Pitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti syöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.
"Kuka kutsuu?" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen ylös rotkosta.
"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas – kiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!"
Lauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi täyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen toisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä ympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen kuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere Khanin ja mylväisi.
"Ha ha!" ilkkui Mowgli hänen selässään. "Nyt sinä tiedät!" ja mustien sarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti alas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien ahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ oli edessä – puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi toivoa vastustavansa.
Shere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas rotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä kohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana ateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin taistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään lähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli kuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän (tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin lehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi jälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui täyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan nostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat laumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli kärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan, huidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.
"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat keskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni. Hiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista."
Akela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien koipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan, sai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.
Shere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset jo lähenivät.
"Veikot, tämä oli koiran kuolema", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen, jota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan sidottuna. "Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu! hänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä nopeasti työhön."
Ihmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään nylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi paremmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa ja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli viilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli pitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.
Äkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki Buldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien pillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle, mielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet hävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.
"Mitä hulluutta tämä on?" ärisi Buldeo. "Sinäkö muka pystyisit nylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se nilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme nyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle palkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan."
Hän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin viiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset estääkseen sen haamun kummittelemasta heille.
"Hm!" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa irti. "Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties annat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että tarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!"
"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi typeryys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään syönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes osaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet siinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä. Mowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän selkälöylyn. Pois raadon kimpusta!"
"Minut lunastaneen mullin kautta", puheli Mowgli yritellen päästä hartioihin käsiksi, "pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle apinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua."
Buldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti äkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain ylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä koko Intiassa.
"Ni – in", mutisi hän hampaittensa raosta. "Sinä olet aivan oikeassa, Buldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa vanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä – hyvin vanha sota, ja – minä olen voittanut."
Ollaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä olisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan, jos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena petona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä riidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia taikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä kaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta, joka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.
"Maharadsh! Suuri kuningas", hän vihdoin käheästi kuiskasi.
"Niin", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.
"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika. Saanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut kappaleiksi?"
"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni.
Päästä hänet, Akela."
Buldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen muuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi sellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi kävi varsin vakavaksi.
Mowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän ja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.
"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua niiden kokoamisessa, Akela."
Karja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja kaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia temppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. "Tuo tapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin", virkahti hän itsekseen; mutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat: "Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai pappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!"
Vanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.
"Yhä taikuutta!" huusivat kyläläiset. "Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo, se oli sinun puhvelisi."
"Mitähän tämä merkinnee?" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa tiheämmin.
"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi", tuumi Akela levollisesti istuutuen. "Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään tarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois."
"Susi! Suden pentu! Mene pois!" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän tulsi-kasvin vesaa.
"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä kertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela."
Yksi nainen – se oli Messua – juoksi karjan lähelle ja huusi: "Voi poikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin muuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne tappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun kostaneen Nathoon kuoleman."
"Tule takaisin, Messua!" kirkui väkijoukko. "Tule takaisin, tai me kivitämme sinut."
Mowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. "Juokse takaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun juurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi hengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään karjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole mikään taikuri, Messua. Hyvästi!"
"Nyt, vielä kerran, Akela", hän huudahti. "Lähetä lauma kylään."
Puhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin tarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin tuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.
"Laskekaa lukumäärä!" huusi Mowgli ylväästi. "Kenties olen varastanut niistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea. Hyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule sinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua."
Hän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja katsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi. "Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere Khanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua oli minulle hyvä."
Kuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi näkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään ja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden tasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin he kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia rämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli seikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen takatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.
Kuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat
Käräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.
"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo", huusi Mowgli, "mutta sanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan".
Emo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.
"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän luolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko – sanoin hänelle, että metsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty."
"Pikku Veikko, hyvin on tehty", yhtyi syvä ääni tiheiköstä.
"Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!" Ja Bagheera juoksi
Mowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös
Käräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan
oli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä.
Akela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle:
"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet", ihan niinkuin hän oli huutanut
Mowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.
Aina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa, metsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun tapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet loukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan, toiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta he tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät Shere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä roikkuvien käpäläin päissä.
"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?" kehoitti Mowgli; ja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:
"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka, sillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä kerran olla Vapaa Kansa."
"Ei", kehräsi Bagheera, "sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina ollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä Vapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on teidän. Syökää se, oi sudet."
"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet", virkkoi Mowgli. "Nyt aion metsästää yksinäni viidakossa."
"Ja me metsästämme sinun kanssasi", sanoivat ne neljä penikkaa.
MOWGLIN LAULU,
jonka hän lauloi Käräjäkalliolla Shere Khanin taljalla tanssiessaan.
Minä Mowgli laulan. Viidakko tekojani kuunnelkoon.
Shere Khan se uhkasi tappaa – tappaa! Portilla hämärässä uhkasi tappaa
Sammakon, Mowglin!
Hän söi ja hän joi. Juo vain, Shere Khan, sillä milloin juot sinä taas?
Nuku, näe tapostasi unta.
Olen laitumella yksin. Tule, Harmaa Veikko! Tule, Yksinäinen Susi, iso riita on mielessä täällä.
Tuokaapa vantterat puhvelihärät, sininahkaiset tulisilmäiset laumahärät luokseni. Kaahatkaa niitä sinne ja tänne käskyni jälkeen. Uinutko vielä, Shere Khan? Herää, oi herää! Täällä minä tulen, ja takanani härät.
Rama, puhvelien kuningas, polkaisi sorkallaan. Waingungan vedet, minne
Shere Khan meni?
Ei ole hän Sahi, jotta kaivaisi kuoppia, eikä myös Mor Riikinkukko, lähteäkseen lentoon. Ei ole hän Mang-yökkö, riippuakseen puissa. Humisevat bambuvesat, minne juoksi hän?
Hou! hän on tuossa. Hui! hän on tuossa. Ramanpa jaloissa viruu jo Nilkku! Ylös, Shere Khan! Ylös tappoon! Täällä on lihaa: murra härjiltä niskat!
Sh! hänpä nukkuu. Emme herätä häntä, sillä hän on hirveän voimakas. Sääsket ovat tulleet sitä näkemään. Mustat muurahaiset ovat tulleet sitä tietämään. Hänen kunniakseen nyt on suuri seura koolla.
Alala! Minulla ei ole vaatetta verhokseni. Sääkset saavat nähdä, että minä olen alasti. Minua hävettää kohdata kaikkea tuota kansaa.
Lainaa minulle takkiasi, Shere Khan. Lainaa minulle helottavaa viiruista takkiasi, lähteäkseni Käräjäkalliolle tästä.
Minut lunastaneen mullin kautta tein minä lupauksen – pikku lupauksen.
Takkisi vain puuttuu ennen kuin pidän sanani.
Veitsellä, veitsellä, jollaista ihmiset käyttävät, metsämiehen veitsellä kumarrun lahjaani ottamaan.
Waingungan vedet, Shere Khan antaa minulle takkinsa rakkautensa merkiksi. Kisko, Harmaa Veikko! Kisko, Akela! Raskas on Shere Khanin talja.
Ihmislauma on suutuksissaan. Ne viskovat kiviä ja loruavat lasten kielellä. Suustani vuotaa verta. Juoksenkin pois.
Läpi yön, läpi kuuman yön juoskaa nopsasti kanssani, veljet. Me jätämme kylän valot ja kuljemme laskevaa kuuta kohti.
Waingungan vedet, ihmislauma on häätänyt minut. En heille tehnyt vahinkoa, mutta he minua pelkäsivät. Miksi?
Myös susilauma on häätänyt minut. Viidakko on suljettu minulta ja kylän portti on suljettu. Miksi?
Kuten Mang liehuu petojen ja lintujen välillä, niin liehun minä viidakon ja kylän välillä. Miksi?
Minä tanssin Shere Khanin taljalla, mutta sydämeni on ankaran raskas. Suuni on haavoittunut kylän kivistä, mutta sydämeni on ylen keveä, kun olen palannut viidakkoon. Miksi?
Nämä kaksi seikkaa taistelevat minussa niinkuin käärmeet keväällä. Vesi noruu silmistäni: kuitenkin nauran sen tiukkuessa. Miksi?
Minä olen kaksi Mowglia, mutta Shere Khanin talja on jalkaini alla. Koko viidakko tietää, että olen tappanut Shere Khanin. Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!
Ahai! sydämeni on raskas asioista, joita en voi ymmärtää.
VIIDAKKO LASKETAAN VALLOILLEEN
Verhoo ne, piiritä, peitä pois,
köynnös, ruoho ja kukka,
muuten en unhota heitä pois,
jotka nyt korjasi hukka!
Alttarin juurella hallava tuhka
taivahan sadetta uottaa;
pelloilla vaani ei turmion uhka,
hirvikin turvaansa luottaa:
seinät on sorana, raunioruhka
ihmist' ei tänne voi tuottaa!
Mowglin piti nyt metsästää viidakossa omin neuvoin emo ja isä Jolkan neljän lapsen keralla. Mutta eipä ole helppo tuossa tuokiossa muuttaa koko elämäänsä – viidakossa ei ensinkään. Ensi työkseen Mowgli rappeutuneen lauman luikittua tiehensä pistäysi kotiluolaan ja nukkui päivän ja yön. Sitten hän kertoili emo Jolkalle ja isä Jolkalle seikkailuistaan ihmisten seassa sen verran kuin nämä pystyivät ymmärtämään; ja hänen välkytellessään aamuaurinkoa puukkonsa terällä – samalla, jolla hän oli Shere Khanin nylkenyt – he sanoivat hänen oppineen jotakin. Sitten oli Akelan ja Harmaan Veikon selitettävä osuutensa puhvelien suureen rotko-ajoon, ja Baloo tallustella vänkäili ylös mäkeä sitä kuulemaan, ja Bagheera ruopi ruumistansa ihastuneena, kuunnellessaan millä tavoin Mowgli oli sotaansa käynyt.
Aurinko oli jo korkealla, mutta kukaan ei ajatellutkaan nukkumaan rupeamista, ja tuon tuostakin emo Jolkka kohautti päätänsä ja tyytyväisenä henkäisi syvään, kun tuuli leyhytteli Käräjäkalliolta tiikerintaljan tuoksua.
"Akelatta ja Harmaatta Veikotta", lopetti Mowgli pakinansa, "en olisi kyennyt mitään tekemään. Oi, maammo kulta, olisitpa nähnyt teräksenkarvaisten laumahärkien rynnäkön alas rotkoon tai karkauksen sisälle veräjästä, kun ihmislauma viskeli minua kivillä!"
"Olen iloissani siitä, etten tuota viime rysyä nähnyt", vastasi emo Jolkka jämeästi. "Minun tapani ei ole sietää penikkojani kaahailtavan kuin shakaaleja! Minä olisin sen maksattanut ihmisellä; mutta olisinpa säästänyt vaimoa, joka antoi sinulle maitoa. Niin, hänet yksin olisin säästänyt."
"Rauhoitu, rauhoitu, Raksha!" tyynnytteli isä Jolkka raukeasti. "Sammakkomme on tullut takaisin – niin viisaana, että hänen oman isänsä täytyy nuolla hänen jalkojansa; ja mitäpä merkitsee päässä naarmu sinne tai tänne? Jätä ihminen rauhaan." Baloo ja Bagheera säestivät kumpikin: "Jätä ihminen rauhaan."
Mowgli, pää emo Jolkan kupeella, hymyili tyytyväisesti ja sanoi, että hän puolestaan ei halunnut enää konsanaan nähdä, kuulla tai haistaa ihmistä.
"Mutta mitäs", kysyi Akela toista korvaansa höristäen, "mutta mitäs jos ihmiset eivät jätä sinua rauhaan, Pikku Veikko?"
"Meitä on viisi", sanoi Harmaa Veikko, silmäillen seuruetta ja loksauttaen leukojaan viime sanan vahvistukseksi.
"Mekin voisimme lyöttäytyä siihen metsästykseen", huomautti Bagheera, lierauttaen häntäänsä vinheällä huiskahduksella ja vilkaisten Baloohon. "Mutta miksi nyt ajatellakaan ihmistä, Akela?"
"Syystä seuraavasta", vastasi Yksinäinen Susi. "Kun tuon keltaisen voron talja oli ripustettu kalliolle, läksin takaisin polkuamme pitkin kylään päin, astellen askeleissani, poikkeillen sivulle ja makaillen välillä, sekaannuttaakseni jäljet siltä varalta, että joku seuraisi meitä. Mutta sotkettuani jäljen niin, että tuskin itsekään tunsin sitä, tulla liihotteli puiden lomasta Mang-yökkö ja keijui kohdallani ilmassa. Sanoi Mang: 'Ihmislauman kylä, mistä ihmisenpenikka häädettiin, kuhisee kuin herhiläispesä'".
"Heitinkin ison kiven", virnisti Mowgli, joka oli monesti huvitellut heittelemällä kypsiä metsäpähkinöitä herhiläispesään ja pinttämällä lähimpään lampeen ennen kuin herhiläiset hänet saavuttivat.
"Kysyin Mangilta, mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi Punakukan kukkivan kylän veräjällä ja pyssymiesten istuskelevan sen äärellä. Minä tiedän, sillä minulla on siihen syytä kyllin", – Akela silmäili kupeensa vanhoja kuivia arpia, – "että ihmiset eivät leikillään luikkuja kanna. Piankin, Pikku Veikko, vaaniskelee pyssymies polullamme – ellei hän tosiaan jo ole lähtenytkin liikkeelle."
"Mutta miksi hän niin tekisi? Ihmiset ovat minut häätäneet. Mitä enempää he tahtovat?" kivahti Mowgli.
"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko", vastasi Akela. "Ei ole meistä,
Vapaasta Kansasta, sanomaan sinulle, mitä veljesi tehnevät ja miksi."
Hänellä oli juuri aikaa tempaista ylös käpälänsä, kun nahkapuukko iski syvän loven maahan sen kohdalla. Mowgli sivalsi nopeammin kuin tavallinen ihmissilmä kykeni tarkkaamaan, mutta Akela oli susi; ja koirakin, niin kovin kaukana kuin onkin villistä sudesta, esi-isästään, voi herätä sikeästä unesta kärrynpyörän koskettaessa kuvetta ja vahingoittumattomana kimmahtaa pois ennen kuin pyörä ehtii rusentamaan.
"Vast'edes", lausui Mowgli levollisena, pistäen puukkonsa tuppeen, "puhu ihmislaumasta ja Mowglista kahdessa henkäyksessä – älä yhdessä".
"Phff! Sepä terävä hammas", tuumi Akela haistellen terän syvää vakoa, "mutta ihmislaumassa elostaminen on tärvellyt silmäsi, Pikku Veikko. Minä olisin kyennyt tappamaan kauriin sinun iskusi aikana."
Bagheera kavahti jaloilleen, työnsi ulos päänsä niin pitkälle kuin yletti, nuuski ja jäykistyi ruumiinsa jokaisesta taipeesta. Harmaa Veikko seurasi vikkelästi hänen esimerkkiänsä, pysytellen hieman hänen vasemmallaan saadakseen sieraimiinsa oikealta puhaltelevan tuulen, samalla kun Akela säntäsi viidenkymmenen metrin päähän vastatuuleen ja jäykistyi hänkin puolittain kyyristäytyneenä. Mowgli katseli kademielin. Hänen hajuaistinsa tarkkuutta saattoivat ani harvat ihmiset saavuttaa, mutta hän ei ollut päässyt viidakkolaiskuonon suunnattomaan herkkyyteen; ja savuisessa kylässä vietetyt kolme kuukautta olivat pahasti tylsyttäneet sitä. Hän kuitenkin kostutti sormensa, hieroi sillä nenäänsä ja seisoi suorana, tavatakseen ylävainun, joka on luotettavin, joskin heikoin.
"Ihminen!" murisi Akela painautuen ryntäilleen.
"Buldeo!" virkahti Mowgli istuutuen. "Hän seuraa jälkiämme, ja tuolla on hänen luikkunsa välke. Katsokaa!"
Vain sekunnin osaksi välähti auringon säde vanhan musketin messinkiheloissa, mutta viidakossa ei mikään hohda juuri tuolla kimmellyksellä, paitsi milloin pilvet ajelevat toisiaan taivaanlaella. Silloin kissankullan liuske tai pikku lampi taikka hyvin kiiltäväpintainen lehtikin säihkyy kuin valonheittäjä. Mutta se päivä oli pilvetön ja tyven.
"Tiesinhän, että ihmiset seuraisivat", virkkoi Akela voitokkaasti.
"Suotta en ole laumaa johtanut!"
Mowglin neljä sutta eivät sanoneet mitään, vaan juoksivat alas mäkeä vatsa maata viistäen ja sulautuivat orjantappurapensastoon ja köynnöksiin.
"Minne meno, ja sanaa antamatta?" huusi Mowgli.
"Hsh! Vieritämme tänne hänen pääkallonsa ennen puoltapäivää!" vastasi
Harmaa Veikko.
"Takaisin! Takaisin ja odottakaa! Ihminen ei syö ihmistä!" kirkui
Mowgli.
"Kuka vast'ikään oli susi? Kuka tavoitti minua puukolla, kun ajattelin että hän saattaisi olla ihminen?" kysyi Akela noiden neljän yrmeinä pyörtäessä takaisin ja laskeutuessa istumaan.
"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?" vastasi
Mowgli raivoissaan.
"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!" jupisi Bagheera viiksiensä juuresta. "Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä Oodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista viisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on kaikista hupsuin." Äänensä korottaen hän lisäsi: "Ihmisenpenikka on oikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa yksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme mitä tuo mies meille aikoo."
"Me emme tule", murisi Harmaa Veikko. "Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko.
Me tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi."
Mowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta kohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja sanoi toiselle polvellensa painuen: "Enkö minä tiedä omaa mieltäni? Katsokaa minuun!"
He katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän komensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan pörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen tuijottaessaan tuijottamistansa.
"No", hän kysyi, "kuka meistä viidestä on johtaja?"
"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli
Mowglin jalkaa.
"Seuratkaa siis", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen kintereillään, häntä koipien välissä.
"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa", virkahti Bagheera lipuen alas heidän perässään. "Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon laki, Baloo."
Vanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.
Mowgli oikaisi äänettömästi läpi viidakon suorakulmaisesti Buldeon polkua kohti, kunnes köynnöksiä syrjään taivuttaessaan näki ukon musketti olalla juosta hölköttävän kahden päivän vanhoja jälkiä myöten.
Mowglihan oli lähtenyt kylästä Shere Khanin veres vuota raskaana taakkana hartioillaan, Akelan ja Harmaan Veikon laukatessa perässä, joten polku oli varsin selvästi erotettavissa. Mutta nyt Buldeo saapui sille kohdalle, missä Akela takaisin tullen oli sotkenut kaikki. Silloin hän istahti, köhi ja murahteli ja teki pikku kierroksia viidakkoon, päästäkseen jälleen jäljille, ja kaiken aikaa hän olisi voinut kivellä heittää niitä, jotka pitivät häntä silmällä. Kukaan ei osaa olla niin hiljainen kuin susi, silloin kun hän ei tahdo tulla kuulluksi; ja Mowgli pystyi vilahtelemaan kuin varjo, vaikka hän susien mielestä liikkui hyvin kömpelösti. He piirittivät vanhusta kuin merisikaparvi täydessä vauhdissa olevaa höyrylaivaa, ja kaiken aikaa he puhelivat vapaasti keskenään, sillä heidän äänensä alkoi alapuolelta sitä rajaa, johon oppimattomain ihmisolentojen kuulo loppuu. [Toisena rajana on Mang-yökön kimakka vingahdus, jota hyvin monien ihmisten aistit eivät voi ollenkaan tavoittaa. Siitä äänestä alkaa kaikki lintujen ja yökköjen ja itikkain puhelu.]
"Tämä on parempaa kuin mikään tappo", kehaisi Harmaa Veikko, kun Buldeo kumarteli ja pälyi ja puhkui. "Hän on kuin jokirannan tiheikköön eksynyt sika. Mitä hän sanoo?" Buldeo mutisi ähmissään.
Mowgli tulkitsi. "Hän sanoo, että minun ympärilläni on nähtävästi tanssinut laumoittain susia. Hän sanoo, ettei ole vielä mokomaa polkua hänen eteensä sattunut. Hän sanoo olevansa uupunut."
"Hän saa levähdetyksi ennen kuin löytää polun jälleen", tuumi Bagheera tyynesti, livahtaessaan puunrungon ympäri heidän siinä piilosilla kisatessaan. "Mutta mitä merkillistä se kutale nyt tekee?"
"Syö eli puhaltaa suustansa savua. Ihmiset aina leikkivät suullansa", selitti Mowgli; ja hiljaiset vainuajat näkivät ukon täyttävän ja sytyttävän vesipiippunsa sekä tupruttelevan siitä haikuja, ja panivat tyystin merkille tupakan hajun, varmasti tunteakseen Buldeon pimeimpänäkin yönä, jos tarvis tulisi.
Sitten tuli alas polkua pikku ryhmä sydenpolttajia ja pysähtyi tietysti puhuttelemaan Buldeota, jonka maine metsästäjänä ulottui ainakin kahdenkymmenen mailin piiriin. He istuutuivat kaikki tupakoimaan, ja Bagheera ja toiset lähentäysivät vartijoiksi, Buldeon käydessä juurtajaksain kertomaan Mowglista, Pirunlapsesta, omine lisineen ja keksintöineen. Hän muka itse oli surmannut Shere Khanin; Mowgli oli muuttunut sudeksi ja tapellut hänen kanssaan kaiken ehtoopäivää, tekeytynyt sitten pojaksi jälleen ja taikonut Buldeon pyssyn, niin että luoti hänen Mowglin tähdätessään oli kääntynyt kulmalatua ja tappanut Buldeon omista puhveleista yhden. Nyt oli kylä, tietäen hänet Seeoneen urheimmaksi metsämieheksi, lähettänyt hänet nitistämään tuon Pirunlapsen. Sillävälin oli kylä siepannut kiinni Messuan ja hänen miehensä, jotka epäilemättä olivat tämän Pirunlapsen vanhemmat, ja teljennyt heidät heidän omaan mökkiinsä; heidät kidutettaisiin tunnustamaan noituutensa, ja sitten heidät poltettaisiin.
"Milloin?" utelivat sydenpolttajat, sillä heidän teki kovin mieli olla siinä juhlassa mukana.
Buldeo selitti, ettei mitään tehtäisi ennen hänen paluutaan, sillä kyläläiset halusivat, että hän ensin tappaisi Viidakkopojan. Sen jälkeen he suoriutuisivat Messuasta ja hänen miehestään ja jakaisivat tasan heidän maansa ja puhvelinsa. Messuan miehellä olikin erinomaisen muhkeita puhveleita. Oli oivallista hävittää velhoja, arveli Buldeo; ja ilmeisesti olivat pahinta lajia velhoa sellaiset, jotka suojelivat viidakon susilapsia.
Mutta, muistuttivat sydenpolttajat, miten kävisi, jos tapaus tulisi englantilaisten tietoon? He olivat kuulleet, että englantilaiset olivat aivan hullua kansaa, joka ei sallinut kunniallisten maamiesten rauhassa surmata taikureita.
Buldeo selitti kylän päämiehen ilmoittavan, että Messua ja hänen miehensä olivat kuolleet käärmeenpuremaan. Kaikki oli järjestetty, ja nyt oli vain tapettava Susilapsi. Olivatko he sattuneet vilahdukseltakaan näkemään moista olentoa?
Sydenpolttajat vilkuivat varovasti ympärilleen ja kiittivät taivasta siitä, etteivät olleet nähneet; mutta he eivät epäilleet, että niin uljas mies kuin Buldeo hänet löytäisi, jos kuka. Aurinko alkoi kaartua länttä kohti, ja hepä ajattelivat lähteä Buldeon kylään noita häijyjä velhoja katsomaan. Buldeo sanoi, että vaikka hänen velvollisuutenaan olikin tappaa Pirunlapsi, niin hän ei voinut sallia aseettomain miesten hänen suojeluksettansa samota halki viidakon, josta minä hetkenä tahansa saattoi Susipaholainen ilmestyä. Hän siis lyöttäytyisi heidän pariinsa, ja jos noidan lapsi ilmestyisi – no, hänpä näyttäisi heille, miten Seeoneen paras metsästäjä sellaisista suoriutuu. Bramiini, hän sanoi, oli antanut hänelle tuota olentoa torjuvan taikakalun, joka tuotti täyden turvan.
"Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo?" utelivat sudet ehtimän takaa; ja Mowgli tulkitsi kunnes joutui jutun taikuus-osaan, joka pyrki hänelle käymään yli voimain; ja silloin hän sanoi, että häntä vaalineet mies ja vaimo oli saatu satimeen.
"Virittävätkö ihmiset ihmisille satimia?" sanoi Harmaa Veikko.
"Niin hän kertoo. Minä en heidän puhettaan käsitä. Hulluja ovat kaikkityyni. Mitä tekemistä on Messualla ja hänen miehellänsä minun kanssani, että heidät satimeen pantaisiin; ja mitä merkitsee tuo Punakukasta jaaritteleminen? Minunpa pitää ottaa tästä selvä. Mitä Messualle aikonevatkin, he odottavat ensin Buldeota palaavaksi. Ja siispä – " Mowgli aprikoitsi syvästi, sormillaan puukonkahvaa hypistellen, Buldeon ja sydenpolttajien uljaasti lähtiessä peräkkäin polkua pitkin kylää kohti.
"Minä riennän kiireen kautta takaisin ihmislaumaan", lausui Mowgli viimein.
"Entäs nuo?" kysyi Harmaa Veikko, nälkäisesti katsellen sydenpolttajain ruskeita selkiä.
"Laulakaa ne kotiin", neuvoi Mowgli irvistäen: "en halua niitä kylän veräjälle ennen pimeäntuloa. Voitteko pidättää ne?"
Harmaa Veikko paljasti halveksivasti hampaansa. "Voimme pyöritellä niitä kehässä ympärinsä kuin liekaan pantuja vuohia – jos ihmisen tunnen."
"Sitä en tarvitse. Laulelkaa niille hiukan, jotta niille ei tule tiellä ikävä, eikä sen laulun tarvitse olla lajiansa suloisinta, Harmaa Veikko. Mene heidän matkassaan, Bagheera, ja ole laulannassa mukana. Yön painuttua maille tule tapaamaan minua kylään – Harmaa Veikko tietää paikan."
"Ei ole helppoa metsästystä ihmisenpenikalle kaahaaminen. Milloin saan nukkua?" kysyi Bagheera haukotellen, vaikka hänen silmistään loisti mieltymys leikkiin. "Minä laulamaan alastomille ihmisille! Mutta yritetäänpä."