"Par derrière chéz ma tante, (Mun mummoni luona maalla il y a un bois joli; on lehto vihanta, et le rossignol y chante ja satakieli laulaa et le jour et la nuit… siell' iltaa, aamua… Que donneriez-vous, belle, Mit' antaisit sa, neito, qui l'aménerait ici? jos tänne se tuotaisiin? Je donnerai Quebec, Ma antaisin Quebec'in, Sorel et Saint Denis." Sorel'in ja Saint Denis'n.)
"Minkätähden he eivät ymmärtäneet minun ranskaani, mutta ymmärsivät teidän merkkikieltänne?" kysyi Harvey, kun vaihtotavarat oli jaettu kuunarin miehistön kesken.
"Merkkikieltäkö?" ällisteli Tom Platt. "Niin, merkkikieltä se oli, mutta koko joukon vanhempaa kuin sinun ranskasi, Harve. Nuo ranskalaiset alukset ovat ihan täynnään vapaamuurareita, – siitä se johtui."
"Oletteko te sitten vapaamuurari?"
"Eikö se siltä näytä?" sanoi vanha merisotilas, täyttäen piippuaan; ja Harveylla oli uusi merielämän salaisuus mietiskeltävänään.
VI
Hämmästyttävintä oli hänestä se, kuinka täydellisesti sattumien varassa jotkut alukset harhailivat aavalla Atlantilla. Kalastaja-alukset olivat, kuten Dan sanoi, luonnollisesti riippuvaisia naapuriensa hyväntahtoisuudesta ja viisaudesta, mutta parempaa olisi kuitenkin odottanut höyrylaivoilta. Näihin ajatuksiin hän johtui erään toisen mielenkiintoisen kohtauksen jälkeen, kun he olivat olleet kolme peninkulmaa vanhan, hitaasti kulkea raahustavan karjalla lastatun höyrylaivan takaa-ajamina, joka haisi kuin kymmenen navettakarsinaa. Eräs laivaupseeri puhutteli heitä hyvin kiihdyksissään huutotorven avulla, laivan kelluessa avuttomana aalloilla, sillä aikaa kun Disko laski kuunarin sen suojanpuolelle ja antoi kapteenin tietää mitä hän hänestä ajatteli. "Missäkö mahdatte olla – niinkö? Te ette ansaitse olla missään. Te karjatarhan-rahtaajat sokkoilette pitkin ja poikin väyliä välittämättä rahtuakaan lähimmäisistänne, silmät kahvikupeissanne sen sijaan että pitäisitte ne tyhmissä päissänne."
Vastaukseksi tähän kapteeni hyppi komentosillalla ja lausui jotain Diskon omista silmistä. "Me emme ole voineet tehdä havaintoja kolmeen päivään. Luuletteko että me voimme kuljettaa laivaa umpimähkään?" huusi hän.
"Minä ainakin voin", tokaisi Disko vastaan. "Mikäs on tullut teidän laskinluodillenne? Oletteko syöneet sen? Ettekö voi haistaa pohjaa, vai haisevatko elukkanne liian väkevältä?"
"Millä te ruokitte niitä?" kysyi Salters-setä äärettömän vakavasti, sillä navetanhaju oli herättänyt hänessä kaikki maamiesvaistot. "Kerrotaan että ne laihtuvat kauheasti matkalla. Saattaa olla ettei asia kuulu minuun, mutta minun mielipiteeni on se, että öljykakut hienoksi survottuina ja sirotettuina – "
"Tulimmainen!" huusi muuan punapuseroinen karjanhoitajamies nojautuen reilinkiin. "Mistä hulluinhuoneesta herra Poskiparta on päästetty ihmisten ilmoille?"
"Nuori mies", alotti Salters, nousten keulataklaukselle, "sallikaa minun sanoa teille, ennenkuin menemme pitemmälle, että minä olen – "
Komentosillalla oleva upseeri otti lakin päästään äärettömän kohteliaasti. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta minä olen tehnyt kysymyksen ja odotan vastausta. Jos maanviljelijä poskipartoineen hyväntahtoisesti sulkisi suunsa, niin merenvihreä mulkosilmä ehkä suvaitsee alentua antamaan meille pyytämämme tiedon."
"Nyt sinä olet tehnyt minut naurun esineeksi, Salters", sanoi Disko harmistuneena. Hän ei pystynyt vastaamaan upseerin puhutteluun samanlaisessa äänilajissa, ja siksi hän tiuskaisi hänelle leveys- ja pituusasteen pitemmittä puheitta.
"Siinä on varmaan kokonainen laivanlasti hulluja", sanoi kapteeni antaessaan soittokellolla merkin konehuoneeseen ja viskatessaan tukun sanomalehtiä kuunariin.
"Tuo mies ja hänen miehistönsä ovat, lähinnä sinua, Salters, pöhköpäisimpiä hulluja mitä koskaan olen tavannut", sanoi Disko, kun "Täällä Ollaan" eteni karjalaivasta. "Olin juuri lausumassa hänelle mielipidettäni hänen tölleröimisestään pitkin merta kuin metsään eksynyt lapsi, kun sinun piti tulla keskeyttämään viheliäisine karjanhoitoinesi. Etkö sinä koskaan voi pitää asioita erillään?"
Harvey, Dan ja muut miehet jäivät seisomaan syrjään, iskien silmää toisilleen kovasti huvitettuina; mutta Disko ja Salters inttelivät tosissaan iltaan asti, Saltersin todistellessa että karja-alus oli itse asiassa uiva navetta, ja Diskon väittäessä että vaikka niin olisikin, niin säädyllisyys ja kalastaja-kunnia olisivat vaatineet häntä pitämään "asiat erillään". Pitkä Jack sieti tätä äänettömänä jonkun aikaa – kiukkuinen kapteeni tekee nyrpeän miehistön – mutta illallisen jälkeen hän lausui pöydän takaa:
"Mitäpä hyödyttää vaivata päätään sillä, mitä he sanovat?"
"He kertovat meistä tätä juttua vuosikausia – se siinä vain on", sanoi Disko, "öljykakkuja sirotettuina!"
"Suolalla tietysti", sanoi Salters katumattomana, lukien maatalous-uutisia viikon vanhasta newyorkilaisesta sanomalehdestä.
"Se karvastelee minua läpi luitten ja ytimien", jatkoi laivuri.
"Minä en voi katsoa asiaa siltä kannalta", sanoi Pitkä Jack, rauhanrakentaja. "Kuulehan, Disko! Onko yhtäkään toista alusta näillä vesillä tässä ilmassa, joka olisi rahtilaivan kohdatessaan voinut, paikanmääräystä paitsi ja sen lisäksi – huomaa, sitä paitsi ja sen lisäksi – keskustella sen kanssa aivan järkiperäisesti nautakarjan hoidosta, keskellä merta? Tietysti he eivät voi sitä koskaan unhottaa! Se oli ytimekkäin keskustelu mikä ikinä on sukeutunut. Me niitimme siinä kaksinkertaisen kunnian." Dan potki Harveyta pöydän alitse, ja Harvey oli tukehtua liemikuppiinsa.
"No niin", sanoi Salters, joka tunsi kunniansa hiukan tulleen kohennetuksi, "ja minähän sanoin ennenkuin puhuin, että asia ei ehkä kuulu minuun."
"Ja minun mielestäni", sanoi Tom Platt, jolla oli suuri kokemus kuriin ja käyttäytymiseen kuuluvissa kysymyksissä, "sinun, Disko, olisi pitänyt heti siioin kehottaa häntä pysähtymään, jos keskustelu sinun arvostelusi mukaan tuntui muodostuvan jollakin tavoin – toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt."
"Saattaa ehkä niin olla", sanoi Disko, joka näki tässä kunniakkaan peräytymistien loukatun omanarvontunnon aiheuttamasta kiivastuksesta.
"Tietysti se oli niin", sanoi Salters, "kun sinä kerran olet tämän aluksen kapteeni; minä olisin kernaasti pysähtynyt heti ensi viittauksella – en mistään mielipiteen muutoksesta tai peräänantamisesta, vaan ainoastaan ollakseni esimerkkinä näille meidän kahdelle poikavekarallemme."
"Enkö sanonut, Harvey, että meihin se lopulta kiertyy ennenkuin ollaan siitä selvät? Aina vain nuo poika-vekarat. Mutta enpä olisi halunnut luopua tästä huvista, vaikka olisin saanut puoli osuutta kampela-alukseen", kuiskutti Dan.
"Mutta kuitenkin olisi asiat pitänyt pitää erillään", sanoi Disko, ja uuden väittelyn tuli leimahti Saltersin silmissä, hänen murentaessaan tupakkaa piippuunsa.
"Niin, kyllä on aina hyvä pitää asiat erillään", sanoi Pitkä Jack, joka tuntui päättäneen asettaa myrskyn. "Sen saivat Steyning & Haren isännät kokea, kun he lähettivät Counahanin matkalle. 'Marilla D. Kuhnin' laivurina kapteeni Newtonin sijaan, joka oli saanut luuvalon eikä voinut lähteä. Counahan Purjehtijaksi me häntä kutsuimme."
"Nick Counahan ei lähtenyt koskaan laivalle yhdeksi yöksikään ilman rommiankkuria jossain kohti tavaraluettelossa", sanoi Tom Platt, seuraten esimerkkiä. "Hän kuljeksi tavallisesti Bostonin paikan välitystoimistojen ympärillä odottaen että Luoja tekisi hänestä jonkun hinaaja-aluksen kapteenin hänen ansioittensa palkkioksi. Sam Coy, jolla oli ruokala Atlantic Avenuella, piti häntä täysihoidossa ilmaiseksi ainakin vuoden päivät hänen juttujensa takia. Counahan Purjehtija! Niin, niin. Ollut kuolleena jo viisitoista vuotta, vai miten?"
"Seitsemäntoistakin luullakseni. Hän kuoli samana vuonna kuin 'Caspar McVeagh' rakennettiin; mutta hän ei osannut milloinkaan pitää asioita erillään. Steyning otti hänet samasta syystä kuin varas otti kuuman kamiinin – kun ei muuta ollut saatavissa sillä kertaa. Miehet olivat kaikki matalikoilla, ja Counahan haali miehistökseen hurjinta väkeä mitä voi saada. Ja rommia! Sitä he kasasivat laivaan semmoisen paljouden, että koko 'Marilla' vakuutuksineen kaikkineen olisi voinut siinä uida. He lähtivät Bostonin satamasta Suurta matalikkoa kohti ärjyvällä luoteistuulella ja joka mies niin päissään kuin saattoikin. Ja taivas sai pitää heistä huolta, sillä vahtia he eivät asettaneet ja köysiin eivät kädellään kajonneet kertaakaan, ennenkuin olivat nähneet viidentoista gallonin rommitynnyrin pohjan. Se tapahtui noin viikon kuluttua, mikäli Counahan saattoi muistaa. (Kunpa voisin kertoa tämän jutun niinkuin hän sen kertoi!) Koko tuon ajan tuuli puhalsi kuin riivattu, ja 'Marilla' – oli kesä, ja he olivat panneet sille keulatangon – viiletti yhtä painoa eteenpäin. Sitten Counahan otti korkeusmittarin ja hoippui vähän aikaa sen ääressä ja tuli – sen ja kartan ja surisevan päänsä avulla – siihen tulokseen, että he olivat Sable Islandin eteläpuolella, hyvällä tolalla; mutta ei virkkanut mitään. Sitten he löivät auki uuden tynnyrin eivätkä huolehtineet maallisista toiseen kotvaan. 'Marilla' oli kallistunut ylihankaan Bostonin majakan sivu päästyä eikä sen jälkeen koko aikana kertaakaan nostanut suojanpuoleista reilinkiään, vaan huhki eteenpäin aina samassa asennossa. Mutta he eivät nähneet jälkeäkään levistä eikä kalalokeista eikä kuunareista; ja jonkun ajan perästä he huomasivat olleensa matkalla neljätoista päivää, ja he rupesivat epäilemään että matalikot olivat lakkauttaneet maksunsa. Sitten he luotasivat ja saivat syvyydeksi kuusikymmentä syltää. 'Enkös sanonut', sanoo Counahan, 'enkös sitä teille sanonut! Olen vienyt teidät suoraan matalikolle, ja kun tulemme kolmenkymmenen sylen vedelle, niin käymme töihin kuin aika miehet. Counahan ei olekaan mikään kolmen markan mies', sanoo hän. 'Counahan Purjehtija!'
"Seuraavalla heitolla he saivat yhdeksänkymmentä syltää. Counahan sanoo: 'Joko on luotiliina venynyt taikka sitten matalikko vajonnut.'
"He lappoivat luotiliinan ylös, sillä he olivat juuri siinä tilassa, että sellainen tuntui aivan luonnolliselta, ja istuivat kannelle lukemaan solmuja ja sotkivat nuoran pahanpäiväiseksi. 'Marilla' oli ottanut kurssinsa ja lasketti eteenpäin, ja jonkun ajan perästä tuli vastaan rahtilaiva, ja Counahan puhutteli sitä.
"'Oletteko nähneet mitään kalastaja-aluksia nykyisin?' sanoo hän aivan ajattelematta.
"'Niitä on joukottain tuolla Irlannin rannikon kohdalla', vastataan rahtilaivasta.
"'Ääh, menkää männikköön!' sanoo Counahan. 'Mitä tekemistä minulla on Irlannin rannikon kanssa?'
"'No, mitä sitten teette täällä?' kysytään rahtilaivasta.
"'Kärsivä kristikunta!' sanoo Counahan (hän sanoi aina niin, kun asiat kävivät vastaisiksi ja hän alkoi tulla levottomaksi) – 'Kärsivä kristikunta!' sanoo hän. 'Missä minä sitten olen?'
"'Kolmekymmentäviisi penikulmaa länsilounaaseen Cape Clearistä, jos se teitä lohduttaa', vastataan laivasta. 'Counahan hyppäsi ilmaan, neljä jalkaa seitsemän tuumaa, kokin mittauksen mukaan.'
"'Lohduttaa!' sanoo hän, ällistymättä hiventäkään. Kolmekymmentäviisi penikulmaa Cape Clearistä ja neljätoista päivää siitä kun jätin taakse Bostonin majakan. Kärsivä kristikunta, se on rekordi, ja lisäksi on minulla äiti Skibbereenissä!' Ajatelkaa sitä! Sillä miehellä oli luontoa! Mutta te näette ettei hän voinut pitää asioita erillään.
"Miehistö oli suurimmaksi osaksi kotoisin Corkisia ja Kerrystä, paitsi yhtä marylandilaista, joka tahtoi että palattaisiin takaisin, mutta he sanoivat häntä kapinoitsijaksi ja ohjasivat 'Marillan' Skibbereeniin ja viettivät hauskoja päiviä vierailemalla tuttaviensa luona vanhalla turpeella. Viikon perästä he lähtivät paluumatkalle, ja kolmekymmentäkaksi päivää heiltä meni luoviessaan takaisin matalikoille. Mutta pyyntikausi oli lopullaan ja eväät olivat vähissä, jonkavuoksi Counahan antoi mennä yhtä kyytiä Bostoniin asti sen enempää siekailematta."
"Mitäs aluksen omistajat sanoivat?" kysyi Harvey.
"Minkäpä he voivat? Kalat olivat matalikoilla ja Counahan kertoili laiturilla rekordimatkastaan itään. He lohduttivat itseään sillä. Ja kaikki johtui siitä, ettei ensiksikään pidetty miehistöä ja rommia erillään, ja toiseksi, että sekotettiin Skibbereen ja Banquereau keskenään. Counahan Purjehtija, rauha hänen sielulleen! Hän oli mies, joka ei turhia surrut!"
"Kerran minä oli 'Lucy Holmes'issa", sanoi Manuel lempeällä äänellään. "Ne eivät tahtoa sen kalaa Gloucesterissa. Aa, mitä? Eivät anna mitään hintaa. Niin me lähteä poikki meren ja ajatella myydä kalan Azoreilla. Sitten puhaltaa navakka tuuli, ja me ei voi nähdä hyvin. Sitten puhaltaa vielä enempi navakka tuuli, ja me sortua alle ja ajella hyvin nopeaa – ei kukaan tietää mihin. Joku ajan perästä me nähdä maata, ja tulla vähän kuuma. Sitten tulla kaksi kolme neekeriä prikillä. Aa, mitä? Me kysy missä me oli, ja he sanoo – no, mitä te luulla?"
"Suur-Kanaria", sanoi Disko hetken arveltuaan. Manuel pudisti päätään hymyillen.
"Cape Blanco", sanoi Tom Platt.
"Ei. Pahempi kuin se. Me olla Bissagos saarista etelään, ja priki se olla Liberiasta! Niin me möi kalan siellä! Ei hyvin pahasti? Aa, mitä?"
"Voiko tällainen kuunari purjehtia suoraan meren poikki Afrikkaan?" kysyi Harvey.
"Voi vaikka Kap Hornin ympäri, jos niiksi tulee ja jos muonaa riittää", sanoi Disko. "Minun isäni purjehti pienellä aluksellaan – viidenkymmenen tonnin kantoinen se taisi olla, 'Rupert' nimeltään – purjehti Grönlannin jäisille vuorille sinä vuonna, jolloin puolet kalastajalaivoistamme oli koettamassa turskaonnea siellä. Ja mikä tärkeämpää, hän otti minun äitini mukaansa – arvatenkin näyttääkseen hänelle miten rahaa ansaittiin – ja he jäätyivät kaikki kiinni sinne, ja minä synnyin Diskossa. En muista siitä tietenkään mitään. Palasimme takaisin keväällä, kun jäät irtautuivat, mutta he panivat minulle nimen tuon paikan mukaan. Jokseenkin joutava kuje turvattomalle lapselle, mutta kaikkihan olemme taipuvaisia hairahduksiin elämässämme."
"Niinpä kyllä, niinpä kyllä!" sanoi Salters, päätään nyökytellen. "Kaikki olemme taipuvaisia hairahduksiin, ja minä sanon teille, pojat, että kun olette tehneet hairahduksen – ja te teette niitä ainakin sata päivässä – niin on kaikkein parasta tunnustaa se niinkuin miehet."
Pitkä Jack antoi suurenmoisella, kaikki muut paitsi Diskon ja Saltersin käsittävällä silmäniskulla ymmärtää että välikohtaus oli päättynyt.
Sitten he siirtyivät pyyntipaikasta toiseen pohjoista kohti, veneet ulkona melkein joka päivä, kulkien pitkin Suuren matalikon itäistä reunaa kolmen-neljänkymmenen sylen vedessä ja kalastaen uutterasti.
Siellä Harvey sai ensi kerran nähdä mustekalan, joka on parhaita turskansyöttejä, mutta vaikeasti pyydystettävissä. Heidät herätti makuukojuistaan eräänä pimeänä yönä Saltersin huuto: "Mustekaloja, ohoi!" ja puolitoista tuntia kurotteli joka mies laidan yli mustekalatäkyään – punaiseksi maalattua lyijypalaa, jonka alapäässä oli kehä taaksepäin käyristettyjä piikkejä, muistuttaen puoleksi avatun sateenvarjon ruotoja. Jostakin tuntemattomasta syystä mustekala himoitsee tätä kapinetta ja kietoutuu sen ympärille, jolloin se vedetään ylös ennenkuin se on ehtinyt päästä irti piikeistä. Mutta jouduttuaan pois luonnollisesta elementistään se purskuttaa ensin vettä ja sitten mustetta pyydystäjänsä silmille; ja oli huvittavaa nähdä miesten kumartelevan milloin millekin puolelle väistääkseen suihkuja. Kun leikki loppui, olivat he kaikki mustia kuin nuohoojat, mutta kannella oli soma kasa tuoretta mustekalaa, ja isolle turskalle on hyvin mieleen, kun se näkee pienen loistavan palan mustekalan käsivartta simpukkasyötillä varustetun koukun kärjessä. Seuraavana päivänä he saivat runsaasti kaloja ja kohtasivat "Carrie Pitmanin", jolle he huusivat hyvästä onnestaan; "Carrien" miehet tahtoivat tehdä kauppaa – seitsemän turskaa kunnollisen kokoisesta mustekalasta – , mutta Disko ei hyväksynyt hintaa, ja "Carrie" siirtyi nyrpeänä tuulen alle ja asettui ankkuriin puoli peninkulmaa kauemmaksi, toivoen onnistuvansa itse saamaan noita haluttuja eläviä.
Disko ei virkkanut mitään ennenkuin illallisen jälkeen, jolloin hän lähetti Danin ja Manuelin varustamaan poijulla kuunarin ankkuriköyttä ja ilmotti aikovansa makuulle mennessään ottaa piilukirveen mukaansa. Dan kertasi tietysti nämä huomautukset eräälle "Carrien" veneelle, joka halusi tietää mitävarten he poijuttivat ankkuriköyttään, vaikka ei pohja ollut kallioinen.
"Isä sanoo, ettei hän uskaltaisi jättää lauttaakaan viittä peninkulmaa lähemmäksi teitä", huusi Dan reippaasti.
"No miksei hän sitten siirry pois? Kuka kieltää?" sanoi toinen.
"Siksi että te asetuitte hänen alapuolelleen, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään alukselta, saatikka sellaiselta ajelehtivalta rasvatynnyriltä kuin teidän."
"Se ei ole ajelehtinut vähääkään tällä matkalla", sanoi mies suutuksissaan, sillä "Carrie Pitman" oli huonossa huudossa siitä, että sillä oli tapana katkoa pohjataklinkinsa.
"Millä tavalla sitten muutatte ankkuripaikkaa?" sanoi Dan. "Sehän on paras puoli sen purjehduskyvyssä. Ja jos se on jättänyt ajelehtimisen, niin mitä ihmettä varten teillä on uusi halkaisijapuomi?"
"Hoi, portugalilainen posetiivin vääntäjä, vie apinasi takaisin Gloucesteriin. Mene takaisin kouluun, Dan Troop", kuului vastaus.
"Housuntekijä! Housuntekijä!" huusi Dan, joka tiesi että eräs
"Carrien" miehistä oli ollut työssä housutehtaassa edellisenä talvena.
"Rapu! Gloucesterin rapu! Mene tiehesi vain, Novy!"
Gloucesterilaisen kutsuminen nova-scotialaiseksi oli häpäisevää. Dan vastasi samaan nuottiin.
"Novyja olette itse, rääppäkaupunkilaiset! Chathamin hylkyjenkorjaajat! Menkää tiehenne vain, reikäsukat!" Ja taistelevien voimat erkanivat, mutta chathamilaiset olivat jääneet huonommalle puolelle.
"Kyllä arvasin miten tulisi käymään", sanoi Disko. "Se on kääntänyt tuulen ympäri. Se nuokkuu tuolla puoliyöhön asti, ja juuri kun olemme päässeet sikeimpään uneemme, se riistäytyy ajelehtimaan. Hyvä asia, ettei meillä ole täällä suurempaa alusten tungosta. Mutta ankkuriani en rupea nostamaan chathamilaisen vuoksi. Ja voihan se pysyäkin."
Tuuli, joka oli kääntynyt vastakkaiselle ilmalle, yltyi auringonlaskussa ja puhalteli navakasti. Merenkäyntiä ei tosin ollut senkään vertaa, että se olisi veneen köyttä pystynyt katkaisemaan, mutta "Carrie Pitman" seurasi omia lakejaan. Vartionsa lopulla pojat kuulivat sen kannelta kolme liki toistaan seuraavaa revolverinlaukausta.
"Glory, glory, halleluja!" lauloi Dan. "Nyt se tulee, isä; tyvipää edellä, unissaan kulkien samoin kuin Banquereaullakin!"
Jos joku toinen alus olisi ollut kysymyksessä, ei Disko ehkä olisi toiminut näin äkkipäätä, mutta nyt hän iski ankkuriköyden poikki, kun "Carrie Pitman", vaikka sillä olisi ollut liikkumistilaa koko Pohjois-Atlantti, tulla vaappuili suoraan heitä kohden. Halkaisija ja kolmikulmainen isonmaston purje nostettuna "Täällä Ollaan" väisti sitä juuri niin paljon kuin oli ihan välttämätöntä – Disko ei halunnut kuluttaa viikkoa ankkuriköytensä etsimiseen – pyörähtäen tuuleen samalla kun "Carrie" ajautui ohi, miehistö harmista äänettömänä ja alttiina toisen kuunarin täysin laidallisin ammutuille pilkka- ja pistosanoille.
"Hyvää iltaa", sanoi Disko lakkiaan nostaen, "kuinka kasvitarhanne menestyy?"
"Menkää Ohioon ja vuokratkaa muuli", sanoi Salters-setä. "Täällä ei tarvita maamyyriä."
"Lainaanko teille veneen-ankkurini?" huusi Pitkä Jack.
"Irrottakaa peräsimenne ja työntäkää se mutaan", sanoi Tom Platt.
"Hoi, kuulkaa!" kuului Danin ääni kimakkana ja terävänä, hänen seisoessaan ruorirattaan pukilla. "Hoi! Onko housutehtaassa lakko, vai onko sinne otettu tyttöjä teidän sijaanne?"
"Hellittäkää ruoriköydet ja naulatkaa ne pohjaan", huusi Harvey. Tämä oli merisuolalta maistuva sukkeluus, jonka hän oli oppinut Tom Plattilta. Manuel nojautui reilingin yli ja huusi: "Soittakaa posetiivi! Aaaa!" Hän heilautti leveää peukaloaan kuvaamatonta halveksimista ja pilkkaa ilmaisevalla eleellä, silläaikaa kun pikku Penn korotti kunniaansa pillittäen: "Sooh vähän! Ptruu! Mitä se siinä. Noo!"
He makasivat loppuyön kettinkiankkurissa – Harvey huomasi sen nykkiväksi, kiekkuvaksi, epämiellyttäväksi liikunnoksi – ja kuluttivat puolet aamupäivää ankkuriköyden takaisin-etsimiseen. Mutta pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tuo vaiva oli vähäinen sillä ostetun voitonriemun ja kunnian rinnalla, ja he ajattelivat kaihoten kaikkea sitä ihanaa, mitä he olisivat voineet sanoa onnettomalle "Carrie'lle".