"Poju", hän virkkoi vihdoin, silmät sädehtien ylpeyttä, "onko kukaan sinulle sanonut, että sinä olet kaikkia kuolevaisia miehiä kauniimpi?"
"Hah?" virkahti Mowgli, sillä tietysti hän ei ollut mitään sellaista kuullut. Messua nauroi leppeästi ja onnekkaasti. Poikansa kasvojen ilme riitti hänelle.
"Minä olen siis ensimmäinen? On oikein, vaikka niin sattuu harvoin, että äiti saa pojalle sen hyvän tiedon ilmaista. Sinä olet hyvin kaunis. En ole elämässäni moista miestä nähnyt."
Mowgli väänsi päätänsä ja yritti nähdä oman sierottuneen olkansa yli, ja Messua nauroi taas niin kauan, että Mowglin oli syytä tietämättä pakko nauraa hänen kerallaan, ja lapsikin juoksi toisesta toiseen nauraen.
"Ei, sinä et saa laskea leikkiä veljestäsi", sanoi Messua siepaten pienokaisen rintaansa vasten. "Sinun päästessäsi puoleksikaan niin pulskaksi naitamme sinut kuninkaan nuorimmalle tyttärelle ja sinä saat ratsastella isoilla elefanteilla."
Mowgli ei tässä kyennyt käsittämään yhtä sanaa kolmesta; lämmin maito alkoi tehota hänessä neljänkymmenen mailin juoksun jälkeen; siispä hän laskeusi kiemuraksi ja vaipui hetkessä uneen, ja Messua pyyhkäisi hiukset hänen silmiltään, heitti vaatteen hänen peitteekseen ja oli onnellinen.
Viidakon tapaan Mowgli nukkui lopun yötä ja koko seuraavan päivän, sillä hänen vaistonsa, jotka eivät koskaan joutuneet täydelliseen horrostilaan, ilmaisivat hänelle, ettei ollut mitään pelättävänä. Hän heräsi viimein ponnahduksella, joka sai koko hökkelin horjumaan, sillä hänen kasvojaan verhonnut peite sai hänen uneksimaan loukuista; ja siinä hän seisoi käsi puukon päässä, uni vielä painostamassa pyöriviä silmiä, valmiina taisteluun millaiseen tahansa.
Messua nauroi ja asetti hänen eteensä illallisen. Siinä oli vain muutamia savuisessa takassa paistettuja karkeita sämpylöitä, hiukan riissiä ja kasa happamia, säilytettyjä tamarindeja – juuri ensi hätään, kunnes hän pääsisi iltatappoonsa. Rämeitten kasteen tuoksu sai hänet nälkäiseksi ja rauhattomaksi. Häntä halutti lopettaa kevätjuoksunsa, mutta lapsi kärtti saada istua hänen sylissään, ja Messuan piti kaikin mokomin suoria hänen pitkä sinervänmusta tukkansa. Hän siis lauleli siinä puuhassaan hupeloja pikku kehtolauluja, milloin nimitellen Mowglia pojakseen, milloin pyydellen häntä antamaan viidakkomahtiansa pienokaisellekin.
Majan ovi oli suljettu, mutta Mowgli kuuli tutun äänen ja näki Messuan leuan valahtavan kauhusta, kun iso harmaa käpälä pistäysi oven alta sisälle ja Harmaa Veikko ulkopuolella tukahtuneesti ja katuvasti vinkui tuskaansa ja pelkoansa.
"Ulos ja odota. Ette tulleet silloin kun kutsuin", sanoi Mowgli viidakon kielellä, päätänsäkään kääntämättä; ja iso harmaa käpälä katosi.
"Älä – älä tuo – palvelijoitasi mukanasi", pyysi Messua. "Minä – me olemme aina eläneet sovussa viidakon kanssa."
"Sopu säilyy", vastasi Mowgli nousten seisaalleen. "Ajatelkaa yötä, jona samositte Khanhiwaraan. Kymmenittäin sellaista väkeä liehui edessäsi ja takanasi. Mutta näen, ettei viidakon väki keväiseenkään aikaan aina unohda. Äiti, minä lähden."
Messua vetäysi nöyrästi syrjään – hän oli todellakin metsäjumala, ajatteli vaimo – mutta hänen kätensä koskettaessa säppiä sai äidin tunne hänet kietaisemaan kätensä Mowglin kaulaan, ja vielä kerran, ja taaskin.
"Tule takaisin!" hän kuiskasi. "Pojuni tai et, tule takaisin, sillä minä rakastan sinua – ja katso, hänkin suree."
Lapsi itki, kun välkkyväveitsinen mies teki lähtöä.
"Tule taas takaisin", hoki Messua. "Tämä ovi ei ole suljettuna sinulle päivällä eikä yöllä."
Mowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen äänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: "Varmasti tulen takaisin."
"Ja nyt", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden pään, "minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi ette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?"
"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä – me laulelimme viidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?"
"Kyllä totisesti."
"Ja heti laulut laulettuamme", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, "minä seurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten. Mutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt – syöden ja nukkuen ihmislauman parissa?"
"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt", vastasi
Mowgli juosten yhä vinhemmin.
"Ja miten nyt käy?" kysyi Harmaa Veikko.
Mowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas jotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti näkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan peltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun lämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän katosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi sitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin kauan kuin katse kantoi.
"Ja nyt en tiedä – ", hän sanoi, vuorostaan huoaten. "Miksi ette tulleet, kun kutsuin?"
"Me seuraamme sinua – me seuraamme sinua", jupisi Harmaa Veikko nuollen Mowglin kantapäätä. "Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen aikana."
"Ja seuraisitteko minua ihmislaumaan?" kuiskasi Mowgli.
"Enkö seurannut sinua silloin kun vanha laumamme hääti sinut? Kuka herätti sinut vainiolla nukkuessasi?"
"Niin, mutta taaskin?"
"Enkö ole seurannut sinua tänä yönä?"
"Niin, mutta taaskin ja taaskin, ja kenties vieläkin kerran, Harmaa
Veikko?"
Harmaa Veikko oli vaiti. Puhuessaan hän murisi itsekseen: "Musta puhui totta."
"Ja hän sanoi?"
"Ihminen menee viimein ihmisen luo. Raksha-emomme sanoi – "
"Niin myöskin sanoi Akela punaisen koiran yönä", mutisi Mowgli.
"Samaa sanoi Kaa, joka on meitä kaikkia viisaampi."
"Mitä sanot sinä, Harmaa Veikko?"
"Ne häätivät sinut kerran herjauksia syytäen. Ne satuttivat huultasi kivellä. Ne lähettivät Buldeon surmaamaan sinua. Ne olisivat heittäneet sinut Punakukkaan. Sinä, enkä minä, olet sanonut, että ne ovat ilkeitä ja järjettömiä. Sinä, enkä minä – minä seuraan omaa kansaani – laskit viidakon niitä tuhoamaan. Sinä, enkä minä, teit laulun niitä vastaan, katkerammankin kuin oli meidän laulumme punaista koiraa vastaan."
"Kysyin sinulta, mitä sinä sanot?"
He puhelivat juosten. Harmaa Veikko laukkasi tovin vastaamatta edelleen, ja sitten hän sanoi loikkauksien lomassa: "Ihmisenpenikka – viidakon herra – Rakshan poika – luolaveljeni – vaikka hetkeksi unohdan keväisin, on sinun polkusi minun polkuni, sinun luolasi minun luolani, sinun saaliisi minun saaliini ja sinun kuolontaistelusi minun kuolontaisteluni. Minä puhun noiden kolmen puolesta. Mutta mitä aiot sanoa viidakolle?"
"Hyvä ajatus. Näkemisen ja tapon välillä ei ole syytä siekailla. Riennä edellä ja kutsu ne kaikki Käräjäkalliolle, niin minä niille kerron, mitä on mielessäni. Mutta kenties eivät tulekaan – uudenpuheen aikana saattavat minut unohtaa."
"Etkö sinä sitten ole mitään unohtanut?" tokaisi Harmaa Veikko yli olkansa, lähtiessään täyttä neliä, ja Mowgli seurasi mietiskelevänä.
Mihin muuhun vuodenaikaan tahansa olisi hänen viestinsä kutsunut koko viidakon koolle niskakarvat pörröllään, mutta nyt ne touhusivat metsästämisessä, tappelemisessa, kisailemisessa ja lauleskelussa. Toisesta toiseen juoksi Harmaa Veikko huudellen: "Viidakon herra palaa ihmisen luokse. Tulkaa Käräjäkalliolle!" Ja onnekas, kiihkeä väki vastasi vain: "Hän tulee takaisin kesäkuumilla. Sateet ajavat hänet luolaansa. Juokse mukanamme laulamassa, Harmaa Veikko."
"Mutta viidakon herra palaa ihmisen luokse", hoki Harmaa Veikko.
"Iii! Eowa? Onko uudenpuheen aika siltä vähemmän hyvä?" vastailtiin. Kun siis Mowgli raskain sydämin kapusi tuttua louhikkoa ylös paikalle, missä hänet oli laumaan tuotu, tapasi hän siellä ainoastaan nuo neljä sutta sekä vanhuuttaan miltei sokean Baloon ja Akelan tyhjän istuimen ympäri kietoutuneen, raskaan, kylmäverisen Kaan.
"Polkusi päättyy siis tässä, Miekkonen?" virkkoi Kaa Mowglin heittäytyessä pitkäkseen kasvot käsien varassa. "Itkehän itkusi. Me olemme yhtä verta, sinä ja minä – ihminen ja käärme."
"Miksi ei minua punainen koira reväissyt kahtia?" vaikersi poika. "Voimani on minusta hävinnyt, eikä ole siihen syynä myrkky. Öin ja päivin kuulen kaksinaiset askeleet polullani. Kun pääni käännän, on kuin olisi siinä silmänräpäyksessä joku vilahtanut minua piiloon. Käyn katsomaan puiden takaa, mutta hän ei ole siellä. Huhuilen, eikä kukaan vastaa, mutta on kuin joku kuuntelisi ja pidättäisi vastaustansa. Laskeudun pitkäkseni, mutta en lepää. Juoksen kevätjuoksun, mutta en saa rauhaani. Uin, mutta en saa vilvotusta. Tappo tympäisee minua, mutta minulla ei ole rohkeutta tapella muulloin kuin tapossa. Punakukka polttelee ruumiissani, luuni ovat vettä – ja – en tiedä mitä tiedänkään."
"Tarvisko puhua?" lausui Baloo verkalleen, kääntäen päänsä Mowgliin päin. "Sanoi tuon jokirannassa Akela, että Mowgli ajaisi Mowglin takaisin ihmislaumaan. Minä sanoin samaa. Mutta kuka nyt kuuntelee Baloota? Bagheera – missä on Bagheera tänä yönä? – hän myös tietää. Se on laki."
"Kohdatessamme toisemme Kylmissä Sijoissa, Miekkonen, tiesin näin käyvän", huomautti Kaa hiukan käännähtäen valtaisissa kiemuroissaan. "Ihminen menee viimein ihmisen luokse, vaikkei viidakko häntä häädäkään."
Ne neljä sutta katselivat toinen toistansa ja Mowglia, ymmällään, mutta kuuliaisina.
"Viidakko ei siis häädä minua?" sopersi Mowgli.
Harmaa Veikko ja toiset kolme murisivat raivoisasti, aloittaen: "Niin kauan kuin me elämme, ei kukaan uskalla – " Mutta Baloo vaiensi heidät.
"Minä opetin sinulle lakia. Minun on tässä asiassa puhuttava", hän haasteli, "ja vaikka en enää kykene näkemään näitä paateroita edessäni, niin näen kauas. Pikku Sammakko, ota oma polkusi; tee pesäsi oman laumasi ja heimosi parissa; mutta milloin tarvitaan nopsaa jalkaa tai hammasta tai silmää tai viestinviejää, muista, viidakon herra, että viidakko on sinun kutsuttavanasi."
"Myöskin keskiviidakko on sinun", lupasi Kaa. "En puhukaan pienoisen väen puolesta."
"Hai, mai, veljet", huusi Mowgli, nyyhkyttäen nostaessaan kätensä. "En tiedä mitä tiedänkään, en lähtisi, mutta molemmista jaloistani vetää. Kuinka voin jättää nämä yöt?"
"Ei, kuulehan, Pikku Veikko", lohdutti Baloo, "eipä tässä metsästyksessä mitään häpeää ole. Kun hunaja on syöty, jätämme tyhjän kennon."
"Luotuamme nahkamme", valaisi Kaa, "emme voi ryömiä siihen uudestaan.
Se on laki."
"Kuuntele, minulle kaikkein rakkain", puheli Baloo. "Ei ole täällä sanaa eikä tahtoa pidättelemässä sinua. Rohkaise mielesi! Kuka voi kysellä viidakon herran viisautta? Minä näin sinut leikkimässä valkeilla piikivillä tuolla silloin kun olit pienoinen sammakko; näki sinut myös Bagheera, joka lunasti sinut vastatapetun nuoren mullin hinnasta. Siitä katselmuksesta olemme ainoastaan me kaksi jäljellä, sillä laumaemosi Raksha on vainajana luola-isosi keralla; vanha susilauma on aikoja sitten kuollut; sinä tiedät mikä Shere Khanin peri, ja Akela sai loppunsa punaisen koiran taistelussa, missä ilman sinun viisauttasi ja voimaasi olisi toinen Seeonee-lauma myöskin joutunut hengiltä. Ei ole jäljellä muuta kuin vanhoja luita. Ei ole enää ihmisenpenikka pyytämässä lupaa laumaltansa, vaan viidakon herra vaihtamassa polkuansa. Kuka kykenee arvostelemaan ihmisen tekoja?"
"Mutta Bagheera ja minut lunastanut mulli?" epäröi Mowgli. "En tahtoisi – "
Hänen sanansa keskeytti karjahdus ja räiske rinteen tiheiköstä, ja
Bagheera ilmestyi kepeänä, voimakkaana ja kamalana kuten aina.
"Tästä syystä", hän sanoi ojentaen vertavaluvaa oikeata etukäpäläänsä, "minä en tullut. Metsästys oli pitkällinen, mutta nyt se makaa kuolleena pensaikossa – toisvuotias mulli – sinut vapauttava mulli, Pikku Veikko. Kaikki velat on nyt kuitattu. Muuten on minun sanani samaa kuin Baloo on puhunut." Hän nuoli Mowglin jalkaa. "Muista että Bagheera rakasti sinua", hän vielä huudahti ja juoksi pois. Vuoren juurella hän viimeiseksi huusi pitkään ja äänekkäästi: "Saalista saaos uudella polulla, viidakon herra! Muista, että Bagheera rakasti sinua."
"Sinä olet kuullut", virkkoi Baloo. "Eipä muuta. Menehän; mutta tule ensin syliini. Oi viisas pikku Sammakko, tule syliini!"
"Tuskaa on nahkansa luominen", huokasi Kaa, Mowglin pusertaessa katkeraa itkua, pää sokean karhun kylkeä vasten ja kädet hänen kaulassaan, Baloon heikosti yrittäessä nuolla hänen jalkojaan.
"Tähdet vaalenevat", virkahti Harmaa Veikko nuuskien aamutuulta. "Minne tänään majoitumme? Sillä tästälähtien seuraamme uusia polkuja."
* * * * *
Ja tämä on Mowgli-kertomusten viimeinen.