CHILIN LAULU
[Tämän laulun lauloi Chil sääksien toinen toisensa jälkeen laskeutuessa alas jokivarteen suuren taistelun päätyttyä. Chil on kaikkien hyvä ystävä, mutta hän on jokseenkin kylmäluontoinen olento pohjaltaan, hän kun tietää viidakossa melkein jokaisen lopulta saaliiksensa joutuvan.]
Kumppaneillain kuumaan leikkiin oli illan suussa hoppu, heille nyt mä viheltelen, kun sai taistelusta loppu. Viestin sain mä heiltä aina, kun ol' alkamassa kiista, viestin anoin alahalle, kun sai silmään runsas riista: tässä nyt on kuolon viljaa – polun pää, ja kaikki hiljaa.
Pyyntihuudon huikkailijat, kauriin nopsajalkaisimman ankarimmat ahdistajat, urhot uljaan ajovimman, laahustavat kuhnailijat, toimekkaimmat vainuajat, sarven kärjen karttelijat, vantterimmat vastustajat, ovat kuolon kypsää viljaa – polku päättyi, kaikk' on hiljaa.
Kumppaneitain olleet ovat. Julma loppu joukon urheen!
Lohdutella niitä tahdon, jotka joutui valtaan murheen.
Kuve auki, ruumis turta, verikita ammollansa,
silmin himmein röykkiöinä viruu siinä koolla kansa —
kyllin korjas kuolo viljaa – polku päättyi, kaikk' on hiljaa.
KEVÄTJUOKSU
Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme meiltä menee kauas pois. Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita, ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?
Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme itkee, kaihoo katkeraan! Inehmon luokse! Häntä helli, viita, vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.
Suurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna Mowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti vanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin hiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle vartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi riippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen menoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren kauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen. Jaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka asustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen sukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun hän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen tulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan eivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain kävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä seikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.
Hän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: "Iskiessäni tapossa harhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi päivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?"
"Suu on nälissään", vastasi Bagheera, "mutta silmät eivät sano mitään. Metsällä, murkinalla tai uimassa – yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja poudalla." Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta, ja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.
He makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä, ja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä vöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi aaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti lankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera lepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät näivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa rapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti läpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän henkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli yläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.
"Vuosi kääntyy", hän virkahti. "Viita edistyy. Uuden puheen aika on lähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä."
"Ruoho on kuivaa", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen. "Keväänsilmäkin" – pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen nurmikosta pilkistävä kasvi – "Keväänsilmäkin on ummessa ja… Bagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida hosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?"
"Aowh!" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.
"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla, köhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat, sinä ja minä."
"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka." Bagheera vierähti kiireisesti jaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri luomassa talviturkkiansa.) "Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on niin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?" Äänessä oli omituinen venähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään Musta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja, jotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. "Sanoin, että me epäilemättä olemme viidakon herrat", toisti Bagheera. "Olenko tehnyt väärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö hän siis?"
Mowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa hohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu käheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää varjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä kajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.
"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä", murisi pantteri häntäänsä huiskautellen.
"Kuulen", vastasi Mowgli. "Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin."
"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka", puheli Bagheera. "Hän ei ole unohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni", ja hän alkoi itsekseen hyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä uudestaan ja uudestaan.
"Ei ole mitään otuksia jalkeilla", sanoi Mowgli veltosti.
"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole tapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle."
"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin sinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni." Mowgli puhui jokseenkin nyrpeästi.
"Mutta, Pikku Veikko", aloitti Bagheera, "emmehän me toki aina – "
"Sanon, että te jätätte", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen etusormensa. "Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon herra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun tahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan – lähetin sinut! – Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä yönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään."
"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin", sanoi Bagheera hiukan luimistellen, "ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin suuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi syödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni."
"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän töräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen polkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut piileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen edustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla luokseni; ja minä olen viidakon herra!"
"Oli uudenpuheen aika", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. "Kenties,
Pikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla?
Kuulehan Feraota!"
Mowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin kädet niskassa, silmät ummessa. "En tiedä – enkä välitä", hän sanoi uneliaasti. "Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa päälleni."
Pantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon harjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten, kuten viidakossa sanotaan.
Intialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman rajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi – märkä ja kuiva, mutta jos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin havaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on ihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa uusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja syydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva paljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja nuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se toimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.
Yhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat tuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen tuntee. Sitten toisena päivänä – silmälle minkään muuttumatta – kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen viiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä hahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja bambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin kuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää kohiseva humu. Se on kevään kohua – jytisevää jymyä, joka ei ole mehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta, vaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.
Tähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut Mowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä ruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa näöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa tähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen kuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina öinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä – samoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-, viisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä ja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien seppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla viidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla. Viidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden röhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden ääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy, minkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.
Mutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle sanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi, oli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita. Mutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä ja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli avasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin sanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti varpaista hiusmartoon – ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili itseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli uusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan rantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti sekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja rapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille vastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus litisti siitä ilman.
Hän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login teuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä pyrstö täyteen upeuteen laajenneena.
"Tuoksut ovat vaihtuneet", kirkui Mor. "Saalista saaos, Pikku Veikko!
Missä viipyy vastauksesi?"
"Pikku Veikko, saalista saaos!" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen puolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin. Kumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen häilähti valkeanhahtuva untuva.
Kepeä kevätsade – elefanttisateeksi sitä sanotaan – kulki viidakon poikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja nyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja lievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni sitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa. Kaikki paitsi Mowgli.
"Minä olen syönyt hyvää ruokaa", hän puheli itsekseen. "Minä olen juonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten silloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa sinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä suotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle ja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole kumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika juosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen kevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan metsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne uhoavat kuin valkeat toukat."
Hän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat kaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja – kuu- ja sambhur-lauluja – lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei keväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi terävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen täplikkään puukissan pilkallinen "miau" sen pujottelehtiessa oksikoissa aikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi raivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi hyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti alas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään hänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat kokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.
"Niin", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä kiukuttelevansa. "Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa Punakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin luo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt keväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia sääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi kuin Tabaqui… Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon herra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?"
Kaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä avointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon tapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin rautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä otetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan kumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli useasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan ennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja sinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen sitten toisiansa nujuuttaen.
Mowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat hampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan molemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun hän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella on täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään kumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen iskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen odottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko painui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.
"Minä olen syönyt myrkkyä", hän sanoi vihdoin. "Siitä asti kun hajoitin käräjät Punakukalla – siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa kukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman häntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian kuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?"
Kamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli tallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin sääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä hänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.
Hän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään, ollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään, sillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli ihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus näytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän keltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi. Sammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli, nuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut jymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne – uudenpuheen täysikuun, joka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli sitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien lehtien seulalla.
Lähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä riemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään muuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen, joka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen maaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies olisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta Mowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat häntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä hänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta, hetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän apinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin leijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään ilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä kaarroksella sujahti alas maahan.
Hänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten reunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien ja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä kuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon pääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä vesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja louhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta lohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena heikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys; myöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja viileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa; tai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja viisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina, kuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin meuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti kimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään ennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle viidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan laulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes kukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat kaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.
Siellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella vajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet mättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä apua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle aapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan veteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä ylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja niitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut huomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia lauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten okaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan viidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi – kymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin laskemaisillaan.
Tällä kertaa Mowgli säikähtyi. "Se on täälläkin!" hän virkahti puoliääneen. "Se on kulkenut kintereilläni", ja hän vilkaisi yli olkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. "Mutta täällä ei näy ketään." Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai eläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä lamauttavammin.
"Olen syönyt myrkkyä", hän puheli kammostuneella äänellä. "Olen tietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu minusta pois. Minä olin peloissani – ja silti minä en ollut peloissani – Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai Phaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä merkki siitä, että olen syönyt myrkkyä… Mutta mitä ne viidakossa välittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen liutoina kuutamossa, ja minä – hai mai! – minä kuolen rämeessä siitä myrkystä, jota syönyt olen." Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän oli itkeä. "Ja jälkeenpäin", hän pitkitti, "ne löytävät minut mustan mutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen Käräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole laaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua Chil niin pitelisi kuin Akelaa piteli."
Iso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli tunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton – osaatte sitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. "Kuin Chil Sääksi piteli Akelaa", hän kertasi, "sinä yönä, jona pelastin lauman punaiselta koiralta". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen Yksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte. "Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä kuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi… Siitä huolimatta minä olen viidakon väkeä!"
Kiihtyneenä muistellessaan Waingungan rannassa käytyä taistelua hän huusi viime sanat äänekkäästi, ja kaislikossa hätkähti villi puhvelilehmä polvillensa, tuhahtaen: "Ihminen!"
"Uhh!" sanoi Mysa, villi puhvelihärkä (Mowgli kuuli sen kääntyvän liejukossaan), "tuo ei ole ihminen. Sehän on Seeonee-lauman karvaton susi. Tällaisina öinä se juoksentelee edestakaisin."
"Uhh!" vastasi lehmä, kurottaen päänsä jälleen rouhimaan kaislaa, "minä luulin sitä ihmiseksi".
"Usko minua. Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" ammui Mysa.
"Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" kiusoitteli poika. "Siinä kaikki mistä Mysa piittaa: Onko vaaraa? Mutta mitä piittaisitte te Mowglista, joka vaeltaa viidakossa öisin vartioimassa?"
"Kuinka kovaa se huutaa!" sanoi lehmä.
"Niin ne huutavat", vastasi Mysa halveksivasti, "jotka ruohotukon nyhtäistyänsä eivät tiedä mitenkä sen söisivät".
"Vähemmästä kuin tällaisesta", Mowgli voihkaisi itsekseen, "vähemmästä kuin tällaisesta minä juuri viime sadekautena kutkutin Mysan liejukostansa liikkeelle ja ratsastin hänellä halki suon kahilapäitsillä". Hän ojensi kätensä taittamaan joustavaa kahilankortta, mutta veti sen huoahtaen takaisin. Mysa yhä hartaasti jauhoi märepalaansa ja pitkä ruoho repeili lehmän ylettyviltä. "En aio kuolla täällä", hän jupisi vihoissaan. "Mysa, joka on yhtä verta Jacalan ja sian kanssa, pilkkasi minua. Lähdenpä nevan tuolle puolle katsomaan, mitä eteeni tulee. En ole kuuna päivänä juossut moista kevätjuoksua – kuumissani ja kylmissäni yhtähaavaa. Ylös, Mowgli!"
Hän ei voinut vastustaa kiusausta varkain hiipiä kaislikon läpi Mysan luo ja kutkuttaa häntä puukkonsa kärjellä. Iso vettä noruva härkä tempautui lietteestään kuin räjähtävä pommi, Mowglin nauraessa niin että hänen oli pakko istuutua.
"Sano nyt, että Seeonee-lauman karvaton susi kerran paimensi sinua,
Mysa", huusi hän.
"Susi! Sinä?" myrähti härkä polkien mutaa. "Kaikki viidakko tietää, että sinä olit kesyn karjan paimen – sellainen ihmisen kakara, jollainen tuolla vainioitten ääressä tomussa parkuu. Sinä viidakon väkeä. Mikä metsästäjä olisi käärmeen tavoin matanut iilimatojen seassa ja mutaisen pilan – shakaalin pilan – vuoksi häväissyt minua lehmäni edessä? Tule tukevalle maalle, niin minä – niin minä"… Mysan suu vaahtosi, sillä hänellä on melkein pahin sisu, mitä viidakossa tavataan.
Silmiensä ilmeen vähääkään muuttumatta Mowgli katseli hänen puhkumistansa ja huohotteluaan. Saadessaan äänensä kuuluviin mutaroiskeessa hän kysyi: "Mikä ihmislauma pesii täällä rämeitten varrella, Mysa? Tämä on minulle uutta viidakkoa."
"Mene sitten pohjoiseen", möyrysi vihainen härkä, sillä Mowgli oli sohaissut häntä kipeänlaisesti. "Tuo oli alastoman lehmipaimenen leikkiä. Mene kertomaan sitä kyläisille nevan reunaan."
"Ihmislauma ei pidä viidakkojutuista, eikä minun mielestäni, Mysa,
yhden lisäpiirron vuodassasi kannata joutua käräjillä kuultavaksi.
Mutta lähdenpä katsastamaan tuota kylää. Niin, minä lähden. Hiljaa nyt!
Eipä sinua viidakon herra joka yö paimentamaan tule."
Hän astahti rämeen reunassa hyllyvälle letolle, hyvin tietäen ettei Mysa sen ylitse ryntäisi, ja juoksuun lähtiessään nauroi härän suuttumusta.
"Voimani ei ole lopen hälvennyt", hän puheli. "Kenties ei myrkky ole tunkeutunut luuhun asti. Tuolla kiiluu matalalla tähti." Hän tähysteli sitä vakaasti kätensä kaukoputkeksi koukertaen. "Minut lunastaneen mullin kautta, Punakukkahan se onkin – Punakukka, jonka äärellä muinoin nukuin, ennen kuin edes saavuin ensimmäiseenkään Seeonee-laumaan! Kun nyt olen tuon nähnyt, niin palaan jo lopettamaan juoksuni." Räme päättyi laajaan tasankoon, jolla tuikutti yksinäinen tuli. Pitkään aikaan ei Mowgli ollut ihmisten hommista huolinut, mutta tänä yönä Punakukan kimmellys veti häntä puoleensa kuin uusi otus.
"Menenpähän vielä katsomaan lähemmältä", hän sanoi, "nähdäkseni minkä verran ihmislauma on muuttunut".
Unohtaen joutuneensa pois omasta viidakostaan, missä hän saattoi tehdä mitä halusi, hän asteli huoletonna kasteisessa ruohikossa kunnes saapui mökille, mistä valo pilkotti. Kolme, neljä luskuttavaa hallia rähähti ääneen, sillä hän oli kylän laiteilla.
"Hoo!" virkkoi Mowgli, istuutuen äänettömästi sitten kun oli vastannut kumealla sudenmurinalla, joka vaiensi rakit. "Tulkoonhan mitä tulee. Mowgli, mitä on sinulla enää tekemistä ihmislauman pesillä?" Hän hieroi huuliansa, muistaen toisen ihmislauman häätämänä saamansa kivenheiton.
Majan ovi avautui ja pimeään tirkisteli vaimo. Sisällä parkui lapsi, ja vaimo lausui olkansa yli: "Nuku. Shakaali siellä vain koirat herätti. Pian tulee aamu."
Mowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin äänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen helppoa paluuta käytettäväksensä: "Messua! Oi Messua!"
"Ken huutaa?" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.
"Oletko unohtanut?" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.
"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!" Hän oli puoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.
"Nathoo! Ohe Nathoo!" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli hänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.
"Tule, poikani", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa, vaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten oli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa olivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet. Naisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin viimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen rinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.
"Poikani", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: "mutta eihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!"
Seisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana ja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan ripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti saattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta. Makuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua kääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen vesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita, jotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.
"Mitä haluaisit syödä tai juoda?" haasteli Messua. "Tämä on kaikki sinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota nimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?"
"Minä olen Nathoo", vakuutti Mowgli. "Olen hyvin kaukana asuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun olevan täällä."
"Khanhiwaraan tultuamme", huomautti Messua arasti, "englantilaiset tahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät polttaa. Muistatko?"
"Enpä ole unohtanut."
"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme tuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan."
"Senkin muistan", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.
"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli todella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä. Niin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme tarvitse paljoa – me kaksi."
"Missä on hän – mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona yönä?"
"Hän kuoli – vuosi sitten."
"Ja hän?" Mowgli viittasi lapseen.
"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet jumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi turvassa sinun – sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa silloin."
Hän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään Mowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet hyvin hellävaroen syrjään.
"Ja jos sinä olet Nathoo, jonka tiikerit riistivät", jatkoi Messua tukahtuneesti, "niin hän on sinun nuorempi veljesi. Anna hänelle vanhemman veljen siunaus."
"Hai mai! Mitä minä tiedän siitä mitä siunaukseksi sanotaan? Minä en ole jumalanuorukainen enkä pienoisen veli, ja – oi emoni, äitini, sydämeni on ylen raskas." Hän värisi laskiessaan alas lapsen.
"Vähemmästäkin", puheli Messua keittoastiain ääressä askartaen. "Sen sitä saa nevalla öisin rämpimisestä. Epäilemättä on horkka liottanut sinut ytimiä myöten." Mowglia pyrki hymyilyttämään hänen ajatellessaan, että häntä viidakossa mikään vahingoittaisi. "Minä teen lieteen tulta ja sinä saat juoda lämmintä maitoa. Pane jasmiimkiehkura pois, sen tuoksu on näin pienessä majassa painostava."
Mowgli istuutui mutisten, kasvot käsien varassa. Kaikenlaisia outoja tunteita risteili hänessä ihan kuin olisi hän saanut myrkkyä; häntä pyörrytti ja hän tunsi olevansa hiukan sairas. Hän joi lämpimän maidon aimo kulauksina, Messuan tuon tuostakin taputtaessa häntä hartioihin hiukan epätietoisena siitä, oliko hän hänen muinoin kadottamansa Nathoo-poikansa vai joku ihmeellinen viidakon olento, mutta iloiten tuntiessaan, että hän ainakin oli lihaa ja verta.