"Viisi tuosta", lauhdutteli Baloo; "meillä on ihmisenpenikka taas tallessa".
"Totta kyllä; mutta sen olemme saaneet kalliisti maksaa ajanhäviöllä, joka olisi saatettu käyttää hyvään metsästykseen, haavoilla, karvojen haaskuulla – selässäni on paljaita vakoja – ja päälle päätteeksi häpeällä. Sillä painakin mieleesi, Mowgli, että minun, joka olen musta pantteri, oli pakko anoa Kaan suojelusta, ja Nälkätanssi pökerrytti sekä Baloon että minut tyhmiksi kuin pikku linnut. Kaikki tämä, ihmisenpenikka, johtui kisailustasi bandar-login kanssa."
"Totta, se on totta", myönsi Mowgli murheellisena. "Minä olen ilkeä ihmisenpenikka, ja vatsaani viiltää suru."
"Mf. Mitä sanoo viidakon laki, Baloo?"
Baloon ei tehnyt mieli toimittaa Mowglille vielä lisää kärsimistä, mutta hän ei voinut sivuuttaa lakia, vaan jupisi: "Suru ei koskaan pidätä rangaistusta. Mutta muista, Bagheera, että hän on kovin pieni."
"Muistanpa kuin muistankin; mutta hän on tehnyt pahaa, ja iskuja on nyt jaettava. Mowgli, onko sinulla mitään sanottavana?"
"Ei mitään. Minä tein väärin. Baloo ja sinä olette saaneet haavoja.
Rangaistuksen ansaitsen."
Bagheera antoi hänelle puolikymmentä näpsäystä, pantterin kannalta mitaten. Ne olisivat tuskin ajaneet hereille hänen omaa penikkaansa, mutta seitsenvuotiaalle pojalle ne tuntuivat niin tuimalta selkäsaunalta kuin saattoi toivoa karttavansa. Sen kestettyään Mowgli aivasti ja nousi sanaakaan hiiskumatta maasta.
"Nyt", kehotti Bagheera, "hyppäähän selkääni, Pikku Veikko, niin lähdemme kotiin".
Viidakon lain viehättäviä puolia on se, että rangaistus kuittaa kaikki tilit. Ei ole mitään hammastelua jälkeenpäin.
Mowgli kallisti päänsä Bagheeran hartioille ja nukkui niin sikeästi, ettei herännyt edes joutuessaan lasketuksi kotiluolaansa lepäämään.
BANDAR-LOGIN MATKALAULU
Kademielinpä kärkkyvi kuukin meitä,
liki keikkuessamme kiehkurana!
Tekin ettekö lentelis latvojen teitä,
käsiparia toistakin toivovana?
Tekin ettekö häntäänne kiertelis näin
ylen sorjaksi solmuksi kaikin päin?
Jopa suutahdat, mutta – siitä viis,
veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Rivi istuvi meitä nyt oksillamme,
kovin kauniita aatellen asioita;
urotöitä on uusia aikeinamme,
pian pistämme tässä jo alkuun noita —
perin jaloja, viisaita varsinkin,
ja ne tehdään pelkin toivehin.
Jopa unhotimme, mut – siitä viis,
veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Mitä puhetta konsana kuulla saamme —
pedon, linnun taikkapa yökön kieltä —
sitä kerkeinä kaikin me matkikaamme,
siten näyttäen, että on meillä mieltä!
Sepä verratonta! Viel' uudestaan!
Kuten ihmiset pystymme haastamaan!
Muka olkaamme nyt – mut siitä viis,
veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon, missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan! Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää, toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!
KUINKA PELKO TULI
Jo kuivuu lampi ja virran uoma, ja kumppanukset nyt oomme, kuoma; ja rantaan ryömivän polttaa kieltä, pois toinen toistansa tyrkkii tieltä ja poudan paahtavan turtuu painoon eik' aatos yletä tappoon, vainoon. Ei sutta säikähdä arka vuona, ja särmäsarvisen kauriin luona sen taaton surmaaja säilyy yhä, ja luonnon valtasi rauha pyhä. Kun kuivui lammet ja virtain uomat, niin kisaveikot me oomme, kuomat; kun sade – Saalista saakaa! – pauhaa, taas silloin ei ole Vesirauhaa.
Viidakon laissa – maailman verrattomasti vanhimmassa – on säädetty melkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä kohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin aika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin tullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle, että laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa selkään ja ketään säästämättä. "Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko, sinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä tule mikään mieluinen näky", puheli Baloo.
Tämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja nukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella ennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon sanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain alaisena.
Ensin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi bambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat kuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu ruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein parasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: "Mitä se minulle kuuluu?"
"Ei paljoa nyt", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen harjaksiansa, "mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on sukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella, Pikku Veikko?"
"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista", vastasi Mowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa viisi viidakon asukasta yhteensä.
"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen viisautta sisälle." Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut nykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä Sahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain itsekseen: "Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani nyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin – metsästäminen muukalaisten parissa päättyy tappeluun – ja ne voisivat satuttaa ihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa kukkii."
Sinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut ollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde ennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi alas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi hellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen keltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas ruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi: piiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen pikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset köynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät niiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten, ja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat yhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.
Linnut ja apinakansa muuttivat alkuvuodesta pohjoiseen, sillä ne tiesivät mikä oli tulossa; ja hirvet sekä villisiat murtautuivat kauas kylien tuhoutuneille vainioille, kuollen toisinaan ihmisten nähden, jotka olivat liian heikot niitä tappamaan. Chil Sääksi pysyi asemillaan ja lihosi, sillä raatoja riitti tarpeeksi asti, ja iltaisin hän toi pedoille, jotka olivat liian nääntyneet tunkeutumaan uusille metsästysmaille, sen ainaisen viestin, että aurinko kuoletteli viidakkoa kolmen päivän lentomatkan alalla joka suuntaan.
Mowgli, joka ei ollut koskaan tiennyt, mitä todellinen nälkä merkitsi, turvautui ummehtuneelta tuoksuvaan hunajaan, kolmen vuoden vanhaan, hylätyistä kalliopesistä kaapittuun, – hunajaan mustaan kuin suomuta ja kuivuneesta sokerista pölyyntyneeseen. Hän pyydysteli myös toukkia syvimmistä lokeroista puunkuorien alta ja ryösti vaapsahaisilta uudet pesyeet. Kaikki viidakon riista oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja Bagheera saattoi tappaa kolmasti yössä ja tuskin saada täyttä ateriaa. Mutta veden puute oli pahin, kunnes vihdoin Waingungan päähaara oli ainoa virta, jonka kuolleiden äyräitten pohjukassa vettä vähänkin norui; ja kun Hathi, villi elefantti, joka elää sata vuotta ja enemmän, näki pitkän, ohuen sinisen kallioriutan pistäytyvän esille ihan virran keskeltä, niin hän tiesi katselevansa Rauhankalliota, ja siinä paikassa hän kohotti kärsänsä ja julisti Vesirauhan, kuten hänen isänsä ennen häntä oli sen julistanut viisikymmentä vuotta takaperin. Hirvi, villisika ja puhveli kävivät käheästi jatkamaan huutoa, ja Chil Sääksi lenteli isoissa kehissä leveälti ja laajalti, vihellellen ja kirkuen varoitusta.
Viidakon laki kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla juomapaikoissa tappamisen, kun kerran on Vesirauha julistettu. Syynä tähän on se, että juominen käy syömisen edellä. Jokainen viidakkolainen kykenee elää kituuttelemaan jotenkuten, milloin ainoastaan riista on niukka; mutta vesi on vettä, ja milloin sitä on vain yhdessä paikassa, silloin kaikki metsästäminen taukoaa viidakon väen käydessä sinne janoansa sammuttamaan. Hyvinä vuosina, kun oli viljalti vettä, ne jotka laskeusivat juomaan Waingungasta – tai mistä tahansa muualta – tekivät sen henkensä uhalla, ja tuo uhka oli melkoisena aineksena yön toimien viehätyksessä. Painua virralle niin taitavasti, ettei lehtikään liikahtanut; kahlata vaahtoavaan ryöppyyn polvia myöten, häivyttääkseen kaiken melunsa pauhuun; juoda olkansa yli katsellen, jokainen lihas valmiina villityn säikähdyksen ensimmäiseen epätoivoiseen poukahdukseen; piehtaroida rantahietikolla, ja märkäturpaisena ja pyylevänä palata ihailevan lauman luo – olipa se riemukasta kaikille kiiltosarvisille kauris nuorikoille, juuri syystä että tiesivät Bagheeran tai Shere Khanin minä hetkenä hyvänsä voivan karata heidän niskaansa. Mutta nyt oli tuo elämän ja kuoleman leikki loppunut, ja viidakon väki keräysi kutistuneelle virralle nälkiintyneenä ja voipuneena – tiikeriä, karhua, hirveä, puhvelia ja sikaa yhdessä – , joi pilautuvaa vettä ja maleksi virran kaltailla, liian uupuneena lähtemään pois.
Hirvet ja siat olivat tallustelleet kaiken päivää etsimässä jotakin parempaa kuin kuivunutta kuorta ja lakastuneita lehtiä. Puhvelit eivät olleet löytäneet mitään viileätä mutapaikkaa piehtaroidakseen eivätkä orasmaita varkaisiin mennäkseen. Käärmeet olivat heittäneet viidakon ja tulleet alas virralle, toivoen saavansa siepatuksi jonkun harhailevan sammakon. Ne kiertyivät märkien kivien ympärille eivätkä ajatelleetkaan iskeä, milloin jonkun juuria tonkivan sian kärsä työnnälsi ne sivulle. Virtakilpikonnat oli ammoin tappanut Bagheera, pyydystäjistä nokkelin, ja kalat olivat hautautuneet syvälle rakoilevaan mutaan. Rauhankallio vain lojui pitkän käärmeen näköisenä, ja väsyneet pikku vedenvirit pihisivät kuivuessaan sen kuumiin kylkiin.
Tänne Mowgli pistäysi joka yö vilvottelemaan ja seuraa saamaan. Nälkäisinkään pojan vihollisista olisi tuskin välittänyt pojasta silloin. Hänen karvaton nahkansa sai hänet näyttämään laihemmalta ja kurjemmalta kuin yksikään hänen tovereistaan oli. Aurinko oli valkaissut hänen tukkansa rohtimenkarvaiseksi; kylkiluut pullistuivat kuin tynnyrin vanteet, ja nelin kontin väijymisestä kyynärpäihin ja polviin sierottuneet kyhmyt antoivat hänen surkastuneille jäsenilleen solmuisten heinänkorsien näön. Mutta tuuheitten ripsien varjosta tähysivät silmät tyyninä ja hätäilemättöminä, sillä Bagheera, hänen neuvojansa tänä hädän aikana, kehotteli häntä liikkumaan hiljaisesti, metsästämään verkalleen ja kaikin mokomin karttamaan malttinsa menettämistä.
"Aika on paha", puheli Musta Pantteri muutamana löylyisenä iltana, "mutta sekin menee, jos jaksamme elää loppuun asti. Onko makosi täysi, ihmispenikka?"
"Täytettä on vatsani saanut, mutta mitään ei siitä lähde. Luuletko, Bagheera, että sateet ovat unohtaneet meidät eivätkä enää milloinkaan palaa?"
"Eihän toki. Kyllä vielä näemme mohwan kukkivan ja pikku vuonat kaikki tuoreen ruohon lihottamina. Lähdetäänpä Rauhankalliolle uutisia kuulemaan. Selkääni, Pikku Veikko."
"Ei ole nyt aika taakan kantamiseen. Pystyn vielä seisomaan omin jaloin, mutta – emmepä toden totta ole mitään syöttömulleja, me kaksi."
Bagheera silmäili resuista, tomuttunutta kuvettansa pitkin ja kuiskasi: "Viime yönä minä tapoin ikeen alta mullikan. Niin kehnoon tilaan olin joutunut, etten luullakseni olisi uskaltanut hyökätä, jos se olisi valtoimena ollut Wou!"
Mowgli nauroi. "Niin, olemme aimo metsästäjiä nyt", sanoi hän, "Minä olen varsin urhea – syömään toukkia", ja kumppanukset laahustivat kaksistaan rytisevän vesaikon läpi jokirantaan ja siitä joka suunnalle haarautuvaan hietasärkkien kudelmaan.
"Vesi ei voi enää kauan elää", huomautti Baloo heihin yhtyen. "Katsokaa tuonne! Jälkiä kuin ihmisen teitä."
Tuonpuolisen äyrään tasangolla oli kankea viidakkoheinä kuoleutunut pystyyn ja siinä sitkastunut. Virralle pyrkivien hirvien ja sikojen polut olivat viivailleet värittömän aavikon tomuisilla railoilla, jotka halkoivat kymmenen jalan korkuista heinikkoa, ja näinkin aikaisin oli kukin pitkä kuja täynnä veden partaalle kiirehtiviä ensimmäisiksi ehättäytyjiä. Kuuli naaraspeurain vasikkoinensa köhivän nuuskamaisessa pölyssä.
Virran ylävarrella Rauhankallion polvekkeen sameassa lampareessa seisoi Vesirauhan vartijana villi elefantti Hathi poikineen jyhkeänä ja harmaana kuutamossa, huojuen edes takaisin – aina huojuen. Hiukan hänen alapuolellaan oli hirvien joukko; näiden alapuolella taas siat ja puhvelit; ja vastapäisellä äyräällä, missä isot puut ulottuivat vedenreunalle asti, oli lihansyöjille määrätty paikka – tiikerille, susille, pantterille, karhulle ja muille.
"Olemme saman lain alaiset, tosiaankin", virkahti Bagheera, kahlaten veteen ja virran yli katsellen kalahtelevien sarvien ja säpsähtelevien silmien riveihin, missä hirvet ja siat tyrkkivät toisiansa edes takaisin. "Saalista saakaa, te kaikki minun kumppanini", hän tervehti laskeutuen pitkäkseen, toinen kuve särkällä; ja lisäsi sitten hampaittensa raosta: "Ja ilman sitä, mikä on lakina, olisipa toden totta nyt kerrakseen saalista."
Hirvien herkät korvat kuulivat viime lauseen, ja pelokas kuiske suhahti heidän riveissään. "Aselepo! Muistakaa aselepo!"
"Rauhoittukaa siellä, rauhoittukaa!" kurlutti villi elefantti Hathi.
"Aselepo pitää paikkansa, Bagheera. Ei ole nyt aika puhua saaliista."
"Ken sen paremmin tietäisi kuin minä?" vastasi Bagheera, kieritellen keltaisia silmiään virran yläjuoksulle päin. "Minä olen kilpikonnain syöjä – sammakkojen kalastaja. Ngaajah! Jospa tulisin toimeen lehdeksillä!"
"Me sitä soisimme, kaikesta sydämestämme", määkäisi muuan nuori vuona, joka oli syntynyt sinä keväänä eikä ollenkaan pitänyt olostaan. Niin viheliäisessä tilassa kuin viidakon väki olikin, ei Hathikaan voinut olla nauraa hörähtämättä; ja kyynärpäiden varassa lämpimässä vedessä viruva Mowgli hahatti täyttä kurkkua, jaloillaan piesten vettä valkeaksi vaahdoksi.
"Hyvin sanottu, pikku nuppusarvi", kehräsi Bagheera. "Aselevon päätyttyä se muistetaan hyväksesi", ja hän tähysteli tiukasti pimeän läpi, varmasti tunteakseen vuonan toisella kertaa.
Vähitellen puhelu levisi ylös ja alas jokivartta. Saattoi kuulla tönivän, pärskivän sian pyytävän parempaa tilaa; puhvelien örähtelevän keskenään, vaappuessaan särkkien yli, ja hirvien juttelevan surkeita muistelmia pitkistä rasittavista taivalluksista ruuan etsinnässä. Silloin tällöin he virran poikitse kyselivät lihansyöjiltä yhtä ja toista, mutta viestit olivat järjestään huonoja, ja viidakon kuuma tuuli kahahteli vinhoina puhalluksina kallioiden lomitse ja ritisevissä oksissa, sirotellen risuja ja pölyä veteen.
"Ihmisväkikin kuolee aurojensa ääreen", kertoi eräs nuori sambhur. "Auringonlaskun ja yön välillä sivuutin kolme. Ne makasivat alallaan, ja niiden sonnit vieressä. Alallamme makaamme mekin ennen pitkää."
"Virta on viime yöstäkin alentunut", pakisi Baloo. "Hathi hoi, oletko sinä koskaan nähnyt tämän poudan veroista?"
"Se menee ohi, se menee ohi", vakuutteli Hathi, pirskotellen vettä selkäänsä ja kylkiinsä.
"Meillä on täällä yksi, joka ei voi kestää kauan", arveli Baloo, ja hän katsahti rakastamaansa poikaan.
"Minä?" kivahti Mowgli, nousten istumaan vedessä. "Ei ole minulla pitkää karvaa luitteni loimena, mutta – mutta jos sinun taljasi kiskaistaisiin pois, Baloo – "
Hathi vapisi hillitystä naurusta tuollaista ajatellessaan, ja Baloo muistutti ankarasti:
"Ihmisenpenikka, tuo ei ole soveliasta sanoa lain opettajalle. Koskaan ei ole minua taljattani tavattu."
"Ei, enhän minä pahaa tarkoittanut, Baloo: ainoastaan että sinä olet ikäänkuin kookospähkinä kuoressaan, ja minä samainen kookospähkinä paljaaltaan. Nyt tuo sinun hallava kuoresi – " Mowgli istui jalat ristissä, tapansa mukaan etusormi pystyssä selitellen asioita, kun Bagheera kurotti pehmeätä käpäläänsä ja vetäisi hänet taaksepäin veteen.
"Pahempaa ja pahempaa", nuhteli Musta Pantteri pojan pärskyen noustessa. "Ensin on Baloo mukamas nyljettävä ja nyt hän on kookospähkinä. Varohan vain, ettei hän tee kypsän kookospähkinän tavoin."
"Ja mitä?" kysyi Mowgli hetkeksi aavistamattomana, vaikka tuo oli viidakon kuluneimpia sukkeluuksia.
"Puhkaise päätäsi", vastasi Bagheera tyynesti ja kiskaisi hänet taas veden alle.
"Ei ole hyvä lasketella leikkiä opettajastansa", moitti karhu, Mowglin saatua vielä kolmannenkin kylvyn.
"Eikö hyvä! Mitäpä tahdotte? Tuo sinne ja tänne liehuva alaston otus tekee apinapilaa niistä, jotka ovat aikanaan olleet hyviä metsästäjiä, ja nykii meidän parhaitammekin viiksistä huvikseen." Tämä oli Shere Khan, Nilkku Tiikeri, ontumassa veden ääreen. Hän odotti kotvan nauttiakseen vastakkaisella rannalla pälyileviin hirviin tekemästänsä vaikutuksesta; sitten hän laski alas nelikulmaisen, röyhelöisen päänsä ja alkoi latkia, moristen: "Viidakko on nyt käynyt alastomien pentujen luskutusmaaksi. Katso minuun, ihmisenpenikka!"
Mowgli katsoi – oikeastaan tuijotti – niin röyhkeästi kuin vain hän osasi, ja minuutissa kääntyi Shere Khan rauhattomasti pois. "Ihmisenpenikka sinne, ihmisenpenikka tänne", hän murisi juontiansa jatkaen. "Penikka ei ole ihminen eikä penikka, muutoin hän olisi pelännyt. Ensi kautena minun pitänee pyytää häneltä lupaa juodakseni. Aurgh!"
"Voi sekin sattua", tokaisi Bagheera, tiukasti tähystellen häntä päin silmiä. "Voi sekin sattua… Huh, Shere Khan! Mitä uutta törkyä syydätkään?"
Nilkku Tiikeri oli painanut leukansa ja poskensa veteen, ja tummia öljyisiä viiruja valui hänestä alas virtaan.
"Ihminen!" vastasi Shere Khan häikäilemättömästi; "minä tapoin tunti takaperin".
Eläinten rivi värjyi ja huojui, ja kuiskeesta alkanut hämmästys kasvoi huudoksi: "Ihminen! Ihminen! Hän on tappanut ihmisen!" Sitten kaikkien katseet kääntyivät Hathiin, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Hathi ei koskaan tee mitään ennen aikojaan, ja siinä yksi syy hänen pitkään ikäänsä.
"Tällaisena kautena tapat ihmisen! Eikö muuta riistaa ollut jalkeilla?" puheli Bagheera halveksivasti, vetäytyen pois saastutetusta vedestä ja kissan tavoin ravistaen kutakin käpäläänsä niin tehdessään.
"Tapoin mielikseni – en nälkään." Hirmustunut kuiske kuhisi taas, ja Hathin valpas pikku silmä terittyi Shere Khaniin päin. "Mielikseni", jamasi Shere Khan. "Nyt tulen juomaan ja puhdistautumaan. Onko kukaan kieltämässä?"
Bagheeran selkä alkoi käyristyä kuin bamburuoko tuulen tuiverruksessa, mutta Hathi nosti kärsänsä ja puheli levollisesti.
"Tapposi oli mieliksesi?" hän kysyi; ja kun Hathi tekee kysymyksen, silloin on paras vastata.
"Niin juuri. Se oli minulle oikea työ ja oikea yö. Tiedäthän sen, oi
Hathi." Shere Khan puhui miltei kohteliaasti.
"Kyllä tiedän", vastasi Hathi; ja jatkoi tuokion vaiti oltuaan: "Oletko juonut kylläsi?"
"Täksi yöksi olen."
"Lähdehän siis. Joki on juotavaksi, ei saastutettavaksi. Kukaan muu kuin Nilkku Tiikeri ei olisi kerskannut oikeudestansa tänä kautena, kun – kun me kärsimme yhdessä – ihminen ja viidakon väki yhteisesti. Puhdas tai likainen, laputahan luolaasi, Shere Khan!"
Viime sanat kajahtelivat kuin hopeaisen torven törähdykset, ja Hathin kolme poikaa vaapahti puoli askelta eteenpäin, vaikka sitä ei tarvittu. Shere Khan luikki tiehensä, uskaltamatta nurkua, sillä hän tiesi – minkä kaikki muutkin tietävät – että kun koetukseen käydään, niin Hathi on viidakon herra.
"Mistä hänelle oikeasta työstä Shere Khan puhuu?" kuiskasi Mowgli Bagheeran korvaan. "Ihmisen tappaminen on aina häpeällistä. Laki sanoo niin. Ja kuitenkin Hathi sanoo – "
"Kysy häneltä. Minä en tiedä, Pikku Veikko. Ellei Hathi olisi puhunut, olisin minä tuota rampaa teurastajaa opettanut. Tullakin Rauhankalliolle vereksestä ihmisentaposta – ja pöyhkeillä siitä, sepä shakaalin kehnoutta. Hän sitäpaitsi saastutti hyvän veden."
Mowgli odotti minuutin rohkeutta kootakseen, sillä ketään ei haluttanut puhutella Hathia suoraan, ja sitten hän huusi: "Mikä on Shere Khanin oikeus, oi Hathi?" Hänen sanojaan säestettiin molemmilta äyräiltä, sillä viidakon väki on kiihkeän uteliasta ja kaikki olivat juuri nähneet sellaista, mitä ei tuntunut ymmärtävän kukaan, paitsi Baloo, joka näytti hyvin miettiväiseltä.
"Se on vanha tarina", selitti Hathi, "tarina viidakkoa vanhempi.
Pysykää vaiti äyräillä, niin kerronpa sen tarinan."
Minuutin, pari siat ja puhvelit tönivät toisiaan ja työntyivät toistensa väliin, mutta sitten laumain johtajat mörähtivät toinen toisensa jälkeen: "Me odotamme." Hathi harppasi eteenpäin, kunnes oli melkein polvia myöten Rauhankallion lampareessa. Niin laiha ja kurttuinen ja keltahampainen kuin olikin, hän näytti siltä minä viidakko häntä piti – viidakon herralta.
"Te tiedätte, lapset", hän alotti, "että te kaikista enimmin pelkäätte ihmistä". Kuului myöntävää sorinaa.
"Tämä tarina koskettaa sinua, Pikku Veikko", virkahti Bagheera
Mowglille.
"Minuako? Minä kuulun laumaan – olen Vapaan Kansan metsästäjä", vastasi Mowgli. "Mitä minuun ihminen kuuluu?"
"Ja te ette tiedä miksi pelkäätte ihmistä?" pitkitti Hathi. "Syy on seuraava. Viidakon alussa, eikä kukaan tiedä milloin se oli, me viidakon väki käyskentelimme yhdessä, toinen toistamme pelkäämättä. Niinä aikoina ei poutaa tunnettu, ja lehtiä, kukkia ja hedelmiä kasvoi samalla varrella, emmekä me syöneet mitään muuta kuin lehtiä, kukkasia, ruohoa, hedelmiä ja kuorta."
"Olenpa iloinen siitä, etten syntynyt noihin aikoihin", tokaisi
Bagheera. "Kaarna kelpaa vain kynsien terottimeksi."
"Ja viidakon herra oli Tha, elefanttien ensimmäinen. Hän veti viidakon ylös syvistä vesistä kärsällään, ja mihin hän kynti vakoja maahan torahampaillaan, siinä virrat juoksemaan, kunne kavion kopaisi, siinä lampi läikkymään, minne puhalsi kärsällään – näin – siinä puut ryskyen maassa. Siihen tapaan teki viidakon Tha; ja sellaisena minulle tarina kerrottiin."
"Ei ole se menettänyt mehuansa kerronnasta", kuiskasi Bagheera, ja
Mowgli peitti myhäilynsä kädellään.
Niinä päivinä ei ollut maissia, ei meloneja, ei pippuria eikä liioin sokeriruokoa, yhtä vähän kuin sellaisia pikku mökkejä, joita olette kaikki nähneet; eikä viidakon väki tiennyt ihmisestä tuon taivaallista, vaan asusti viidakossa yhtenä kansana. Mutta sitten alkoi tulla kinastusta ruuasta, vaikka rehua riitti yltäkyllin kaikille. Olivat laiskoja. Jokainen halusi syödä missä makasi, kuten toisinaan me saatamme tehdä nyt, kun kevätsateet ovat antoisat. Tha, elefanttien ensimmäinen, hääräsi viidakkojen teossa ja virtojen raivaamisessa uomiin. Hän ei voinut kävellä joka paikassa, joten hän teki tiikerien ensimmäisestä viidakon herran ja tuomarin, jolle viidakon väen oli alistettava riitansa.
Niinä päivinä tiikerien ensimmäinen söi hedelmiä ja ruohoa muiden kanssa. Hän oli yhtä kookas kuin minä, ja hyvin kaunis, väriltään kauttaaltaan kuin kultaköynnöksen kukka. Ei ollut ainoatakaan viirua tai täplää sen taljassa noina hyvinä päivinä, jolloin viidakko oli uusi. Kaikki viidakon väki saapui hänen eteensä pelotta, ja hänen sanansa oli kaiken viidakon laki. Olimme silloin, muistattehan, yhtä kansaa. Mutta eräänä yönä syntyi kiista kahden kauriin kesken – tuollainen laidunriita, joita nyt ratkaisette sarvin ja etusorkin – ja kerrotaan, että kun nuo kaksi puhuivat yhdessä kukkasien keskessä makaavan tiikerien ensimmäisen edessä, toinen kauris tuli häntä nyhjäisseeksi sarvillaan, ja tiikerien ensimmäinen unohti olevansa viidakon herra ja tuomari, karkasi kauriin kimppuun ja katkaisi häneltä niskan.
Siihen yöhön asti ei ketään meistä ollut kuollut, ja tiikerien ensimmäinen, nähdessään mitä oli tehnyt ja joutuen veren hajusta hupeloksi, säntäsi pohjoisiin rämeihin, ja me viidakon väki äidyimme tuomarittomaksi jääden tappelemaan keskenämme. Tha kuuli rynnistelyn jytyä ja tuli takaisin; ja yksi puhui yhtä, toinen toista, mutta hän näki kuolleen kauriin ruohikolla ja kysyi kuka oli tappanut. Me viidakon väki emme sanoneet, sillä veren haju villitsi meidät hupeloiksi, ihan niinkuin samainen haju meidät tänä päivänäkin hullaannuttaa. Me kiertelimme, kaartelimme edestakaisin, huppelehtien, huudellen ja päätämme ravistellen. Sen vuoksi Tha antoi viidakon riippapuille ja laahaileville köynnöksille käskyn merkitä kauriin tappaja, jotta hän sen tuonnempana tuntisi; ja Tha lausui: 'Kenpä nyt viidakon herraksi?' Hypähti nyt jalkeille Harmaa Apina oksien asukas ja sanoi: 'Minä nyt viidakon herraksi.' Tästä Tha nauramaan, vastaten: 'Olkoon niin', ja hän lähti kovin vihastuneena pois.
Lapset, te tunnette Harmaan Apinan. Hän oli silloin mikä nytkin. Ensimmältä hän otti viisaan naaman, mutta tuossa tuokiossa alkoi jo syyhytellä itseään ja hypellä ylös ja alas, ja palatessaan Tha tapasi Harmaan Apinan roikkumassa pää alaspäin oksasta, virnuen alhaalla seisoville, näiden virnuessa hänelle takaisin. Eikä siis ollut viidakossa mitään lakia – typerää puhetta vain ja järjettömiä sanoja.
Kutsui koolle meidät kaikki Tha ja sanoi näin: 'Ensimmäinen herranne on tuonut viidakkoon Kuoleman ja toinen häpeän. Nyt on aika saada Laki, ja Laki sellainen, jota ette voi rikkoa. Nyt pitää teidän joutua tuntemaan Pelko, ja kun olette hänet löytäneet, niin tiedätte hänet herraksenne, ja muu seuraa itsestään.' Sitten me viidakon asukkaat kysyimme: 'Mikä on Pelko?' ja Tha vastasi: 'Etsikää kunnes löydätte'. Niin me kuljeskelimme pitkin viidakkoa etsimässä Pelkoa, ja sitten puhvelit – "
"Uh!" hönkäisi Mysa, puhvelien johtaja, niiden omaksumalta hietasärkältä.
"Niin, Mysa, puhvelit juuri. Ne toivat viestin, että muutamassa viidakon luolassa asui Pelko ja että hän oli karvaton ja käveli takajaloillaan. Me viidakon väki seurasimme laumaa luolalle, ja Pelko seisoi sen suulla ja oli, kuten puhvelit olivat kertoneet, karvaton ja käveli takajaloillaan. Meidät nähdessään hän puhkesi huutoon, ja hänen äänensä lamautti meidät sillä pelolla, mikä meillä nyt on, ja me säntäsimme karkuun, polkien ja reutoen toinen toistamme pelkomme vallassa. Sinä yönä, kerrottiin minulle, me viidakon väki emme asettuneet makaamaan yhdessä niinkuin oli tapamme ollut, vaan kukin heimo vetäysi omille oloilleen – sika sian pariin, hirvi hirven: sarvi sarveen, kavio kavioon – yhtäläinen lyöttäytyen yhtäläisen kumppaniksi, ja niin värjöttelimme vapisten viidakossa.
"Ainoastaan tiikerien ensimmäinen ei ollut mukanamme, sillä hän piileskeli vielä Pohjolan rämeissä, ja saadessaan kuulla luolassa näkemästämme Olennosta hän sanoi: 'Minäpä menen sen Olennon luo ja katkaisen siltä niskan.' Hän juoksemaan kaiken yötä kunnes saapui luolalle, mutta puut ja köynnökset hänen polullaan pitivät mielessään Than antaman käskyn, laskivat alas oksansa ja merkitsivät hänet hänen juostessaan, sivaltaen sormensa hänen selkänsä, kupeensa, otsansa ja leukansa poikitse. Jokaisesta kosketuksesta koitui hänen keltaiseen taljaansa täplä ja juomu. Ja noita juomuja hänen lapsensa kantavat tähän päivään asti! Hänen saapuessaan luolalle Pelko, Karvaton, ojensi kätensä ja nimitti häntä 'Yöllä tulevaksi Juomunahaksi', ja tiikerien ensimmäinen pelkäsi Karvatonta ja juoksi ulvoen takaisin rämeisiinsä."
Mowgli naurahti hiljaisesti, leuka vedessä.
"Niin äänekkäästi hän ulvoi, että Tha hänet kuuli ja kysyi: 'Mikä on murheena?' Ja tiikerien ensimmäinen kohotti turpansa kohti äsken tehtyä taivasta, joka nyt on niin vanha, ja pyysi: 'Anna minulle takaisin voimani, oi Tha. Minä joudun häpeään kaiken viidakon edessä, ja minä olen karannut erästä Karvatonta pakoon, ja hän on antanut minulle häpeällisen nimen.' 'Ja miksi?' tiedusti Tha. 'Syystä että rämeiden muta on minut tahrinut', selitti tiikerien ensimmäinen. 'Käy siis uimaan ja piehtaroitse märässä ruohossa, ja jos se on mutaa, niin se varmasti peseytyy pois', neuvoi Tha; ja tiikerien ensimmäinen ui ja piehtaroitsi piehtaroimistaan, kunnes viidakko kiersi kehänä hänen silmissään, mutta ainoatakaan pikku viirua hänen taljassaan ei muuttunut, ja Tha nauroi tuota menoa katsellessaan. Sitten tiikerien ensimmäinen valitti: 'Mitä olen tehnyt, että minulle näin on käynyt?' Tha vastasi: 'Sinä olet tappanut kauriin, ja sinä olet päästänyt Kuoleman valloilleen viidakossa, ja kuoleman matkassa on tullut Pelko, niin että viidakon väki pelkää toinen toistansa niinkuin sinä pelkäät Karvatonta.' Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Minua ne eivät ikinä pelkää, sillä minä olen tuntenut ne alusta asti.' Tha vastasi: 'Mene ja katso.' Ja tiikerien ensimmäinen juoksenteli edes takaisin, äänekkäästi huudellen hirveä ja sikaa ja sambhuria ja piikkisikaa ja kaikkia viidakon asukkaita; mutta kaikki pakoilivat häntä, joka oli ollut heidän tuomarinsa, sillä he pelkäsivät.
"Sitten tiikerien ensimmäinen tuli takaisin, hänen ylpeytensä oli masentunut, ja päätänsä tantereeseen takoen hän raasti maata kaikin käpälin ja rukoili: 'Muista että minä kerran olin viidakon herra!' Ja Tha sanoi: 'Tämän verran minä teen, koska sinä ja minä näimme viidakon tekemisen. Yhtenä yönä vuosittain olkoon sinulle ja sinun lapsillesi suotua se, mikä oli suotua ennen kauriin tappoa. Jos sinä tuona yhtenä yönä tapaat Karvattoman – ja hänen nimensä on Ihminen – niin sinä et pelkää häntä, vaan hän pelkää teitä niinkuin te olisitte viidakon tuomareita ja kaikkien olioiden herroja. Osoita hänelle armeliaisuutta sinä hänen pelkonsa yönä; sillä sinä olet tuntenut, mitä Pelko on.'
"Silloin tiikerien ensimmäinen vastasi: 'Minä olen tyytyväinen.' Mutta seuraavalla kerralla juodessaan hän näki kupeensa mustat juomut ja muisti Karvattoman hänelle antaman nimen, ja hän vihastui. Vuoden hän asusti rämeissä, odottaen kunnes Tha täyttäisi lupauksensa. Ja eräänä yönä, kun kuun shakaali (iltatähti) näkyi selvästi yli viidakon, hän tunsi yönsä tulleeksi ja läksi sille luolalle kohtaamaan Karvatonta. Silloin tapahtui Than lupauksen jälkeen, sillä Karvaton lankesi maahan hänen edessään ja makasi pitkänään, ja tiikerien ensimmäinen iski häntä ja katkaisi hänen selkänsä, sillä hän luuli viidakossa olevan yhden ainoan sellaisen Olennon ja tappaneensa Pelon. Sitten saalistansa nuuskiessaan hän kuuli Than saapuvan pohjoisista metsistä ja elefanttien ensimmäisen ääni, joka on se ääni minkä nyt kuulemme – "