Sellaisilla mahdollisuuksilla luulisin minäkin uskaltavani."
"Olen hävinnyt ja olen voittanut. Voin kertoa sinulle niistä asioista, jos tahdot kuulla?"
Cheyne hiveli partaansa, katseli hymyillen yli tyvenen vedenpinnan ja alkoi puhua kääntymättä Harveyhin päin, joka pian alkoi oivaltaa että hänen isänsä kertoi nyt hänelle elämäkertaansa. Hän puhui hiljaisella, tasaisella äänellä, elehtimättä ja ilmehtimättä, ja kuitenkin hän esitti kertomuksen, josta kymmenen johtavaa sanomalehteä olisi auliisti maksanut suuria summia – kertomuksen nelikymmen-vuotisesta toiminnasta, joka oli samalla kertomus Uuden Lännen syntyhistoriasta, joka historia on vielä kirjottamatta.
Se alkoi orvosta pojasta, joka oli jäänyt oman onnensa nojaan Texasissa, ja jatkui monivivahteisena läpi satojen vaiheiden ja käänteiden, tapahtumapaikkojen siirtyessä toisesta Lännen valtiosta toiseen, kaupungeista, jotka nousivat maasta kuukaudessa ollakseen vuoden päästä jo autioina, hurjiin uhkayrityksiin rajuissa erämaaleireissä, jotka ovat nyt kivikatuisia kaupunkeja. Siihen sisältyi kolmen rautatielinjan rakentaminen ja neljännen harkittu hylyksi saattaminen. Se kertoi höyrylaivoista, kaupungeista, metsistä ja kaivoksista sekä kaikkiin maailman kansallisuuksiin kuuluvista miehistä, jotka miehittivät, rakensivat, hakkasivat ja kaivoivat niitä. Se kosketteli jättiläismäisten rikastumismahdollisuuksien avautumista silmien eteen, jotka eivät nähneet, tai niiden menettämistä mitä vähäpätöisimpäin aika- ja matkaesteiden takia; ja läpi tapahtumain ja tilojen lukemattomien vaiheiden liikkui Harvey Cheyne, milloin rikkaana, milloin köyhänä, sinne ja tänne, edes ja takaisin, laivamiehenä, junamiehenä, tavarain välittäjänä, ravintolan pitäjänä, sanomalehtimiehenä, koneenkäyttäjänä, kauppamatkustajana, maatila-asioitsijana, valtiollisena agitaattorina, ilmotusasiamiehenä, väkijuomakauppiaana, kaivoksenomistajana, keinottelijana, karjanhoitajana tai maankiertäjänä, joskus ratsain, useimmiten jalan, aina valppaana ja levollisena, etsien omia etujaan sekä, niin hän ainakin itse sanoi, maansa kunniaa ja vaurastumista.
Hän kertoi luottamuksestaan, joka ei milloinkaan pettänyt, ei edes silloin kun hän riippui epätoivon partaalla – luottamuksesta, jonka synnyttää ihmisten ja olosuhteiden tunteminen. Hän puhui lavealta rohkeudestaan ja neuvokkuudestaan kaikissa tiloissa, ja hän tuntui pitävän sitä niin luonnollisena asiana ettei hän edes muuttanut äänenpainoaan siitä kertoessaan. Hän kuvaili kuinka hän oli syrjäyttänyt vihamiehiään tai antanut heille anteeksi, aivan samoin kuin he olivat syrjäyttäneet häntä tai antaneet hänelle anteeksi noina huolettomina päivinä, kuinka hän oli houkutellut, imarrellut ja pelotellut kaupunkeja, yhtiöitä ja renkaita, aina niiden itsensä hyödyksi, kuinka hän oli suunnannut rautatielinjoja vuorten ympäritse tai lävitse ja rotkojen ylitse, ja lopuksi kuinka hän oli istunut toimettomana erilaisten yhteisöjen raastaessa siekaleiksi viimeisetkin jätteet hänen kunniallisuudestaan.
Harvey kuunteli tätä tarinaa henkeään pidätellen, pää hiukan sivulle kallistettuna, silmät rävähtämättä suunnattuina isän kasvoihin, joitten uurteisille poskille ja ulkoneville silmäkulmille hehkuva sikaarinpää loi omituisen hohteen hämärän yltyessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut junan veturia, joka syöksyy eteenpäin pimeässä – peninkulma jokaisen uuninluukun avauksen synnyttämän loisteen välillä; mutta tämä veturi osasi puhua, ja sanat vaikuttivat pojan mieleen ja panivat sen liikkeelle pohjiaan myöten. Vihdoin Cheyne viskasi pois sikaarinpätkän, ja he istuivat pimeässä loiskivan veden partaalla.
"En ole koskaan ennen kertonut näistä kenellekään", sanoi isä.
Harvey vetäisi henkeä. "Se on suurenmoisinta mitä ikinä voi olla!" sanoi hän.
"Se oli siitä mitä minä sain. Nyt tahdon sanoa sinulle mitä en ole saanut. Se ei ehkä kuulosta sinusta paljonkaan arvoiselta, mutta en toivoisi sinun tulevan niin vanhaksi kuin minä, ennenkuin oivallat sen. Minä voin kyllä suoriutua ihmisistä enkä ole mikään hölmö omalla alallani, mutta – mutta – minä en voi kilpailla sellaisen miehen kanssa, joka on saanut oppia! Minulla ei ole muuta kuin mitä olen poiminut sieltä täältä matkan varrelta, ja se kyllä näkyy minusta joka puolelta."
"Minä ainakaan en ole sitä koskaan nähnyt!" sanoi Harvey kiivaasti.
"Vastedes tulet kuitenkin sen näkemään – niin pian kuin olet päässyt yliopistosta. Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole nähnyt ihmisten kasvojen ilmeestä, että he pitävät minua 'nousukkaana'? Minä voin musertaa heidät palasiksi – sen voin – mutta minä en voi iskeä heitä heidän arimpaan kohtaansa. En tahdo sanoa että he olisivat niin kovin, kovin korkealla, mutta tunnen kuitenkin että itse olen jossain kovin, kovin kaukana heistä. Mutta sinulla on tilaisuus välttää sitä. Sinun on imettävä itseesi kaikki tarjolla oleva tieto, ja sinä tulet seurustelemaan toisten kanssa, jotka tekevät samoin. He tekevät sitä enintään muutamien tuhansien dollarien vuositulojen takia, mutta sinun on muistettava tekeväsi sitä miljoonien takia. Sinun on opittava lakia kyllin paljon, jotta voit hoitaa omaisuuttasi sitten kun minä olen poissa näiltä ilmoilta, ja sinun on tultava lujiin väleihin maan parhaimpien kanssa (heistä on hyötyä myöhemmin); ja ennen kaikkia on sinun hankittava mahdollisimman paljon tuota jokapäiväistä, tavallista kirjatietoa. Ei mikään kannata paremmin kuin se, Harve, ja se tulee kannattamaan vuosi vuodelta yhä paremmin meidän maassamme – sekä liike-elämässä että politiikassa. Sen tulet kyllä näkemään."
"Minun osani tässä kaupassa ei ole varsin houkutteleva", sanoi Harvey. "Neljä vuotta yliopistossa! Toivoisinpa melkein valinneeni kamaripalvelijan ja huvipurren!"
"Älä ole milläsikään, poikaseni", kehotti Cheyne. "Sinä sijotat pääomasi siihen missä se tuottaa parhaan voiton; eikä omaisuutemme kutistune vähemmäksi, vaikka vähän viipyykin ennenkuin pääset itse ottamaan osaa sen hoitoon. Ajattele asiaa ja anna minulle vastaus huomenna. Mutta nyt meidän täytyy joutua, muuten myöhästymme illalliselta!"
Koska tämä keskustelu koski liikeasioita, ei Harvey katsonut tarpeelliseksi kertoa siitä äidilleen, ja Cheyne ajatteli luonnollisesti samalla tavalla. Mutta rouva Cheyne näki jotain erikoista olevan tekeillä ja pelkäsi, ja samalla hän tunsi hiukan kateutta. Poika, joka oli kohdellut häntä säälimättömän itsevaltaisesti, oli poissa, ja hänen sijallaan oli teräväkatseinen, erinomaisen vaitelias nuorukainen, joka puheli useimmiten isän kanssa. Rouva Cheyne ymmärsi että keskustelu koski liikeasioita ja oli niinollen hänen valtapiirinsä ulkopuolella; ja jos hänellä oli ollut vielä epäilyksiä, niin ne hälvenivät kun Cheyne matkusti Bostoniin ja toi hänelle sieltä uuden timanttisormuksen.
"Mitä te molemmat nyt olette tehneet?" sanoi rouva Cheyne heikosti hymyillen käännellessään sormusta auringonvalossa.
"Puhelleet – puhelleet vain, äiti; Harvey on ajattelevainen poika."
Niin hän olikin. Hän oli esittänyt oman omintakeisen ehdotuksensa. Rautatiet, niin hän selitti vakavasti, eivät kiinnittäneet hänen mieltään, enempää kuin hirsimetsät, maatilat tahi kaivoksetkaan. Mutta hän halusi koko sielustaan päästä isänsä vasta ostettujen purjelaivojen ylivalvojaksi. Jos hänelle luvattiin antaa tuo toimi kohtuullisen ajan kuluttua, niin hän puolestaan sitoutui harjottamaan opintoja ahkerasti ja säännöllisesti neljän tai viiden vuoden aikana. Lupa-aikoina hänelle oli suotava täysi vapaus ottaa selvää kaikista laivalinjaa koskevista yksityisseikoista – hän oli jo tehnyt niistä ainakin kaksituhatta kysymystä – kassakaapissa säilytetyistä isän salaisimmista papereista alkaen San Fransiskon satamassa olevaan hinaaja-höyryyn asti.
"Se on tasapuolinen ehdotus", virkkoi Cheyne vihdoin. "Sinä muutat tietysti mieltäsi kahteenkymmeneen kertaan ennenkuin olet päässyt opistosta; mutta jos otat tuon linjan oikealla tavalla hoitaaksesi etkä kyllästy siihen ennenkuin olet tullut kolmenkolmatta vuoden ikään, niin luovutan tuon laivahomman kokonaan sinun omaksesi. Mitäs sanot siihen, Harve?"
"Ei; ei kannata koskaan mennä pirstomaan valmista liikettä. Maailmassa on jo ilmankin liian paljon kilpailua, ja Disko sanoo että 'veriheimolaisten täytyy pysyä yksissä.' Hänen miehistönsä ei koskaan luovu hänestä. Ja se, sanoo hän, on yhtenä syynä siihen, että he saavat niin runsaan saaliin matkoillaan. Tuosta puhuen, 'Täällä Ollaan' lähtee Georges-matalikolle maanantaina. He eivät viivy kauan maissa, vai mitä?"
"Eivät kyllä, ja oikeastaan pitäisi meidänkin ajatella lähtöä. Olen jättänyt liikeasiani roikkumaan irralleen molempien valtamerien välille, ja on jo aika sitoa langanpäät taas yhteen. Mutta siihen ryhtyminen tuntuu nyt kerrassaan vastenmieliseltä, sillä minulla ei ole ollut tällaisia vapaapäiviä kahteenkymmeneen vuoteen."
"Me emme voi lähteä ennenkuin olemme saattaneet Diskoa hänen matkalleen", sanoi Harvey. "Ja maanantaina on muistojuhlakin. Siihen meidän on ainakin jäätävä."
"Mikä se on tuo muisto-homma? Minä kuulin puhuttavan siitä täyshoitolassa", sanoi Cheyne tahdottomasti. Hänkään ei halunnut lyhentää näitä kultaisia päiviä.
"No niin, mikäli minä olen päässyt käsittämään, on tämä jonkinlainen kesävieraita varten pystyyn puuhattu huvitilaisuus. Disko ei siitä pidä, siitä syystä että siellä toimitetaan rahankeräys leskiä ja orpoja varten. Disko on itsenäinen. Etkö ole huomannut sitä?"
"Kyl-lä. Hiukan. Paikoittain. Se on siis jonkunlaista kaupungin nähtävyyksien esittämistä?"
"Niin on, tämä kesäkokous nimittäin. Siellä luetaan niitten miesten nimet, jotka ovat hukkuneet tai tietymättömiin kadonneet sitten viime erän, ja pidetään puheita ja lausutaan runoja ja muuta sellaista. Sitten, Diskon puheitten mukaan, auttamisyhdistysten sihteerit menevät takapihalle ja tappelevat saaliista. Oikea juhla on keväällä, sanoo hän. Silloin siihen ottavat osaa kaikki papitkin, eikä kesävieraita silloin ole saapuvilla."
"Ymmärrän", sanoi Cheyne, käsittäen asian täydelleen kuten ainakin sellainen, joka on syntynyt ja kasvatettu kotikaupunki-ylpeyteen. "Jäämme siis muistojuhlaan ja matkustamme samana iltana."
"Minä menen Diskon luo ja koetan saada hänet tulemaan sinne miehistöineen ennenkuin he lähtevät. Silloin minun on tietysti oltava heidän seurassaan."
"Vai niin, sitäkös se olikin", sanoi Cheyne. "Minä olen vain mitätön kesävieras, kun sinä taas olet…"
"Täysverinen matalikko-kalastaja", huusi Harvey taakseen noustessaan raitiovaunuun, ja Cheyne jatkoi matkaansa onnekkaine tulevaisuuden-unelmineen.
Disko ei ollenkaan suosinut sellaisia julkisia tilaisuuksia, joissa vedottiin ihmisten armeliaisuuteen, mutta Harvey vakuutti että päivä menettäisi kokonaan juhlallisuutensa ainakin häneen nähden, jos 'Täällä Ollaan' ei olisi täysilukuisesti edustettuna. Silloin Disko suostui, mutta erinäisillä ehdoilla. Hän oli kuullut – oli merkillistä kuinka kaikki asiat tulivat kaikkien tiedoksi tuolla rantaseudulla – hän oli kuullut että eräs filadelfialainen näyttelijätär tulisi esiintymään tilaisuudessa, ja hän epäili hänen esittävän "Kapteeni Iresonin ajomatkan". Mieskohtaisesti hän välitti näyttelijättäristä yhtä vähän kuin kesävieraistakin, mutta oikeus oli oikeus, ja vaikkakin hän itse (tässä Dan hihitti) oli kerran erehtynyt arvostelussaan, ei hän tahtonut kuulla tuota valheellista runoa esitettävän. Harvey palasi näinollen takaisin East Gloucesteriin ja kulutti puoli päivää selittääkseen huvitetulle, kautta mantereen mainetta saavuttaneelle näyttelijättärelle sen erehdyksen laatua, johon hän oli ollut tekemäisillään itsensä vikapääksi; ja näyttelijätär myönsi että oikeus oli oikeus, aivan niinkuin Diskokin oli sanonut.
Cheyne tiesi vanhasta kokemuksesta, millainen juhlan meno tulisi olemaan, mutta kaikenlaiset kansankokoukset olivat hänelle todellista nautintoa. Hän katseli raitiovaunuja, jotka huristivat länteenpäin helteisenä, autereisena aamuna, täynnä vaaleihin, kevyihin kesäpukuihin verhottuja naisia ja valkonaamaisia, olkihattuisia miehiä, jotka olivat vasta äsken tulleet Bostonin konttoripulpettien äärestä; hän katseli postikonttorin edustalla olevaa polkupyöräkasaa, touhukkaina kiiruhtavia, toisiaan tervehtiviä virkailijoita, raskaassa ilmassa verkalleen hulmahtelevia lippuja ja tärkeän näköistä miestä, joka ruiskunletkua pidellen kasteli tiilillä laskettua jalkakäytävää.
"Äiti", virkkoi hän äkkiä, "muistatko sitä, kun Seattle oli palanut ja alettiin puuhata sen uudelleen eloon-virvottamista?"
Rouva Cheyne nyökkäsi ja silmäsi arvostelevasti pitkin mutkaista katua. Hän ymmärsi, samoin kuin hänen miehensäkin, noita Lännelle ominaisia kansankokouksia ja vertaili niitä toisiinsa. Pian alkoi kalastajia sekaantua kaupungintalon sisäänkäytävän edustalla tungeksivaan ihmisjoukkoon; siinä oli sinertäväposkisia portugalilaisia, joitten vaimot olivat enimmäkseen paljain päin tai saali harteilla, kirkassilmäisiä novascotialaisia ja new-brunswickiläisiä, ranskalaisia, italialaisia, ruotsalaisia ja tanskalaisia sekä käymäseltään satamassa olevien kuunarien miehistöä syrjästä-katsojina; ja kaikkialla mustapukuisia naisia, jotka tervehtivät toisiaan jäykän arvokkaasti, sillä tämä oli heidän suuri päivänsä. Ja siinä oli eri uskontokuntien pappeja – suurten, varakkaitten seurakuntien pappeja, jotka olivat merenrannikolla lepäämässä, yhtä hyvin kuin varsinaisia työskenteleviä sielunpaimenia – roomalaiskatolisen kirkon papeista aina tuuheapartaisiin lutherilaisiin saarnamiehiin, jotka olivat entisiä merimiehiä ja hyviä veikkoja parinkymmenen aluksen miehistön kanssa. Oli kuunarilaivueitten omistajia, jotka avustivat huomattavilla summilla leski- ja orpoyhdistyksiä, ja pikkueläjiä, joitten kuunarit olivat mastonnokkia myöten lainojen panttina; oli pankkimiehiä ja merivakuutus-asiamiehiä, hinaajain ja rannikkoaluksien kapteeneja, laivatarpeiden-kauppiaita, laivojen korjaajia, suolaajia, veneentekijöitä, yleensä kaikkien rantakaupungin sekalaisten ammattien edustajia.
He kulkeutuivat pitkin kesävieraitten vaaleitten pukujen elävöittämiä istuinrivejä, ja muuan kaupungin virkailija valvoi järjestystä ja hikoili, kunnes hän suorastaan loisti kansalaisylpeydestä. Cheyne oli puhellut hänen kanssaan viitisen minuuttia muutamia päiviä aikaisemmin, ja heidän välillään vallitsi täydellinen yhteisymmärrys.
"No, herra Cheyne, mitäs pidätte kaupungistamme? – Kyllä, rouva, te voitte istua mihin vain haluatte. – Teillä on arvatenkin tällaisia tilaisuuksia siellä Lännessäkin?"
"On kyllä, mutta ne eivät periydy niin vanhoilta ajoilta kuin täällä."
"Niinpä niin, tietysti. Teidän olisi pitänyt olla siinä juhlassa, jota me vietimme kahdennensadannen viidennenkymmenennen vuosipäivämme kunniaksi. Voin vakuuttaa teille, herra Cheyne, että vanha kaupunkimme silloin kunnosti itseään."
"Niin olen kuullut. Ja kyllä kannattaakin. Mutta mistä johtuu, ettei tässä kaupungissa ole yhtään ensiluokkaista hotellia?"
" – Suoraan toiselle puolen salia, vasemmalle, Pedro. Siellä on yllinkyllin tilaa sinulle ja joukollesi. – Niin, juuri samaa minäkin sanon heille aina, herra Cheyne. Se vaatii suuria rahoja, mutta te ette kai otaksuttavasti pidä sitä minään pätevänä syynä. Me tarvitsemme…"
Raskas koura laskeutui hänen verkapukuiselle olalleen, ja erään hiiliä kulettavan rannikkolaivan punottavakasvoinen kapteeni pyöräytti hänet puoleksi ympäri. "Mitä helkkaria te miehet meinaatte, kun paiskaatte sellaisen lain kaupungille silläaikaa kun kaikki kunnon miehet ovat merellä? Häh? Kaupunki on kuiva kuin luu ja haisee ison joukon pahemmalta kuin viimeksi täältä lähtiessäni. Olisittehan voinut jättää meille edes yhden anniskelun miedompia juomia varten."
"Eipä se näytä estäneen teitä voitelemasta sisäpuoltanne tänä aamuna, Carsen. Minä keskustelen tästä asiasta kanssanne myöhemmin. Istukaa nyt tuonne oven luokse ja harkitkaa valmiiksi todistelujanne, kunnes minä tulen."
"Mitä minä todisteluista hyödyn? Miquelonissa saa samppanjaa kahdeksallatoista markalla laatikon, ja…" Kapteeni painautui istuinpaikalleen, kun urkujen alkusoitto vaiensi hänet.
"Meidän uudet urkumme", sanoi virkamies ylpeänä Cheynelle, "maksoivat meille neljätuhatta dollaria. Meidän on ensi vuonna jälleen korotettava suostuntaveroja saadaksemme ne maksetuksi. Me emme tahtoneet jättää kaikkea uskonnollista puolta yksinomaan papiston toimeenpanemiin tilaisuuksiin. Tuolla nousee meidän orpolapsistamme kokoonpantu kuoro laulamaan. Minun vaimoni on opettanut heitä. Tapaamme vielä myöhemmin, herra Cheyne. Minua tarvitaan lavalla."
Korkeina, selkeinä ja vilpittöminä vaimensivat lasten äänet viimeisenkin paikoilleen asettuvien hälinän.
"Oo Luojan kätten työt, te Luojaa kiittäkäät – ylistäkäät ja kunnioittakaatte aina!"
Kaikki naiset kurottuivat katsomaan, kun toistamiseen kajahtavat päätöstahdit värähyttivät ilmaa. Rouva Cheyne, samoin kuin jotkut muutkin, alkoi hengittää tiheämmin; hän oli tuskin koskaan tullut ajatelleeksi mielessään, että maailmassa on niin paljon leskiä; ja vaistomaisesti hän etsi katseillaan Harveyta. Harvey oli tavannut Diskon ja hänen miehistönsä salin takaseinältä ja hän seisoi Danin ja Diskon välissä, ikäänkuin oikeuden mukaan hänelle kuuluvalla paikalla. Salters-setä, joka edellisenä iltana oli palannut Pennin kanssa Pamlico Soundista, otti hänet vastaan epäluuloisesti.
"Eivätkö sinun vanhempasi ole vielä menneet?" murisi hän. "Mitä tekemistä sinulla on täällä, nuorukainen?"
"Oo, järvet, virtain vuot, te Luojaa kiittäkäät – ylistäkäät ja kunnioittakaatte aina!"
"Eikö hänellä ole oikeus olla täällä?" sanoi Dan. "Onhan hän ollut mukana yhtähyvin kuin me toisetkin."
"Ei noissa vaatteissa ainakaan", ärähti Salters.
"Suu kiinni, Salters", sanoi Disko. "Sinun sappesi on liian ärtynyt.
Pysy vain siinä missä olet, Harve."
Sitten nousi lavalle juhlapuheen-pitäjä, joka hänkin oli kaupungin tukipylväitä, lausuen muun maailman tervetulleeksi Gloucesteriin ja huomauttaen ohimennen, missä suhteessa Gloucester oli muuta maailmaa etevämpi. Sitten hän siirtyi käsittelemään kaupungin merkittävyyttä meri-elinkeinon harjottajana ja puhui siitä hinnasta, joka sen on maksettava vuotuisesta sadostaan. Yleisö saisi myöhemmin kuulla niitten nimet, jotka kaupunki viime vuoden aikana oli vainajina menettänyt – niiden lukumäärä oli sata ja seitsemäntoista. (Tässä lesket suurensivat silmiään hiukan ja katsahtivat toisiinsa.) Gloucester ei voinut kerskata mistään suurista teollisuus- tai tehdaslaitoksista. Sen pojat tekivät työtä sillä palkalla, minkä meri antoi, ja he tiesivät kaikki, ettei Georges- eivätkä Suuret matalikot olleet mitään ruusukenttiä. Ainoa mitä maalla-olijat saattoivat tehdä, oli leskien ja orpojen auttaminen; ja muutamien ylimalkaisten huomautusten jälkeen hän käytti tilaisuutta kiittääkseen kaupungin nimessä niitä, jotka niin yhteishyvää harrastavasti olivat lupautuneet ottamaan osaa juhlaohjelman suoritukseen.
"Minua suututtaa nuo kerjäys-kohdat tuossa puheessa", murisi Disko.
"Se ei anna ihmisille oikeaa käsitystä meistä."
"Jolleivät ihmiset katso eteenpäin ja pane tallelle silloin kun heillä on siihen tilaisuus", sanoi Salters, "niin on asiain luonnosta lankeavaa, että heidän on kannettava häpeä. Ota tämä varotukseksi, nuori mies. Rikkaus kestää ainoastaan hetken, jos tuhlailet sitä ylellisyyksiin…"
"Mutta jos kadottaa kaikki – ihan kaikki", sanoi Penn, "niin mitä voi tehdä silloin? Kerran minä" – vetisen-siniset silmät harhailivat ylös ja alas, ikäänkuin etsien jotain kiinnekohtaa – "kerran minä luin – jostain kirjasta luullakseni – eräästä yliajetusta laivasta, josta kaikki hukkuivat – paitsi yksi mies – ja hän sanoi minulle…"
"Lörpötystä!" keskeytti Salters. "Lue vähemmän ja syö enemmän, Penn, niin ansaitset paremmin palkkasi."
Harvey tunsi seisoessaan kalastajain väliin puserrettuna omituista karmivaa, kihisevää väristystä, joka alkoi niskasta ja kulki pitkin selkää jalkoihin asti. Lisäksi häntä vilutti, vaikka ilma oli rasittavan kuuma.
"Tuo on varmaan se filadelfialainen näyttelijätär?" sanoi Disko Troop, katsoa muikauttaen lavalle. "Olet kai järjestänyt sen kapteeni Iresonin asian, vai kuinka, Harve? Sinähän tiedät syyn."
Nainen ei esittänyt "Iresonin ajomatkaa", vaan jonkunlaisen runoelman, jossa puhuttiin Brixham-nimisestä kalastaja-satamasta ja aluksista, jotka pyrkivät sitä kohti pimeänä myrsky-yönä, naisten laittaessa rantasiltaman päähän merkkitulen kaikista esineistä, mitä he vain käsiinsä saivat.
"He ottivat mummon peitteen, – hän pyys' vain kiiruhtamaan; he lapsen kätkyen veivät, – laps' vaieten katseli vaan."
"Yhyy!" sanoi Dan, kurkistaen Pitkän Jackin olkapään ylitse. "Sepä oli jotakin. Mutta kalliiksi se varmaan tuli."
"Viheliäinen juttu", virkkoi irlantilainen. "Huonosti valaistu satama, Danny."
" – väki tiennyt ei onneton, ilovalkeanko he laati vai hautausrovion."
Esiintyjän ihmeellinen ääni pani kuulijain sydänkielet väräjämään. Ja kun hän esitti, kuinka aaltojen varaan joutuneet miehet viskautuivat rannalle, toiset elävinä, toiset kuolleina, ja kuinka he kantoivat ruumiit valkean hohteeseen, kysellen: "Lapsi, onko tämä isäsi?" tai: "Vaimo, onko tämä miehesi?" niin saattoi kuulla liikutuksen nyyhkäyksiä kaikkialta salista.
"Ja kun Brixhamin purret jälleen käy myrskyjä uhmaamaan, ne rakkauden myötään kantaa valonhohteena purjeillaan."
Suosionosotukset hänen lopetettuaan supistuivat hyvin vähiin. Naiset etsivät nenäliinojaan, ja miehistä tuijottivat useat kattoon kiiltävin silmin.
"Hm", sanoi Salters; "tuon kuuleminen jossain teatterissa maksaisi dollarin – ehkä kaksikin. Joillakin saattaa olla sellaiseen varaa. Minusta se tuntuu suoranaiselta rahanhaaskaukselta… No, mutta miten kumman lailla kapteeni Bart Edwardes on päässyt ajautumaan tänne?"
"Ei auttanut pidätellä häntä", sanoi muuan takana oleva eastportilainen. "Hän on runoilija, ja hän aikoo lausua oman runonsa. Siinä puhutaan eräästä meidän puolen tapahtumasta."
Hän ei kertonut että kapteeni Bart Edwardes oli jo viitenä vuonna peräkkäin ponnistellut saadakseen luvan esittää jonkun omia sepitelmiään Gloucesterin muistojuhlassa. Huvitettuna ja kyllästyneenä oli juhlatoimikunta vihdoin suostunut hänen pyyntöönsä. Vanhuksen vaatimattomuus ja onnesta tuikkiva katsanto, hänen astuessaan lavalle kaikkein parhaissa sunnuntaipukimissaan voittivat puolelleen kuulijakunnan sydämet jo ennenkuin hän oli ehtinyt avata suutaan. He kuuntelivat nurisematta loppuun kolmekymmentäseitsemän kankeatekoista säkeistöä, joissa kuvailtiin mahdollisimman perinpohjaisesti kuunari "Joan Haskenin" haaksirikkoa Georges-matalikon luona vuoden 1867 ankarassa myrskyssä, ja kun hän pääsi loppuun, kajahti yksimielinen mieltymyshuuto kautta koko salin.
Muuan kaukonäköinen bostonilainen sanomalehtireportteri pujahti paikaltaan saadakseen täydellisen jäljennöksen esitetystä kertomarunosta sekä haastattelun sen tekijästä, joten tällä maailmalla ei enää ollut enempää tarjottavana kapteeni Bart Edwardesille, entiselle valaanpyytäjälle, laivanrakentajalle, kalastajalaivurille ja runoilijalle, hänen seitsemännelläkymmenennellä kolmannella ikävuodellaan.
"Niin, siinä sitä voi sanoa olevan järkeä", sanoi eastportilainen. "Minä olen tarkastellut tapahtumapaikkaa nuo hänen värsynsä käsissäni ja voin todistaa että hän on esittänyt kaiken sellaisena kuin se on."
"Jollei tämä Dan tässä saisi kokoon parempaa parissa aamutunnissa, niin hänelle sietäisi antaa selkään", sanoi Salters, joka katsoi velvollisuudekseen puolustaa Massachusetts'in kunniaa. "En tahdo kieltää ettei kapteeni Edwardes olisi jokseenkin näppärä kirjamies – ollakseen Mainesta. Mutta kuitenkin…"
"Kyllä Salters-setä varmaan kuolee tällä matkalla. Ensimäinen kohteliaisuus, minkä hän ikinä on minulle lausunut", hihitti Dan. "Mutta mikä sinulla on, Harvey? Sinähän olet hiljaa kuin hiiri ja naamasi on ihan vihertävä. Oletko kipeä?"
"En tiedä mikä minulla oikein on", vastasi Harvey. "Tuntuu kuin sisälmykseni tuppaisivat pyrkimään ulos. Minua niin painostaa ja puistattaa."
"Ruuansulatushäiriö varmaan. Sepä sattui ikävästi. Odotamme nimien lukemista ja lähdemme sitten, niin voimme käyttää hyväksemme vuorovettä."
Lesket – useimmat sinä kesänä leskiksi tulleita – jäykistivät itsensä kuin ihmiset jotka odottavat tulevansa ammutuiksi paikalleen, sillä he tiesivät mitä oli tulossa. Kesävieras-neitoset punaisine ja sinisine puseroineen lakkasivat tirskumasta kapteeni Edwardesin merkilliselle runolle ja katsoivat taakseen ihmetellen miksi kaikki olivat niin hiljaa. Kalastajat työntäytyivät lähemmäksi, kun Cheynen kanssa puhellut kaupungin virkamies nousi lavalle ja alkoi lukea vainajien luetteloa, jaotellen ne kuukausittain. Edellisen vuoden syyskuun hukkuneet olivat enimmäkseen yksinäisiä miehiä ja muukalaisia, mutta hänen äänensä kajahteli hyvin kuuluvana äänettömässä salissa:
9:s päivä syyskuuta. Kuunari "Florrie Anderson" hukkunut koko miehistöineen Georges-matalikon luona:
Reuben Pitman, laivuri, 50:n vuoden, naimaton, Main Street, Gloucester.
Emil Olsen, 19:n, naimaton, 329 Hammond Street, Gloucester; kotoisin Tanskasta.
Oscar Strandberg, naimaton, 28:n, Ruotsista.
Carl Strandberg, naimaton, 28:n, Main Street, Gloucester.
Pedro, luultavasti Madeirasta, naimaton, Keenen vierasmaja, Gloucester.
Josef Welsh, alias Josef Wright, 30:n, St. John, Newfoundland.
"Ei – Augusty, Maine", keskeytti ääni ihmisjoukosta.
"Hän otti pestin, St. Johnissa", sanoi lukija, katsoen papereistaan.
"Tiedän sen, mutta hän oli kirjoilla Augustyssa. Minun veljenpoikani."
Lukija teki lyijykynällä oikaisun luettelon reunaan ja jatkoi:
Sama kuunari, Charlie Ritchie, Liverpool, Nova Scotia, 33:n, naimaton.
Albert May, 267 Rogers Street, Gloucester, 27:n, naimaton.
27:s päivä syyskuuta. Orvin Bollard, 30:n, naimisissa, hukkunut veneessä Eastern Pointin kohdalla.
Tämä laukaus sattui, sillä eräs leskistä hytkähti ja aukoi ja puserteli käsiään. Rouva Cheyne, joka oli kuunnellut suurin silmin, nytkäytti päätään ja nielaisi vaivalloisesti. Danin äiti, joka istui muutamia paikkoja hänestä oikealle, näki ja kuuli sen ja siirtyi joutuisasti hänen rinnalleen. Lukeminen jatkui. Tammikuun ja helmikuun haaksirikkoihin ehdittyä laukauksia sateli tiheään, ja lesket vetäisivät henkeä yhteenpuserrettujen hampaitten välitse.
14:s päivä helmikuuta. Kuunari "Harry Randolph" menettänyt mastonsa kotimatkalla Newfoundlandista; Asa Musie, naimisissa, 32:n, Main Street, Gloucester, huuhtoutunut mereen kannelta.
23:s päivä helmikuuta. Kuunari "Gilbert Hope"; kadonnut jäljettömiin veneessä, Robert Beavon, 29:n, naimisissa, kotoisin Pubnicosta, Nova Scotiasta.
Mutta hänen vaimonsa oli salissa. He kuulivat heikon parahduksen, ikäänkuin jotain pientä eläintä olisi haavotettu. Se tukahtui kuitenkin heti, ja nuori nainen horjui ulos salista. Hän oli toivonut toivottomanakin, kuukausimääriä, koska jotkut veneissä harhaan joutuneet ovat onnen kautta tulleet pelastetuiksi johonkin ohikulkevaan suurempaan alukseen. Nyt hän oli saanut varmuuden, ja Harvey saattoi nähdä katukäytävällä olevan poliisin kutsuvan hänelle ajurin.
"Se maksaa viisikymmentä senttiä asemalle" – alotti ajuri, mutta poliisi kohotti kätensä – "mutta minä ajan sinne kuitenkin. Astukaa sisään vain. Kuulkaahan, Alf, ettehän ilmota minua ensi kerralla, jos lyhtyni ei ole sytytetty – niinhän?"
Salin ovi sulkeutui peittäen näkyvistä päivänpaisteisen ulkoilma-läikän, ja Harveyn silmät kääntyivät jälleen lukijaan ja hänen loppumattomaan luetteloonsa.
19:s päivä huhtikuuta. Kuunari "Mamie Douglas" hukkunut Suurilla matalikoilla koko miehistöineen.
Edvard Canton, laivuri, 43:n, naimisissa, Gloucesterista.
D. Hawkins, alias Williams, 34:n, naimisissa, Shelbournesta, Nova Scotiasta.
G. W. Clay, neekeri, 28:n, naimisissa, Gloucesterista.
Ja niin edelleen, yhä edelleen. Harvey tunsi kurkussaan kuin suuria paloja, joita hän ei saanut painumaan alas, ja hänen vatsansa muistutti hänelle sitä päivää, jolloin hän putosi höyrylaivan kannelta.
10:s päivä toukokuuta. Kuunari 'Täällä Ollaan' (veri kihisi joka puolella hänen ihossaan). Otto Svendson, 20:n, naimaton, Gloucesterista, huuhtoutunut mereen.
Jälleen kuului tukahdutettu, vihlaiseva huuto jostakin salin takaosasta.
"Hänen ei olisi pitänyt tulla. Hänen ei olisi pitänyt tulla", sanoi Pitkä Jack säälien.
"Älä töllötä noin, Harve", murahti Dan. Harvey kuuli sen, mutta sitten musteni kaikki hänen silmissään tulihyrrien sekaiseksi pimeydeksi. Disko kumartui eteenpäin ja puhui jotain vaimolleen, joka istui rouva Cheynen vieressä toinen käsi kiedottuna hänen vyötäisilleen ja pidellen toisella hänen haparoivia, nytkähteleviä, sormuksin koristettuja käsiään.
"Painakaa päänne alas – aivan alas!" kuiskutti rouva Troop. "Se menee ohi tuossa tuokiossa."
"Minä en vo-oi! En sa-aata! Oi, antakaa minun – " änkytti rouva Cheyne tajuamatta ollenkaan mitä puhui.
"Teidän täytyy", toisti rouva Troop. "Teidän poikanne on juuri pyörtynyt tainnottomaksi. Sellaista sattuu muutamille, kun he ovat kasvuiässä. Haluatte kaiketi mennä hoitamaan häntä? Tältä puolelta voimme päästä ulos. Älkää hätäilkö. Tulkaa vain minun perässäni. Mitä nyt turhia, rouva kulta, olemmehan me naisia molemmat, ja meidän on hoidettava miesväkeämme. Tulkaa!"
Koko "Täällä Ollaan" kuunarin miehistö lähti mukaan tunkeutuen väkijoukon läpi henkivartiona, ja hyvin kalpea ja järkyttynyt oli se Harvey, jonka he laskivat eteishuoneen penkille.
"Tulee äitiinsä", oli rouva Troopin ainoa huomautus rouva Cheynen kumartuessa poikansa yli.
"Kuinka saatoit luullakaan hänen voivan kestää sellaista?" huudahti hän nuhtelevasti Cheynelle, joka ei ollut virkkanut mitään. "Se oli kauheaa – kauheaa! Meidän ei olisi pitänyt tulia. Se on pahaa ja julmaa! Se – se ei ole oikein! Minkätähden he eivät voineet panna noita asioita sanomalehtiin, joihin ne oikeastaan kuuluvat? Tuntuuko paremmalta nyt, lapsi-kulta?"
Tämä saattoi Harveyn häpeämään, kuten luonnollista oli. "Kyllä minä voin aivan hyvin jo", sanoi hän, hapuillen jaloilleen katkonaisesti naurahtaen. "Se varmaan tuli jostain, jota olen syönyt aamiaisella."
"Kahvista ehkä", sanoi Cheyne, jonka kasvot olivat tiukoilla uurteilla, ikäänkuin ne olisivat olleet pronssista muovaillut. "Emme palaa enää sisälle."
"Taitaa olla samantekevä, jos lähdemme heti rantaan", sanoi Disko. "On kovin ummehtunutta tuolla sisällä dagojen joukossa, ja raitis ilma virkistää rouva Cheyneä." ["Dagoiksi" nimittävät merimiehet kaikkia portugalilaista, espanjalaista tai italialaista syntyperää olevia.]