Sotilaskertomuksia

He tahtoivat lähteä rajalle – he tahtoivat kaikin mokomin päästä – mutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt heille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta, koulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin kuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen piirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien tehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli kartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei voinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain olivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla kuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä ja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja lepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun "niggerien" kanssa, jotka pötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä. Sentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat aliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa. Pääpaikoissa sanottiin: "Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime ikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia asettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää." Ja tämä olisi tapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu – kipeästi kaivattu – rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja alkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. "Tehkää niistä ja kahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati", käskettiin pääpaikasta. "Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja vitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi saattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt päivänsä."

Eversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella tuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin puteli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat tanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa revolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä. Mihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle? Montako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?

He aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.

"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin varastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä", sanoi Jakin pistävän ivallisesti.

"Cris'in vuoksiko tarkoitat? Yksi nainen tai vaikka koko varastohuone naisia, mitä se on kenttäpalvelukseen verraten? Tiedäthän, että olen yhtä kärkäs lähtemään kuin sinäkin", sanoi Lew.

"Jospa olisin edes kova torvensoittaja", sanoi Jakin alakuloisena. "Tom Kiddinkin ne aikovat ottaa mukaan, jolla minä voisin rasvata seinän, mutta meikäläisiä ne vaan eivät huoli."

"Mennäänpäs ja hankitaan Tom Kiddille oikein aika kouristuksia, niin ettei hän enää saata puhaltaa. Sinä pidät käsistä ja minä kopistelen", sanoi Lew väännellen itseään oksalla.

"Ei sekään auta asiaa. Ei meidän maineeseemmekaan ole paljon luottamista, se on huono. Jos ne pitävät soittokunnan varastolla, niin me emme lähde, silloin se on selvä, jos ne vievät soittokunnan, saattaa lääkäri julistaa meidät sotaan kelpaamattomiksi. Oletko sinä sotakelpoinen, Piggy?" sanoi Jakin iskien Lewiä kylkeen.

"Olen", sanoi Lew ja kirosi. "Lääkäri sanoo sinun sydämesi olevan viallisen, kun poltat tupakkaa tyhjällä vatsalla. Pullistappas rintasi, niin minä tutkin sinua."

Jakin pullisti rintansa, ja Lew lyödä läimäytti siihen minkä jaksoi.

Jakin tuli aivan kalpeaksi, hönki, yski ja väänteli silmiään sanoen:

"Ja se kelpaa."

"Kyllä", sanoi Lew. "Olen kuullut, että on ollut miehiä, jotka ovat kuolleet, kun heitä on oikein täräytetty kylkiluille."

"Emme sittenkään pääse sen etemmäksi", sanoi Jakin. "Tiedätkö minne meidät lähetetään?"

"Piru tietää, mutta ei sano. Jonnekin rajalle tappamaan pataaneja – pitkätukkaisia, suuria konnia, jotka kääntävät sinut nurin, jos saavat käsiinsä, – sanotaan siellä olevan kauniita naisiakin."

"Entä saalista?" kysyi turmeltunut Jakin.

"Ei, saakeli vie, annaakaan [anna: intialainen raha], sanotaan, ellet käännä maata ylösalaisin ja katso, mihin niggerit ovat kätkeneet. Se siellä on pahinta."

Jakin kiipesi pystyyn oksalle ja tähysteli kenttää.

"Lew", sanoi hän, "tuolta tulee eversti. Eversti on kunnon pojanrassi.

Mennäänpäs häntä puhuttelemaan."

Lew oli vähällä pudota puusta äkillisen esityksen vaikutuksesta. Kuten Jakin, ei hänkään peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, mutta rumpalipojankin röyhkeydellä on rajansa, ja puhutella everstiä oli…

Mutta Jakin oli jo liukunut puunrunkoa myöten alas ja kiiruhtanut everstiä vastaan. Upseeri kulki ajatuksissaan, haaveksien C.B: tä – niin, miksi ei K.C.B: tä [Bath-ritarikunnan arvomerkkejä], siliä komentihan hän yhtä linjan paraimmista rykmenteistä – Fore and Fit. Ja hän huomasi kahden pojan suuntaavan kulkunsa häneen päin. Hiljakkoin oli hänelle juhlallisesti ilmoitettu, että rumpalipojat olivat nousseet kapinaan Jakin ja Lew joukon johtajina. Tämä näytti vallan järjestetyltä salaliitolta.

Pojat pysähtyivät parinkymmenen askeleen päähän, astuivat säännön määräämät neljä askelta ja tekivät kunniaa, molemmat suorina kuin laastukki ja tuskin sitä pitempinä.

Eversti oli hyvin sydämellisellä tuulella; pojat näyttivät hämmästyneiltä ja turvattomilta avaralla kentällä, ja toinen heistä oli miellyttävä.

"No!" sanoi eversti tuntiessaan heidät. "Aiotteko hyökätä kimppuuni avoimella kentällä? En totta tosiaan halua joutua kanssanne tekemisiin, vaikkapa…" hän nuuski epäilevän näköisenä – "olette tupakoineet".

Paras oli takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Heidän sydämensä tykkivät ankarasti.

"Pyydän anteeksi, sir", alkoi Jakin. "Rykmentti on komennettu vakinaiseen palvelukseen, sir?"

"Niinpä luulen", sanoi eversti hyväntahtoisesti.

"Lähteekö soittokunta, sir?" kysyivät molemmat yhdessä. Sitten, yhtämittaa: "Pääsemmehän mekin, sir, pääsemmekö?"

"Te!" sanoi eversti astuen askeleen taapäin, paremmin nähdäkseen noita kahta pikkuolentoa. "Tekö? Te jäisitte jo ensi marssilla."

"Emme jäisi, sir. Me voimme kulkea rykmentin mukana vaikka minne – paraateissa tahi missä hyvänsä", sanoi Jakin.

"Jos Tom Kidd lähtee, niin hän kiepsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi", sanoi Lew, "Tomin säärissä on hyvin ahtaat suonet, sir."

"Mitä niin?"

"Hyvin ahtaat suonet, sir. Sentähden ne aina turpoavatkin pitkistä paraateista, sir. Jos hän voi lähteä, niin voimme mekin, sir."

Taaskin tutkisteli eversti heitä kauan ja tarkasti.

"Soittokunta kyllä lähtee", sanoi hän yhtä toimessaan kuin olisi puhutellut virkaveljiään. "Onko kummallakaan teistä sukulaisia?"

"Ei, sir," kuului Lewin ja Jakinin ihastunut vastaus. "Olemme kumpikin orpoja, sir. Meidän puolestamme ei siinä suhteessa tarvitse välittää kestään, sir."

"Ja te, pikku päästäiset, todellakin haluatte päästä rykmentin kanssa rajalle, niinkö? Mitä?"

"Kaksi vuotta olen kantanut kuningattaren univormua", sanoi Jakin. "On hyvin kovaa, sir, ettei mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa, saa minkäänlaista palkintoa, sir."

"Ja – ja ellen minä pääse, sir", keskeytti Lew, "tekee soittokunnan johtaja minusta saak… oivallisen soittoniekan, sir. Ennenkuin olen nähnytkään vakinaista palvelusta, sir."

Eversti ei vastannut pitkään aikaan mitään. Sitten hän sanoi tyynesti: "Jos lääkäri hyväksyy teidät, niin minusta nähden voitte lähteä. Mutta teidän sijassanne minä en tupakoisi."

Pojat tekivät kunniaa ja poistuivat. Eversti meni kotiin ja kertoi jutun vaimolleen, ja tämä oli vähällä ruveta itkemään. Eversti oli hyvillään. Jos tämä oli lasten mielentila, niin millainen mahtoikaan olla miesten?

Jakin ja Lew astuivat kasarmin poikainhuoneeseen hyvin miehekkäinä eivätkä ryhtyneet puheisiin toveriensa kanssa ainakaan kymmeneen minuuttiin. Sitten Jakin kopeana alkoi, puhuen vitkaan: "Olen puhutellut everstiä. Vanha, kunnon poika tuo eversti. Sanoin hänelle: 'eversti', sanoin, 'annatteko minun lähteä rykmentin mukana rajalle?' 'Rajalle sinun on lähdettävä', sanoi hän, 'toivoisinpa, että olisi useampia sinun kaltaisia noiden likaisten pikku pirujen joukossa, jotka pärisyttävät sitä saakelin rumpua'. Kuule, Kidd, laita sinä vaan minua saappaalla, kun minä omaksi hyödykseni puhuin tässä totta, niin varmaan turpoavat taas jalkasi."

Tästä huolimatta oli kahakka valmis kasarmissa, sillä pojat olivat pakahtua vihasta ja kateudesta, eikä Jakin enemmän kuin Lewkään käyttäytynyt sovinnollisella tavalla.

"Lähden sanomaan hyvästiä tytölleni", sanoi Lew jännittääkseen jousen kireimmilleen. "Malttakaa olla koskematta pukuani, sillä se tarvitaan vakinaiseen palvelukseen, jonne eversti on minua erityisesti pyytänyt."

Hän lähti ulos ja alkoi viheltää "naineiden asuntojen" takana olevassa puistossa, kunnes Cris tuli hänen luokseen, ja kun tuliaissuudelmat olivat otetut ja annetut, alkoi Lew selittää asian laatua.

"Minä lähden rykmentin mukana rajalle", sanoi hän innoissaan.

"Sinä olet semmoinen veijari, Piggy", sanoi Cris, aavistaen kuitenkin pahaa, sillä Lewin tapa ei ollut valehdella.

"Ole itse, Cris", sanoi Lew kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. "Minä lähden. Kun rykmentti marssii pois, niin saat nähdä minutkin mukana, iloisia ja uljaita kaikki tyyni. Suukko sen päälle, Cris."

"Olisitpa jäänyt varastohuoneelle vain – jonne sinun olisi pitänyt jäädä – niin olisit saanut niin monta – niin paljon kuin vaan tahtoisit", valitti Cris ojentaen huulensa.

"Onhan se vaikeaa, Cris. Minä vakuutan, että se on vaikeaa. Mutta minkä sille mahtaa. Jos minä jäisin varastolle, niin et sinä paljon minua kunnioittaisi."

"Se olisi yhdentekevää, mutta olisitpahan luonani, Piggy. Ja kaikki maailman ajatukset eivät ole mitään suudelmaan verraten."

"Ja kaikki maailman suudelmat eivät ole mitään, kun saa kantaa kunniamerkkiä nutun rinnassa."

"Et sinä saa kunniamerkkiä."

"Saanpa kyllä. Minä ja Jakin olemme ainoat rumpalipojista, jotka pääsevät mukaan. Toiset kaikki ovat täysikasvuisia miehiä, ja me saamme kunniamerkkiimme yhtaikaa kuin hekin."

"Olisivat saaneet ottaa jonkun toisen sinun sijaasi, Piggy. Sinut vain tappavat – sinä olet niin huimapäinen. Jää tänne, Piggy kulta, tänne varastolle, ja minä rakastan sinua iäti uskollisesti."

"Etkös nyt aio, Cris? Sanoithan rakastavasi."

"Tietysti rakastan, mutta tuo toinen olisi paljon hauskempaa. Odota, kunnes tulet vähän isommaksi, Piggy. Ethän vielä ole pitempi kuin minäkään."

"Kaksi vuotta olen ollut armeijassa, ja nyt en tahdo jättää käyttämättä tilaisuutta saada olla mukana vakinaisessa palveluksessa, äläkä koeta houkutella minua sitä tekemään. Minä tulen takaisin, Cris, ja kun kohoan miehen lailla, niin otan sinut – otan, sitten kun olen korpraali."

"Lupaatko, Piggy?"

Lew ajatteli tulevaisuuttaan, jota he vähän aikaisemmin Jakinin kanssa olivat suunnitelleet, mutta Crisin huulet olivat hyvin lähellä hänen omiaan.

"Sen lupaan, jumal'auta!" sanoi hän.

Cris kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"En tahdo pidättää sinua enää, Piggy. Mene hankkimaan kunniamerkkiäsi, ja minä teen sinulle uuden nappipussin, niin sievän kuin suinkin osaan", hän kuiskasi.

"Pane siihen joku kiharoistasi, Cris, niin minä säilytän sitä taskussani niin kauan kuin elän."

Sitten Cris alkoi uudestaan itkeä, ja tarina loppui.

Yleinen mielentila rumpalipoikain puolella kohosi huippuunsa kuumeentapaisesti, ja Jakinin ja Lewin asema oli vähimmin sanoen kadehdittava. Ei siinä kyllin, että heidät oli sallittu ottaa rulliin kaksi vuotta ennenkuin sääntöjen määräämä ikä olisi oikeuttanut – neljäntoista vanhana – vaan, nuoremmuutensa nojassa, kuten ainakin näytti, sallittiin heidän vielä päästä rajalle – jota ei ollut miesmuistiin sallittu rumpalipojille. Soittokunta, jonka tuli seurata rykmenttiä, oli vähennetty sääntöjen mukaan kahdeksikymmeneksi mieheksi, jäännös sai palata riviin. Jakin ja Lew otettiin soittokuntaan ylimääräisiksi, vaikka he paljon mieluummin olisivat ruvenneet komppanian-soittajiksi.

"Älä ole milläsikään", sanoi Jakin lääkärintarkastuksen jälkeen. "Ollaan kiitolliset, että ollenkaan pääsimme mukaan. Lääkäri sanoi, että kun kerran olemme kestäneet mitä saimme basaari-poliisin pojalta, niin hyvin kestämme minkä tahansa."

"Sen me teemmekin", sanoi Lew, katsellen hellästi Crisin antamaa, karkeasti ja kömpelösti tehtyä pussia, jonka päälle hän oli hiuksistaan laittanut epävarman L-kirjaimen.

"Parasta mitä taisin", nyyhkytteli hän. "En tahtonut antaa äidin enkä kersanttiräätälin auttaa itseäni. Säilytä se aina, Piggy, ja muista, että rakastan sinua uskollisesti."

He marssivat rautatieasemalle, yhdeksänsadan kuudenkymmenen väkisenä, ja jok'ikinen sikäläinen oli tullut heidän lähtöänsä katsomaan. Rumpalipojat purivat hammasta Jakinille ja Lewille, nähdessään heidät marssimassa soittokunnan joukossa, naineiden vaimot itkivät asemasillalla, ja rykmentti hurrasi omalle itselleen, naama mustansinisenä.

"Aika soma, tasainen joukko", sanoi eversti lähimmälle miehelleen päällikkyydessä, heidän katsellessaan neljän ensimäisen komppanian vaunuun-sullomista.

"Luotu jotakin aikaansaamaan", sanoi tämä innostuneena. "Mutta minusta ne ovat vähän liian nuoria ja hentoja tulevaan tehtävään. On kova pakkanen siellä rajalla tähän aikaan."

"He ovat kyllä kestäviä", sanoi eversti. "Täytyyhän olla varattu taudinkohtauksienkin suhteen."

Niin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen, kuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi päivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman näköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet kiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa; jossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit kiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua rehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.

"Kiiruhtakaa – teitä jo kaivataan kovasti rajalla", oli sanoma, jolla "Fore and Aft" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat lausuivat samat terveiset.

"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi", vakuutti eräs husaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle "Fore and Aft" joukkiolle. "Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa yllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa joka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka päivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan kuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei, saakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon."

"Minkänäköisiä niggerit ovat?" kysyi joku.

"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan. Ne ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos tahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja ottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on."

He kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää, luupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä kuin Lew.

"Tätä asetta te saatte kokea", sanoi husaari heikolla äänellä. "Sillä leikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä halkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin. Pistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita."

Sotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia vankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa "Fore and Aft" oli ollut tekemisissä – nuo kookkaat, mustatukkaiset Beni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä, syljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.

"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja", sanoi Jakin, ollen saaton jälkijoukossa. "Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut sieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma, mitä?"

Pisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli poikaa. "Katsokaas!" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. "Ne lähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!"

"Hyvä", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. "Nyt käytte alas mäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte – elätte kuin saakelin rajah'it ke Marfik. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve, vekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen."

Sotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin he saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä. Heitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita niggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin enemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä vanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista saada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa sotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan "he elivät kuin siat". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä sotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit matkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli seurauksena jokunen punataudin kohtaus.

Kolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan leiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain varustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään nuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja oli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä he eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi kukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa tulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko leirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He kiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli suurenmoista, mutta ei sotaa.

Sitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä ryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja yhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti prikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset koelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa tekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa "Fore and Aft'ia" minkä jaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin jokin tottunut rykmentti – kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset gurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä yönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan – tahi kuten eräät hirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden saattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden mielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, – tahi villit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella, jaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää hyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti oli erilainen – aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas kohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen vahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman päähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti – aasejansakin – ja minkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan aurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi kuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa tärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen matkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.

Siten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja rykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei voinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen jälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet putosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi. Se oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään murretut "Fore and Aft'in" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä heiltä tähän asti oli vaadittu, oli "kello kahden aamurohkeus"; ja he olivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan yörauhansa.

Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin yhtymään prikaatiinsa.

"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet kymmenen päivää tointuaksenne."

Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään, mitä heidän on tehtävä."

"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."

"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he sitä vielä ollenkaan tajua."

Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää, sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa, ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan ampumista viholliseen päin – kaikista seitsemästäsadasta pyssystä yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.

Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen: "Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä – uh! Likaisia – uh! Hya, ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla muserretuksi.

Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille, ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa. Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön tehtävää kenraalin käskyn alaisina.

"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään, luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi kenraali.

"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."

"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.

"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali, joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.

Taistelusta piti tulla suurenmoinen.

Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä. Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa, joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen hävittämistä.

Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä. Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä, ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.