Ukkonen jyristeli pitkin vuorien huipukkaita särmiä, mutta ei tuonut sadetta – vain harjujen takana liehuvia helteensalamia – ja Hathi pitkitti:
"Sen äänen hän kuuli, ja se sanoi: 'Tämäkö sinun armeliaisuutesi?' Tiikerien ensimmäinen lipoi huuliansa ja vastasi: 'Mitä välitän? Minä olen tappanut Pelon.' Ja Tha sanoi: 'Voi sokeata hupeloa! Sinä olet päästänyt Kuoleman jalat kammitsastaan ja hän seuraa sinun jälkiäsi kunnes kuolet. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan!'
"Tiikerien ensimmäinen seisoi hanakasti saaliinsa äärellä ja intti: 'Hän on kuin oli kauris. Ei ole olemassa Pelkoa. Nyt minusta jälleen tulee viidakon kansain tuomari.'
"Ja Tha vastasi ja sanoi: 'Ei enää milloinkaan viidakon väki sinun luoksesi tule. Eivät ne kuuna päivänä polullesi satuttaudu, eivät lähelläsi nuku, eivät perässäsi kulje eivätkä luolasi vieressä laitumella käy. Ainoastaan Pelko sinua seuraa ja nujertaa sinut mielensä mukaan iskulla, jota sinä et näe. Hän panee maan avautumaan jalkaisi alla ja köynnöksen kietoutumaan kaulaasi ja puunrungot kasvamaan yhteen ympärilläsi korkeammalle kuin hyppysi kantaa, ja vihdoin hän ottaa taljasi kääriäkseen siihen penikkansa milloin niillä on kylmä. Sinä et ole hänelle osoittanut mitään armeliaisuutta, eikä hänkään sinulle mitään osoita.'
"Tiikerien ensimmäinen oli hyvin rohkea, sillä hänellä oli vielä se yönsä, ja hän sanoi: 'Than lupaus on Than lupaus. Eihän hän minulta yötäni ota?' Ja Tha sanoi: 'Se yksi yösi on sinun, kuten olen sanonut, mutta siitä on hinta maksettava. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan, ja hän ei ole hidas oppimaan.'
"Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Hän on tässä käpäläni alla, selkä ruhjottuna. Anna viidakolle tiedoksi, että minä olen tappanut Pelon.'
"Silloin Tha nauroi ja sanoi: 'Sinä olet tappanut monesta yhden, mutta saatkin itse ilmoittaa viidakolle – sillä sinun yösi on päättynyt!'
"Niin tuli päivä; ja luolan suulta astui ulos toinen Karvaton ja näki polulla saaliin ja tiikereistä ensimmäisen röyhistelevän sen päällä, ja hän otti terävän kepin – "
"Ne heittävät nyt sellaista esinettä, joka leikkaa", tokaisi Sahi rahisten äyrästä alas; sillä gondit pitävät Sahia perin suurena herkkuna; sen nimenä on heidän keskuudessaan Ho-Igoo – ja hän tiesi yhtä ja toista ilkeästä pikku gondilaiskirveestä, joka suhahtaa metsänaukeamasta kuin sudenkorento.
"Se oli terävä keppi, jollaisia he kuoppaloukun pohjalle asettavat", vakuutti Hathi. "Heittämällä sen hän iski tiikerien ensimmäistä syvälle kupeeseen. Siten tapahtui kuten Tha oli sanonut, sillä tiikerien ensimmäinen juoksenteli ulisten pitkin viidakkoa kunnes keppi repeytyi irti, ja koko viidakko sai tietää, että Karvaton kykeni iskemään kaukaa, ja he pelkäsivät, yhä enemmän. Sillä tavoin kävi, että tiikerien ensimmäinen opetti Karvattoman tappamaan – ja te tiedätte, mitä vauriota se on sittemmin tuottanut kaikille kansoillemme – silmukalla, kuopalla, salaloukulla, lentävällä kepillä, valkeasta savusta sinkoavalla pistokärpäsellä" (Hathi tarkoitti kivääriä) "ja Punakukalla, joka ajaa meidät aukealle. Mutta yhtenä yönä vuosittain Karvaton pelkää tiikeriä, kuten Tha lupasi, eikä koskaan ole tiikeri antanut hänelle syytä pelätä vähemmin. Tiikeri tappaa hänet missä vain tapaa, muistaen mihin häpeään tiikerien ensimmäinen joutui. Muulloin Pelko kävelee pitkin viidakkoa päivällä ja yöllä."
"Ahai! Auu!" huokasi peura, ajatellen mitä se kaikki heille merkitsi.
"Ja ainoastaan silloin, kun kaikkia kohtaa suuri yhteinen Pelko, kuten nyt, voimme me viidakon väki jättää sikseen kaikki pikku pelkomme ja tavata toisemme yhteisellä rauhan alueella, kuten nyt on käynyt."
"Yhtenä yönä vain pelkää ihminen tiikeriä?" kysyi Mowgli.
"Yhtenä yönä vain", vahvisti Hathi.
"Mutta minä – mutta me – mutta kaikki viidakko tietää, että Shere
Khan tappaa ihmisen pari kolme kertaa kuussa."
"Aivan oikein. Silloin hän hyökkää takaa ja iskiessään kääntää päänsä syrjään, sillä hän on pelkoa täynnä. Jos ihminen katsoisi häneen, niin hän luikkisi tiehensä. Mutta omana yönänsä hän lähtee julkisesti kylään. Hän astelee talojen välillä ja työntää päänsä oviaukkoon, ja ihmiset lankeavat kasvoilleen, ja siinä hän tekee tapponsa. Yksi tappo sinä yönä."
"Ohoo!" virkkoi Mowgli itsekseen, kieriskellen vedessä. "Nyt näen miksi Shere Khan pyysi minua katsomaan häntä. Hän ei siitä hyötynyt, sillä hän ei kyennyt pitämään silmiään vakaina, ja – ja minä totisesti en langennut hänen jalkoihinsa. Mutta minähän en olekaan ihminen, koska kuulun Vapaaseen Kansaan."
"Umm!" virkkoi Bagheera syvältä karvaisesta kurkustaan. "Tietääkö tiikeri yönsä?"
"Ei koskaan ennen kuin kuun shakaali näkyy iltasumusta kirkkaana. Toisin ajoin se sattuu kuivana kesänä ja toisin ajoin märkänä sadekautena – tuo tiikerin yksi yö. Mutta ilman tiikerien ensimmäistä ei tätä olisi ollut eikä kukaan meistä olisi pelkoa tuntenut."
Peura örähti murheellisesti, ja Bagheeran huulet kiertyivät häijyyn hymyyn. "Tietävätkö ihmiset tämän – tarinan?" hän kysyi.
"Kukaan muu ei sitä tiedä kuin tiikerit ja me elefantit – Than lapset. Nyt te lampareitten äärellä olostajat olette sen kuulleet, ja minä olen lopettanut."
Hathi painoi kärsänsä veteen merkiksi siitä, että hän ei mielinyt puhua.
"Mutta – mutta – mutta", kummasteli Mowgli Baloolle, "miksei tiikerien ensimmäinen jatkanut ruohon ja lehtien ja kerppujen syöntiä? Hän ainoastaan katkaisi kauriilta niskan. Hän ei sitä syönyt. Mikä hänet johti kuumaan lihaan?"
"Puut ja köynnökset merkitsivät hänet, Pikku Veikko, ja tekivät hänestä sen viiruisen otuksen minkä näemme. Ei hän sen koommin tahtonut niiden hedelmiä syödä, vaan kosti siitä päivästä asti peuroille ja muille ruohon syöjille", selitti Baloo.
"Siispä sinä tunnet tarinan. Hä? Miksi en ole sitä koskaan kuullut?"
"Syystä, että viidakko on sellaisia tarinoita täynnä. Jos aloittaisin, niin niille ei koskaan loppua tulisi. Hellitähän korvani, Pikku Veikko!"
VIIDAKON LAKI
Antaakseni teille hiukkasen käsitystä viidakon lain tavattomasta moninaisuudesta olen kääntänyt runomuotoon (Baloo aina veteli niitä jonkinlaiseen veisuun tapaan) muutamia susikaaria. Tietysti niitä on sadoittain muita, mutta nämä kyllä kelpaavat yksinkertaisien sääntöjen näytteiksi.
Laki viidakon, vanha kuin taivas, se kaikille kaikesta määrää; susi
tottelevainen varttuu, ja kuolee kärkkyvä väärää.
Kuni runkoa vyöttävä köynnös, laki puolin ja toisinkin käy –
sillä susi se lauman on voima, suden voima ei laumatta näy.
Pese aamuisin kuonosta häntään; juo kylliksi, vaan älä yli;
yön sait sinä pyyntiä varten; unen sulle on päiväksi syli.
On shakaali tiikerin norkko: alat, pentu, jo viiksesi saada,
susi metsästäjäksi muista – oma ruokasi käyppä ja kaada.
Pysy armossa viidakon herrain: otso, tiikeri, pantteri niit' on.
Älä hiljaista Hathia härnää; pila rikkoo karjun liiton.
Kun laumasi lauman kohtaa ja kumpikin polulla pysyy,
istu johtajain haastoa kuullen – avun keksivät kenties rysyyn.
Oman laumasi suden kanssa hyvin kaukana ottelus ota,
jotta toiset ei riitaan yhtyis ja runtelis laumaa sota.
Suden luola on hänelle turva; koti hänellä missä on,
sinne Pääsusi ei edes pääse, ei asiaa Neuvoston.
Suden luola on hänelle turva – sen julkiseks' aivan jos laatii,
niin neuvosto viestillä sentään sen muuanne tehtäväks vaatii,
Tapa ääneti iltayöstä: jos riemusi läikähtää,
niin, veikkosi tyhjiksi jättäin, parvi karkuhun säikähtää.
Tapa itselles, kumppaneilles, tai pennuilles, tarpeen mukaan
huvin vuoksi vain älä – eikä saa Ihmistä tappaa kukaan!
Jos saaliin viet heikommaltas, älä korskana korjaa tätä:
on kaikilla lauma-oikeus; hälle pää sekä nahka jätä.
Liha lauman on lauman saalis. Se syödään paikaltaan,
ken luolaansa siitä sieppaa, hän joutuu kuolemaan.
Liha suden on suden saalis. Häll' olkoon vallassaan,
jos tahtoo, kutsua lauma sitä kanssansa jakamaan.
Penu-oikeus ensvuotiaalla: tämä kaikilta vaatia saa
kidan täyden, tappajan jälkeen; tät' on täytymys noudattaa.
Pesä-oikeudellansa emo ikäveikoilta vaatia saa
pesyeellensä saaliista koiven; tät' on täytymys noudattaa.
Isä luolaoikeudellaan vain perheelle saalista tapaa;
häntä neuvosto yksin käskee; hän on laumakutsuista vapaa.
Ikä, viekkaus, voima muussa on kaikille ratkaisijana:
mistä laki ei selvästi säädä, laki siinä on Pääsuden sana.
Elos taistelu uljaana muuten omapäisesti ottele,
lain pää sekä selkä ja koipi on kuitenkin: tottele!
"TIIKERI-TIIKERI!"
Tuottiko pyyntisi, urhosein?
Veikko, ma tyhjää työtä tein.
Sortuiko saalis riidassa?
Veikko, viel' astuu se viidassa.
Missä on ylpeä voimasi?
Veikko, mua heikoksi soimasi.
Minne noin riennät joutuisaan?
Veikko, käyn luolaani kuolemaan.
Jätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena painui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei pysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin yhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin laaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli tasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes saapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi tasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa päässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi laidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa oli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku paimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän liepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua luskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän portille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan, jolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.
"Pyh!" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä retkillään syötävää etsiessään. "Täälläkin siis ihmiset pelkäävät viidakon väkeä."
Hän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän nousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi, että hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin pitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava, valkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki. Pappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka tuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.
"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä", sanoi Mowgli itsekseen. "Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo." Hän siis ravisti pitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.
"Mitä pelkäämistä siinä on?" selitteli pappi. "Katsokaa arpia hänen käsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain viidakosta karannut susilapsi."
Tietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia tiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan ja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan olisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.
"Arre! Arre!" säälitteli pari naista. "Joutua sutten pureskeltavaksi, lapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki. Kautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri vei."
"Annas kun katson", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita vaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia kämmenensä suojasta. "Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta ihan on hänellä poikani muoto ja katsanto."
Pappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman asukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen ja lausui juhlallisesti: "Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko takaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda osoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten elämään."
"Minut lunastaneen mullin kautta", tuumaili Mowgli itsekseen, "onpa kaikki tämä puhelu kuin toinen laumakäräjäin katselmus! No, jos olen ihminen, niin ihminen minun olla täytyy."
Joukko antoi tietä, kun vaimo viittasi Mowglin käymään mökkiinsä, missä oli punainen kiillotettu makuulavitsa, iso savinen jyväkirstu, kannessa lystikkäitä korkokuvioita, puolikymmentä vaskesta taottua keittoastiaa, pienessä komerossa hindulainen jumalankuva ja seinässä todellinen kuvastin, jollaisia pikku kolikosta myydään maalaismarkkinoilla.
Mowgli sai pitkän kulauksen maitoa ja leivän kannikan, ja Messua laski kätensä hänen päänsä päälle ja katseli häntä silmiin; sillä hän ajatteli, että kenties oli hänen poikansa tosiaankin palannut viidakosta, minne tiikeri oli hänet vienyt. Hän siis maanitteli: "Nathoo, oi Nathoo!" Mowgli ei osoittanut tuntevansa nimeä. "Etkö muista, kun annoin sinulle uudet kenkäsi?" Hän kosketti pojan jalkaa, ja se oli melkein kuin sarvea. "Ei", hän sanoi kaihomielin; "eivät ole nuo jalat koskaan kenkiä käyttäneet, mutta kovin suuresti olet Nathoon näköinen, ja ollos poikani".
Mowgli oli rauhaton, hän kun ei ollut milloinkaan majaillut katon alla; mutta vilkaistessaan oljista punottuun kattoon havaitsi hän milloin hyvänsä kykenevänsä repäisemään itselleen tien ulos, jotapaitsi ikkunassa ei ollut saranoita. "Mitä on ihmisestä mihinkään", hän jupisi lopulta, "ellei hän ihmisen puhetta ymmärrä? Minä olen nyt yhtä tyhmä ja mykkä kuin ihminen olisi meidän parissamme viidakossa. Minun täytyy oppia heidän puhettansa."
Hän ei suotta ollut sutten seurassa oppinut matkimaan kauriiden kutsuntaa ja pienen villisian röhkimistä. Niin pian kuin Messua siis sanankin äänsi, matki sitä Mowgli melkein virheettömästi, ja ennen pimeäntuloa tiesi hän jo monen esineen nimet ympäristöstään.
Pulaa syntyi levolle menosta, Mowgli kun ei suostunut nukkumaan noin pantterinloukun näköisessä karsinassa kuin mökki oli, ja kun ovi suljettiin, läksi hän ikkunasta ulos. "Tehköön tahtonsa mukaan", neuvoi Messuan mies. "Muista, että hän ei tietenkään tähän asti ole vuoteella nukkunut. Jos hän on todellakin lähetetty poikamme sijaan, niin hän ei karkaa."
Mowgli siis oikaisihe pitkään puhtoiseen ruohikkoon kentän laitaan, mutta hän ei ollut vielä silmiänsä ummistanut, kun pehmeä harmaa kuono tönäisi häntä leuan alle.
"Phui!" virkkoi Harmaa Veikko (hän oli emo Jolkan penikoista vanhin).
"Kehno palkinto on tämä kahdenkymmenen mailin hölkästä jäljilläsi. Sinä haiset puunsavulle ja karjalle – kerrassaan jo kuin ihminen. Herää,
Pikku Veikko: tuon uutisia."
"Jaksavatko viidakossa hyvin?" kysyi Mowgli häntä syleillen.
"Kaikki paitsi Punakukan kärventämät sudet. Kuulepas nyt. Shere Khan on luikkinut etäälle metsästämään, kunnes hänen turkkinsa kasvaa jälleen, sillä hän on pahasti korventunut. Palatessaan hän vannoo upottavansa luusi Waingungaan.
"Kaksipa siinä mieltä. Minäkin olen tehnyt pikku lupauksen. Mutta hyvä on aina uutisia saada. Olen tänä iltana väsyksissäni, – kovin väsyksissäni uusista asioista, Harmaa Veikko, – mutta tuohan minulle aina uutisia."
"Ethän unohda, että olet susi? Eiväthän ihmiset sinua saa sitä unohtamaan?" urkki Harmaa Veikko huolestuneesti.
"En ikinä unohda. Muistan elämäni ajan, että rakastan sinua ja kaikkea luolamme väkeä; mutta muistan myöskin, että minut on häädetty laumasta."
"Ja että sinut voidaan häätää toisestakin laumasta. Ihmiset ovat vain ihmisiä, Pikku Veikko, ja niiden puhe on kuin lammikon sammakoiden puhetta. Taas tänne alas tullessani minä odottelen sinua bambutiheikössä laitumen liepeessä."
Kolmeen kuukauteen tuon yön jälkeen Mowgli tuskin kertaakaan poistui kylän veräjältä, niin uutterasti hän opiskeli ihmisten menoja ja tapoja. Ensin hänen oli käytettävä vaatetta uumillaan, ja se kiusasi häntä kamalasti; sitten hänen piti oppia tuntemaan raha, jonka merkitystä hän ei ollenkaan tajunnut, ja harjoitella kyntämään, jota hän katsoi aivan hukkatyöksi. Ja kylän pikku lapset härnäsivät häntä aika lailla. Onneksi oli viidakon laki opettanut hänet säilyttämään malttinsa, sillä maltista riippuu viidakossa elämä ja elanto; mutta heidän tehdessään pilaa hänestä, kun hän ei yhtynyt leikkeihin tai lennätellyt leijoja tai kun hän äänsi jonkun sanan väärin, pidätti häntä rusentamasta heitä ainoastaan se tieto, ettei kelpo metsästäjä voinut alentua tappamaan pieniä alastomia penikoita.
Hän ei vähääkään tuntenut omaa voimaansa. Viidakossa hän tiesi itsensä petoihin verraten heikoksi, mutta kylässä ihmiset sanoivat, että hänellä oli sonnin voima. Hänellä ei ainakaan ollut käsitystäkään siitä, mitä pelko oli, sillä kun kylän pappi kertoi hänelle jumalan temppelissään suuttuvan hänelle, jos hän söi papin mangoja, niin hän sieppasi jumalankuvan, toi sen papin asuntoon ja pyysi pappia suututtamaan tämän, jotta hän saisi sen kanssa tapella. Häväistysjuttu oli hirmuinen, mutta pappi vaiensi hälyn, ja Messuan mies maksoi kasan hopeaa jumalan lepyttäjäisiä.
Eikä Mowglilla ollut aavistustakaan Intian ankarasta kastijaosta. Kun savenvalajan aasi kuukertui savikuoppaan, niin Mowgli kiskoi sen hännästä ylös ja auttoi ruukkujen sälytystä matkalle Khanhiwaran markkinoille. Puistattavaa oli tuokin, sillä savenvalaja on alhaissäätyinen ja hänen aasinsa vielä viheliäisempi. Papin toruessa Mowglia uhkasi tämä sitoa hänetkin aasin selkään, ja pappi selitteli Messuan miehelle, että Mowgli oli mahdollisimman pian toimitettava työhön; ja kylän päämies ilmoitti Mowglille, että hänen piti huomisaamuna lähteä puhvelinpaimeneksi.
Mowglipa oli tuosta hyvillään; ja sinä iltana, tavallaan kylän palvelijaksi päästyänsä, hän läksi piiriin, joka keräytyi aina iltaisin eräälle muurauslavalle ison viikunapuun alle. Tässä iltaseurassa pakinoitsivat tupakkaansa tuprutellen päämies, yövartija, kylän kaikki juorut tietävä parturi ja kylän metsästäjä, vanha Buldeo, jolla oli muskettiluikku. Latvaoksilla istuivat apinat rupattelemassa, ja lavan alla oli kolo, missä asusti cobra, ja tämä sai joka ilta pikku vadillisen maitoa, sillä hän oli pyhä. Vanhukset istuivat puun juurella jutustaen ja isoja huqa-vesipiippujansa pöllähytellen myöhään yöhön asti.
He juttelivat ihmeellisiä tarinoita jumalista, ihmisistä ja aaveista, ja Buldeo vielä ihmeellisempiä viidakon petojen tavoista, kunnes piirin ulkopuolella kyhjöttelevien pienokaisten silmät pullistuivat kuopistaan. Useimmat kertomukset koskivat eläimiä, sillä olihan viidakko aina heidän ovellaan. Hirvet ja villisiat tärvelivät heidän laihojaan, ja silloin tällöin kaappasi tiikeri ihmisen hämärissä kylän porttien näköpiiristä.
Mowgli luonnollisesti tunsi heidän tarinoitsemiansa seikkoja, ja hänen täytyi käsin peitellä nauruansa, hartiat hytkyvinä, kun Buldeo muskettia polvillansa poikkiteloin pidellen siirtyi toisesta merkillisestä jutusta toiseen.
Buldeo selitteli, että Messuan pojan riistäjä oli aavetiikeri, jonka ruumiissa asusti muutamia vuosia takaperin kuolleen ilkeän, vanhan koronkiskurin henki. "Ja tiedän tämän todeksi", hän sanoi, "koska Purun Dass ontui iskusta, jonka oli saanut tilikirjojensa polttamismellakassa, ja mainitsemani tiikeri ontuu myös, sillä sen käpälät painavat epätasaisia jälkiä."
"Totta, totta sen oltava on", myönsivät harmaaparrat nyökkäillen.
"Ovatko kaikki nuo kertomukset yhtäläistä lukinlankaa ja kuutamolorua?" virkahti Mowgli. "Tuo tiikeri ontuu, koska on nilkkuna syntynyt, kuten kaikki tietävät. Lapsellista on puhua koronkiskurin sielusta elukassa, jolla ei ole shakaalinkaan rohkeutta."
Buldeo oli tovin sanattomana kummastuksesta, ja päämies tuijotteli.
"Ohoo! Viidakkokakarako siinä?" puheli Buldeo. "Jos olet niin viisas, niin sinun on parempi toimittaa sen vuota Khanhiwaraan, sillä hallitus on luvannut sata rupiita sen hengestä. Vielä parempi on vaieta, kun aikaihmiset puhuvat."
Mowgli nousi lähteäkseen. "Kaiken iltaa olen täällä lojunut kuuntelemassa", huusi hän olkansa takaa, "ja vain kerran tai pari on Buldeo lausunut toden sanan viidakosta, joka on ihan hänen ovensa edessä. Kuinka siis uskoisin satuja aaveista ja jumalista ja menninkäisistä, joita hän sanoo nähneensä?"
"On tosiaan aika tuon pojan lähteä paimeneen", virkkoi päämies, Buldeon tuprutellessa ja ähistessä Mowglin hävyttömyyttä.
Useimmissa Intian kylissä on tapana, että muutamat poikaset vievät karjan ja puhvelit laitumelle aamulla varhain ja tuovat ne illalla takaisin; ja sama karja, joka tallaisi valkoisen miehen kuoliaaksi, antaa itseänsä komennella ja ropsia lasten, jotka tuskin ulottuvat niiden turpaan asti. Niin kauan kuin pojat pysyvät karjansa matkassa, ovat ne turvassa, sillä tiikerikään ei käy karjalauman kimppuun. Mutta toisinaan joku joutuu pedon saaliiksi harhaillessaan kukkia poimimassa tai sisiliskoja pyydystämässä.
Mowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison johtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit, joilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät, nousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli painoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli päällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä ja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja olemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien keralla.
Intialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja pikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät. Puhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä, missä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli ajoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta; sitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja tapasi Harmaan Veikon.
"Hei", virkkoi Harmaa Veikko, "olen odotellut täällä hyvin monta päivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?"
"Niin on määräys", selitti Mowgli; "minä olen toistaiseksi kylän paimen. Mitä uutta Shere Khanista?"
"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä päin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän aikoo tappaa sinut."
"Hyvä on", arveli Mowgli. "Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä tai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut tullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun juurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin kitaan."
Sitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien rouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa maailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu levolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain mörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat liejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan, kunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat näkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.
Aurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat sääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä korkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta kuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä näkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja melkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä sääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat pikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja, tai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne tappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä helminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa tai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.
Ja he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin hindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien ihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen mudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja ja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan palvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit möyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta, ja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.
Päivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja päivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista mailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei Shere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili ruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä unelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut Waingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina pitkinä hiljaisina aamuina.
Vihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa merkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun vieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui Harmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.
"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi. Hän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä jäljilläsi", kertoi susi huohottaen.
Mowgli rypisti kulmiansa. "Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on hyvin kavala."
"Ei hätää", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. "Minä tapasin Tabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille, mutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä. Shere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana – sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa kuivassa rotkossa."
"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?" tiedusteli
Mowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.
"Hän tappoi aamuhämärissä – sian – ja hän on juonutkin. Muistathan,
Shere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia."
"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja juonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut! Missä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme nujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua häntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa taa, jotta ne haistaisivat sen?"
"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen", selitti Harmaa
Veikko.
"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä ajatelleeksi." Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. "Waingungan isossa rotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä. Voin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten karauttaa alangolle – mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän on tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?"
"Kenties en yksin – mutta olen tuonut viisaan auttajan." Harmaa Veikko hölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso harmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon kaikkein ihalin huuto – suden metsästysulvahdus keskipäivällä.
"Akela! Akela!" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. "Pitihän minun tietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä. Jaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja kyntöpuhvelit erikseen."
Molemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja ulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi ryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä ja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä tallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja polkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta, olivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita suojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi jaetuksi.
"Mitä käskyjä!" läähätti Akela. "Ne koettavat yhtyä jälleen."
Mowgli hypähti Raman selkään. "Aja sonnit pois vasemmalle, Akela. Harmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne rotkon alapäähän."
"Kuinka pitkälle?" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa luskutellen.
"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata", hoilasi
Mowgli. "Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas."
Sonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko pysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri heidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas vasemmalle.
"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan. Huolellisesti nyt – huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa, niin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin mustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada tämmöisen vauhdin?" huusi Mowgli.
"Minä – minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt", ähkäisi Akela tomupilvestä. "Käännänkö ne viidakkoon?"
"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi, jospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen."
Sonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön. Toiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella tätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi, huutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin suunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen ylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja ahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi, että Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi taistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.
Hän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt kauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen takajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua niin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli pyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka jyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi puiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli rotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein kohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan jalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.
"Anna niiden hengähtää, Akela", hän sanoi kohottaen kätensä. "Ne eivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy ilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme."
Hän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon – se oli melkein kuin tunneliin huhuilemista – ja kaiut poukkoilivat kalliolta kalliolle.