtyi; tyttö katsoi sihteeriin, joka oli valahtanut kalpeaksi.
Sihteeri ojensi Cheynelle San Fransiskosta toistetun sähkösanoman:
"Pelastettu kalastajakuunariin Täällä Ollaan pudottuani laivasta aika kulunut hauskasti Matalikoilla kalastamassa kaikki hyvin odotan rahaa tai määräyksiä Gloucesterissa Mass. Disko Troopin luona sähköttäkää mitä teen ja kuinka äiti voi Harvey N Cheyne."
Isä päästi sähkösanoman putoamaan, laski päänsä kirjotuspulpettinsa suljettua kantta vasten ja hengitti raskaasti. Sihteeri juoksi hakemaan rouva Cheynen lääkäriä, joka tapasi Cheynen astelemassa edestakaisin lattialla.
"Mitä – mitä arvelette siitä? Onko se mahdollista? Onko sillä mitään merkitystä? Minä en voi oikein käsittää sitä", huudahti hän.
"Minä voin kyllä", sanoi tohtori. "Minä menetän seitsemäntuhannen dollarin vuosipalkan – siinä kaikki." Hän ajatteli newyorkilaisen lääkärin vaivalloista ammatinharjotusta, jonka hän oli jättänyt Cheynen pakottavista pyynnöistä, ja ojensi sähkösanoman takaisin huokaisten.
"Arveletteko että sen voisi ilmottaa vaimolleni? Se voi olla petosta."
"Missä tarkotuksessa?" sanoi tohtori levollisesti. "Ilmitulo on liian varma. Kyllä se on oikea poika."
Sisään astui ranskalainen kamarineiti, rohkeasti kuten ainakin sellainen, joka saadaan pysymään edelleen palveluksessa ainoastaan suurella palkalla.
"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te olette sairas."
Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?"
Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti uutisen vaimolleen.
"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle. "Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto, jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."
"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan rullakarttaa.
"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu – suoraan poikki mantereen – Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä portailta.
"Sitä arvelinkin."
Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät (siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen). Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan, katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.
"K. H. Wade, Los Angeles – 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö niin, neiti Kinzey?"
"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa kelloonsa.
"Onko valmis? Lähettäkää yksityisvaunu 'Constance' tänne ja järjestäkää ylimääräinen lähtemään täältä sunnuntaina ajoissa liittyäkseen Newyorkin pikajunaan Sixteenth Street'in asemalla Chicagossa ensi tiistaina."
Nak-nak-nak! "Ettekö voisi parantaa nopeutta?"
"Ei sellaisilla nousuilla. He saavat aikaa kuusikymmentä tuntia täältä Chicagoon. He eivät voittaisi mitään ottamalla ylimääräistä siitä eteenpäin. Onko valmis? – Järjestäkää myös että Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-rautatie vie 'Constancen' Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja New York Central & Hudson River edelleen Buffalosta Albanyyn ja Boston & Albany samoin Albanysta Bostoniin. Välttämätöntä minulle saapua Bostoniin keskiviikko-iltana. Pitäkää huoli ettei mikään tule estämään. Olen myös sähköttänyt Canniffille, Touceylle ja Barnesille. – Cheyne."
Neiti Kinzey nyökkäsi, ja sihteeri jatkoi.
"No niin, nyt sitten Canniffille, Touceylle ja Barnesille. Onko valmis? – Canniff, Chicago. Pyydän ottamaan Santa Fé-radalta tulevan yksityisvaununi 'Constancen' Sixteenth Streetin asemalta ensi tiistaina i.p. Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja jättämään N.Y.C: lle lähetettäväksi edelleen Albanyyn. – Oletteko koskaan käynyt Newyorkissa, neiti Kinzey? Meidän pitää mennä sinne joskus. – Onko valmis? – Pyydän ottamaan yksityisvaununi 'Constancen' Buffalosta Albanyyn pikajunalla tiistaina i.p. – Tämä oli Touceylle."
"En ole käynyt Newyorkissa, mutta sen verran kuitenkin ymmärrän!" vastasi neiti Kinzey päätään keikauttaen.
"Pyydän anteeksi. Sitten Boston & Albanyn johtajalle Barnesille samat ohjeet Albanystä Bostoniin. Lähtee kello kolme ja viisi i. p. (sitä ei tarvitse sähköttää); saapuu yhdeksän ja viisi keskiviikko-iltana. Siinä on Wadelle tekemistä täysin määrin, mutta noita johtajia sietää toisinaan ravistella vähän eloon."
"Suurenmoista", virkkoi neiti Kinzey luoden häneen ihailevan katseen.
Sellaista miestä hän osasi ymmärtää ja pitää arvossa.
"Ei huonoimmastikaan", sanoi Milsom vaatimattomasti. "Joku muu kuin minä olisi kuluttanut vähintään vuorokauden matkasuunnitelman sommittelemiseen, sen sijaan että olisi yksinkertaisesti jättänyt Santa Fé-radan asiaksi järjestää koko matkan Chicagoon saakka."
"Mutta mitenkähän on sen Newyorkin pikajunan laita. Ei itse Chauncey Depew [amerikkalainen valtiomies ja puhuja] saanut yhdistetyksi vaunuaan siihen", huomautti neiti Kinzey tullen jälleen entiselleen.
"Ei kyllä, mutta Chauncey ei olekaan Cheyne. Kun Cheyne sitä haluaa, niin se menee että vilahtaa."
"Niinköhän? Mutta eikö olisi sähkötettävä pojalle? Sen olette kuitenkin unohtanut."
"Minä kysyn."
Kun hän palasi saatuaan Cheyneltä määräyksen pyytää Harveyta olemaan heitä vastassa Bostonissa määrätyllä hetkellä, tapasi hän neiti Kinzeyn nauramassa näppäimistönsä yli kumartuneena. Sitten Milsomkin rupesi nauramaan, sillä Los Angelesista naputettiin hurjaa vauhtia: "Me tahdomme tietää miksi – miksi – miksi? Yleinen levottomuus syntynyt ja on leviämässä."
Kymmenen minuutin kuluttua Chicago kääntyi neiti Kinzeyn puoleen näillä sanoilla: "Jos vuosisatojen rikos on tekeillä, olkaa hyvä ja varottakaa ystäviä ajoissa. Me etsimme täällä kaikki turvapaikkoja."
Tästäkin vei voiton Topekasta lähetetty sanoma (ja mitä syytä Topekalla oli levottomuuteen, ei edes Milsom voinut arvata): "Älkää ampuko, eversti. Me antaudumme."
Cheyne hymyili jurosti vihamiestensä hätäännykselle, kun sähkösanomat esitettiin hänelle. "He luulevat meidän olevan sotapolulla. Sanokaa heille ettemme ole sotaisalla päällä tällä erää, Milsom. Ilmottakaa heille matkamme tarkotus. On ehkä parasta että te ja neiti Kinzey tulette mukaan, vaikka on tuskin luultavaa että minä suoritan mitään liikeasioita tällä matkalla. Sanokaa heille totuus – tämän kerran."
Ja niin sanottiin totuus. Neiti Kinzey nakutti lauseen sähkölennättimeen, sihteerin lisätessä siihen nämä muistettavat sanat. "Vallitkoon rauha!" ja johtokuntain huoneissa kahdentuhannen peninkulman päässä kuuteenkymmeneenkolmeen miljoonaan dollariin nousevien rautatieosuuksien edustajat hengittivät keveämmin. Cheyne riensi tapaamaan ainoaa poikaansa, jonka hän niin ihmeellisellä tavalla oli saanut takaisin. Karhu oli menossa pentuaan hakemaan, ei karjaa raatelemaan. Päättäväiset miehet, jotka olivat paljastaneet puukkonsa taistellakseen taloudellisen olemassaolonsa puolesta, laskivat aseensa syrjään ja toivottivat hänelle onnea matkalle, samalla kuin puolikymmentä säikähtynyttä pikkurautatietä pöyhisteli rintojaan, puhuen niistä merkillisistä asioista, joita he olisivat tehneet, jollei Cheyne olisi haudannut sotakirvestään.
Sähkölennättimille tuli kiireinen viikonloppu, sillä kun ihmiset ja kaupungit olivat päässeet levottomuudestaan, riensivät he saattamaan asioita vaadittuun järjestykseen. Los Angeles antoi tiedon San Diegoon ja Barstowiin, että Etelä-Kalifornian radan junankuljettajat tietäisivät olla valmiina syrjäisissä vahtituvissaan; Barstow lähetti sanoman Atlantic & Pacific-linjalle, ja Albuquerque lennätti sen pitkin koko Atchison, Topeka & Santa Fé-rataa ja aina Chicagoon asti. Veturi, yhdysvaunu miehistöineen sekä suuri, kultakoristeinen yksityisvaunu "Constance" olivat lähetettävät tuon kahdentuhannen kolmensadan viidenkymmenen mailin matkan poikki. Junan oli sivuutettava sataseitsemänkymmentäseitsemän vastaantulevaa tai samaan suuntaan kulkevaa junaa, ja jokaisen lähettäjälle ja miehistölle oli siitä annettava tieto. Kuusitoista veturia, kuusitoista kuljettajaa ja kuusitoista lämmittäjää oli varustettava määräpaikkoihinsa – kaikki parhaita mitä oli saatavissa. Kaksi ja puoli minuuttia oli sallittu käyttää veturien vaihtamiseen, kolme vedenottoon ja kaksi hiilien ottoon. "Antakaa tieto miehille ja varustakaa vesisäiliöt ja hiilivarastot asianmukaiseen kuntoon, sillä Harvey Cheynellä on kiire – kiire – kiire!" lauloivat sähkölangat. "Neljänkymmenen mailin tuntinopeus vaaditaan, ja piiripäälliköt seuraavat tätä ylimääräistä junaa kukin piiriinsä kuuluvan matkan. San Diegosta Sixteenth Streetille Chicagoon levitettäköön taikamatto! Joutuun, oi joutuun!"
"Tulee kuuma ilma", sanoi Cheyne, kun juna lähti vierimään San Diegosta varhain sunnuntai-aamuna. "Me teemme kyllä matkaa niin joutuun kuin voimme, äiti, mutta en tosiaankaan luule olevan tarpeen sinun vielä panna hattua päähäsi ja hansikkaita käsiisi. Olisi parempi jos panisit maata ja ottaisit lääkettäsi. Pelaisin kanssasi vähän dominoa, mutta nyt on sunnuntai."
"Minä tahdon olla kärsivällinen. Oi, minä tahdon olla kärsivällinen. Mutta – jos otan pois hatun, niin minusta tuntuu siltä kuin emme ikinä pääsisi perille."
"Koeta nukkua vähän, äiti, niin olemme Chicagossa ennenkuin huomaatkaan."
"Mutta meidänhän on mentävä Bostoniin asti. Käske heidän kiiruhtaa."
Kuuden jalan korkuiset käyttöpyörät jyskyttivät eteenpäin San Bernardinoa ja Mohaven erämaata kohti, mutta radan nousu ei sallinut suurta nopeutta. Se oli tuleva myöhemmin. Erämaan kuumuus seurasi vuoriston kuumuutta, kun he kääntyivät itäänpäin Needlesiä ja Colorado-jokea kohti. Vaunu rasahteli tavattomassa kuivuudessa ja helteessä, rikkisurvottua jäätä pantiin rouva Cheynen takaraivon alle, ja juna ponnisteli eteenpäin pitkän pitkiä nousuja myöten, Ash Forkin ohitse kohti Flagstaffia, missä metsät ja kivilouhimot ovat, korkealla kaartuvan pilvettömän taivaan alla. Vauhdinosottajan viisari värähteli ja liikkui edestakaisin; hiilituhkan sirut rapisivat katolla ja tomupilvi pyöri kiitävien pyörien kintereillä. Yhdysvaunun miehistö istui paitahihasillaan läähättäen lavereillaan, ja Cheyne oli usein heidän luonaan huutaen junan kolinan yli vanhoja rautatietarinoita, jotka ovat jokaiselle junamiehelle tuttuja. Hän kertoi heille pojastaan, jonka meri oli antanut takaisin, kun häntä jo kauan oli surtu kuolleena, ja miehet nyökyttivät päitään ja syljeksivät ja iloitsivat hänen kanssaan; kysyivät kuinka rouva siellä toisessa vaunussa voi ja sietäisikö hän jos kuljettaja "löysäisi vielä vähän", ja Cheyne arveli hänen sietävän. Niinpä annettiin tulihepojen ravata hillitsemättä Flagstaffista Winslowiin, kunnes eräs piiripäällikkö pani vastalauseen.
Mutta rouva Cheyne, joka makasi upeassa budoaari-osastossaan, missä ranskalainen kamarineiti kauhusta kalpeana piteli kiinni hopeaisesta ovenrivasta, ainoastaan vaikeroi hiljaa ja pyysi että hänen miehensä käskisi heitä kiiruhtamaan. Ja niin he jättivät taaksensa Arizonan kuivat hietikot ja omituisen muotoiset kalliot ja huohottivat edelleen, kunnes kytkyitten kalina ja jarruletkun sihinä ilmottivat heille että he olivat saapuneet Coolidgeen Kalliovuorten juurelle.
Kolme urheaa ja kokenutta miestä – tyyninä, luottavaisina ja kuivina alottaessaan, kalpeina, vapisevina ja märkinä lopettaessaan ajovuoronsa – kiidätti junan pitkää rinnettä ylöspäin Albuquerquesta Gloriettaan ja toiselle puolelle Springerin, aina yhä ylemmäksi Ratonin tunnelille saakka, mistä he laskeutuivat heilahdellen La Juntaan, näkivät Arkansas-joen ja syöksyivät pitkää myötämaata Dodge Cityyn, missä Cheyne sai lohduttautua kääntämällä taas kelloaan tunnin eteenpäin.
Vaunussa ei paljoa puhuttu. Sihteeri ja konekirjottaja istuivat nahkapäällyksisillä sohvilla suurien peililasisten havaintoikkunoitten ääressä vaunun perässä, katsellen taakse kiitävien ratapölkkyjen aaltomaista kutistumista ja, kuten otaksutaan, tehden maisemahuomioita. Cheyne kulki hermostuneesti edestakaisin oman loisteliaan ylellisyytensä ja yhdysvaunun alastoman yksinkertaisuuden väliä, sytyttämätön sikaari suussa, kunnes sääliväinen miehistö unhotti että hän oli heidän perivihollisensa ja teki parhaansa saadakseen hänen aikansa kulumaan.
Yöllä valaisivat kimppuihin järjestetyt sähkölamput tuota surullista ylellisyyspalatsia, ja he porhalsivat korskeasti eteenpäin läpi autioitten maisemain tyhjyyden. Heidän korviinsa kuului milloin vesisäiliön kohina ja kiinalaisen terävä kurkkuääni, vasarain kalahtelu niiden koetellessa kruppinteräksisten pyöräin eheyttä ja jonkun maankulkijan kiroilu, kun hänet ajettiin pois perimmäiseltä vaunusiltamalta, milloin tenderiin syöksyvän kivihiilen kumea kohina, milloin taas äkkiä vaimeneva äänten humina heidän kiitäessään odottavan junan ohitse. Milloin he näkivät vieressään syviä kuiluja, hirsisillan jyristessä heidän allaan, milloin korkeita kallioita, jotka peittivät heidän näkyvistään puolet tähdistä. Sitten jyrkänteet ja rotkot vaihtuivat ja etenivät näköpiirin reunalla kuvastuviksi rosoharjaisiksi vuorenselänteiksi, vaipuen yhä matalammiksi kukkuloiksi, kunnes viimein oltiin varsinaisilla tasangoilla.
Dodge Cityssä joku tuntematon viskasi vaunuun erään Kansasin sanomalehden numeron, jossa oli jonkunlainen Bostonista sähköteitse saapunut haastattelu Harveysta, joka nähtävästi oli osunut tapaamaan jonkun toimeliaan sanomalehti-reportterin. Tuosta ilahuttavasta uutisesta kävi selväksi, että kysymyksessä oli todellakin ilman epäilystä heidän poikansa, ja se rauhoitti rouva Cheyneä joksikin ajaksi. Hänen ainoan sanansa: "kiiruhtakaa!" ilmottivat junamiehet kuljettajille Nickersonissa, Topekassa ja Marcelinessa, missä nousut ovat loivat, ja he pyyhälsivät manteretta taakseen. Kaupunkeja ja kyliä oli nyt tiheämmässä, ja saattoi tuntea liikkuvansa ihmisten joukossa.
"En voi nähdä mittaria, ja minun silmiäni särkee niin kovin. Kuinka joutuun me menemme?"
"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."
"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne ja sano minulle peninkulmat."
Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen. Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä; kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät Chicagoon?
Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää, mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla, koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri sen, joka tölmäisi häntä.
Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla, ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja äänettömin elein.
"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin, puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin ilmotamme siitä erikseen."
Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia, ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central & Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa); viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä valtamereen – yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.
Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana, hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä villamekostaan.
Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi, että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan, joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään. Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti. Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan, että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.
"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen terveellisempää vaikutusta."
"Mutta miksi et sanonut tuolle miehelle, Troopille, kuka sinä olit?" toisti äiti, kun Harvey oli jutellut tarinansa ainakin kahdesti.
"Disko Troop, äiti kulta. Hän on paras mies mitä koskaan on kävellyt laivan kannella."
"Miksi et sanonut hänelle, että hän olisi vienyt sinut maihin? Tiesit kai että isä olisi korvannut sen hänelle kymmenkertaisesti."
"Tiesin kyllä; mutta hän luuli minua hulluksi. Minä pelkään nimittäneeni häntä varkaaksi, kun en löytänyt seteleitä taskustani."
"Eräs laivamies löysi ne lipputangon luota sinä – sinä iltana", nyyhkytti rouva Cheyne.
"No, se selittää asian. Minä en moiti ollenkaan Troopia. Minä väitin etten tahtonut tehdä työtä – kaikkein vähimmin kalastaja-aluksella – ja hän luonnollisesti löi minua vasten nenää; ja ooh! siitä tuli verta kuin härän kurkusta."
"Lapsi raukkani! He lienevät rääkänneet sinua hirveästi."
"Tuskin vain. Ja sen jälkeen minä pääsin vähän järkiini."
Cheyne löi kämmentään polveensa ja nauroi hiljaista naurua. Tässä näytti olevan muodostumassa poika juuri sellainen, jota hänen sydämensä halasi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt juuri tuollaista välkähdystä Harveyn silmissä.
"Ja Troop antoi minulle palkkaa kymmenen ja puoli dollaria kuussa; hän on nyt maksanut siitä puolet; ja minä otin Danin oppaakseni ja kävin heti työhön käsiksi. Minä en pysty vielä tekemään miehen työtä. Mutta minä voin käsitellä venettä melkein yhtä hyvin kuin Dankin, enkä minä joudu sekaannuksiin sumussa – kovin paljoa; ja minä voin pitää perää sievillä tuulilla, ja minä voin panna syötit pitkäänsiimaan melkein omin päin; ja minä tiedän luonnollisesti kaikki köydet laivassa; ja minä voin hangota kaloja aina pimeään asti, ja minä osaan mainiosti vanhaa Josefusta, ja minä voin näyttää teille kuinka kahvi selvitetään kalannahkapalasella ja – saisinko vielä kupin lisää? Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon työtä sisältyy kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaan!"
"Minä alotin kahdeksalla ja puolella, poikaseni", sanoi Cheyne.
"Niinkö? Sitä et ole koskaan sanonut minulle."
"Sinä et ole koskaan kysynyt, Harve. Voin kertoa siitä joskus sinulle, jos viitsit kuunnella. Etkö halua maistaa täytettyä oliivia?"
"Troop sanoo, että kaikkein mieltäkiinnittävintä maailmassa on saada selville, miten kukin ansaitsee elatuksensa. On mainiota istua taas oikein valikoidulla aterialla. Ei sillä ettei meillä olisi ollut hyvä ruoka. Paras keittiö koko matalikoilla. Disko piti ensiluokkaisen ruuan. Hän on mainio mies. Ja Dan – hän on Diskon poika – Dan on minun toverini. Ja sitten siellä on Salters-setä lannotusaineineen, hän lukee Josefusta. Hän uskoo vielä vahvasti, että minä olen hullu. Ja sitten siellä on pieni Penn-raukka, ja hän on hullu. Hänelle ei pidä puhua Johnstownista, koska… Ja teidän täytyy tulla tuntemaan Tom Platt ja Pitkä Jack ja Manuel. Manuel pelasti minun henkeni. On ikävä että hän on portugalilainen. Hän ei osaa puhua paljon, mutta hän on mainio soittoniekka. Hän tapasi minut laivasta pudonneena veden varassa ja korjasi minut veneeseensä."
"Minua ihmetyttää ettei sinun hermostosi oli aivan pilalla", sanoi rouva Cheyne.
"Miksikä se olisi, äiti? Minä tein työtä kuin hevonen ja söin kuin susi ja nukuin kuin kuollut."
Tämä oli liikaa rouva Cheynelle, jonka mieleen muistuivat hänen kuvittelunsa aalloilla ajelehtivasta ruumiista. Hän nousi ja poistui omaan huoneeseensa, ja Harvey kyyristyi isänsä viereen selittäen hänelle kiitollisuudenvelkaansa.
"Voit luottaa siihen, että teen kaiken voitavani miehistön hyväksi, Harve. He tuntuvat olevan kelpo miehiä sinun kuvauksestasi päättäen."
"Koko laivaston parhaita, isä. Voitte kysyä Gloucesterissa", sanoi Harvey. "Mutta Disko uskoo vielä parantaneensa minut hulluudesta. Dan on ainoa, jolle olen kertonut sinusta ja yksityisvaunuistasi ja muusta sellaisesta, enkä minä ole ihan varma, uskooko hänkään. Minä tahdon lyödä heidät hämmästyksellä huomenna. Kuule, eikö voitaisi viedä 'Constance' Gloucesteriin? Äiti ei kuitenkaan näytä kyllin vahvalta lähteäkseen liikkeelle, ja meidän on lopetettava lastin purkaminen huomenna. Wouverman ottaa meidän kalamme. Me olemme palanneet matalikoilta kaikkein ensimäisinä tänä vuonna, ja me saamme neljä dollaria kaksikymmentäviisi senttiä sentneriltä. Me vaadimme sitä siksi kunnes hän maksoi. Heille on nimittäin edullista saada kalat pian."
"Tarkotatko siis että sinun on oltava työssä huomenna?"
"Minä lupasin Troopille. Minä olen vaa'alla merkitsijänä. Minulla on muistiinpanot mukanani." Hän katseli tuhruista muistikirjaa niin tärkeän näköisenä, että isän täytyi pidättää hyväätuultaan. "Ei ole enää jäljellä kuin kolme – ei – kaksisataayhdeksänkymmentäneljä tai viisi sentneriä minun laskujeni mukaan."
"Palkkaa sijainen", esitti Cheyne, nähdäkseen mitä Harvey sanoisi.
"Ei käy, isä. Minä olen kuunarin kirjaan-merkitsijä. Troop sanoo että minulla on parempi laskupää kuin Danilla. Troop on tavattoman oikeudentuntoinen mies."
"Mutta jollen voi siirtää 'Constancea' tänä iltana, niin miten menettelet silloin?"
Harvey katsoi kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista.
"Silloin nukun täällä kello kolmeen asti ja menen kello neljän tavarajunalla. He antavat tavallisesti meidän laivaston miesten ajaa ilmaiseksi."
"Se ei ole huonoin ajatus. Mutta luulen kyllä voivamme saada 'Constancen' Gloucesteriin yhtä pian kuin teidän tavarajunanne.
Eiköhän ole nyt parasta panna nukkumaan."
Harvey ojentautui sohvalle, nilisti saappaat jalastaan ja oli unessa ennenkuin hänen isänsä ehti kaihtaa sähkövaloja. Cheyne istui katsellen pään yli heitetyn käsivarren varjostamia nuoria kasvoja, ja hänen mieleensä johtuvien monien seikkain joukossa oli sekin ajatus, että hän ehkä oli ollut leväperäinen isänä.
"Ei koskaan tiedä, milloin joutuu alttiiksi suurimmalle vaaralle", arveli hän. "Se olisi voinut koitua pahemmaksi kuin hukkuminen; mutta minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi. Ja siinä tapauksessa eivät kaikki minun rahani riittäisi maksamaan sitä Troopille – niin se on. Ja minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi."
Aamutuuli toi raittiin merenhenkäyksen ikkunoista, 'Constance' seisoi sivuraiteella tavaravaunujen seassa Gloucesterin asemalla, ja Harvey oli mennyt työhönsä.
"Sitten hän putoaa taas mereen ja hukkuu", lausui äiti katkerasti.
"Me menemme katsomaan ja viskaamme hänelle köyden, jos niin käy. Et ole koskaan nähnyt hänen tekevän työtä leipäänsä ansaitakseen."
"Tuhmuuksia! Ikäänkuin kukaan vaatisikaan – "
"Se mies, jolta hän saa palkkaa, vaatii sitä. Ja hän on mielestäni varsin oikeassa."
He kulkivat kalastajain öljytakkeja täynnä olevien myymälöiden välitse Wouvermanin telakalle, missä "Täällä Ollaan" keinui laituriin kiinnitettynä, matalikkolippu vielä liehuen mastossa ja kaikki miehet toimekkaina kuin majavat säteilevän kirkkaassa aamuvalossa. Disko seisoi isonluukun vieressä valvoen Manuelia, Penniä ja Salters-setää, jotka työskentelivät nostoköysien kimpussa. Dan vetäisi täytetyt korit kannelle, Pitkän Jackin ja Tom Plattin täyttäessä niitä ruumassa, ja Harvey seisoi muistikirja kädessä valvoen laivanomistajan etuja vaakamestarin vieressä laiturin reunalla.
"Valmis!" huusivat äänet ruumasta. "Vetäkää!" huusi Disko. "Hei!" sanoi Manuel. "Siin' on!" sanoi Dan heilauttaen koria. Sitten he kuulivat Harveyn äänen kirkkaana ja reippaana, kun hän tarkasti painoja.
Viimeiset kalat oli vihdoin punnittu, ja Harvey loikkasi kuuden jalan hyppäyksellä laiturin reunalta erääseen poikkiköyteen, koska se oli lyhin tie päästä ojentamaan Diskolle muistiinpanoja, huudahtaen: "Kaksisataayhdeksänkymmentäseitsemän, ja ruuma tyhjänä!"