Tasuta

Viidakkopoika

Tekst
iOSAndroidWindows Phone
Kuhu peaksime rakenduse lingi saatma?
Ärge sulgege akent, kuni olete sisestanud mobiilseadmesse saadetud koodi
Proovi uuestiLink saadetud

Autoriõiguse omaniku taotlusel ei saa seda raamatut failina alla laadida.

Sellegipoolest saate seda raamatut lugeda meie mobiilirakendusest (isegi ilma internetiühenduseta) ja LitResi veebielehel.

Märgi loetuks
Šrift:Väiksem АаSuurem Aa

Hyvin monet elukat peräytyivät tai kokonaan karkasivat tai menettivät halunsa, mutta riittipä niitä tunkeutumaan eteenpäinkin. Kymmenisen päivän kuluttua tämän liikkeen alkamisesta oli asema seuraavanlainen. Hirvet, siat ja nilghait junttivat ympäri ja ympäri kahdeksan tai kymmenen mailin kehässä, lihansyöjäin kahakoidessa kehän reunoilla. Ja kehän keskuksena oli kylä, jonka ympärillä laihot olivat tuleentumaisillaan, ja vainioilla istui miehiä risuista neljän paalun päähän rakennetuilla lavoilla, pelottelemassa pois lintuja ja muita varkaita. Sitten ei hirviä enää houkuteltu. Lihansyöjät pysyttelivät heidän kintereillään ja ahdistivat heitä yhä ahtaammaksi piiriksi eteenpäin.

Oli pimeä yö, kun Hathi ja hänen kolme poikaansa luikahtivat viidakosta ja katkoivat kärsillään vartiolavojen paalut: ne ryskähtivät maahan kuin kukoistuksessaan taitettu katkojuuren latva, ja niiltä kuukertuneet miehet kuulivat elefanttien kumean kurlutuksen korvissaan. Sitten hirvien hämmentyneiden armeijain etujoukko pillastui tulvimaan kylän laitumille ja kyntömäille; niiden matkassa saapuivat teräväkavioiset, tonkivat metsäsiat, ja mitä hirvet jättivät, sen siat haaskasivat, ja tuon tuostakin vapisutteli laumoja susien säikky ja ne ryntäilivät hädissään sinne ja tänne, polkien multaan ohran oraan ja tallaten Iittiin kostutuskanavien kaltaat. Ennen päivänkoittoa myötäsi painostus eräältä ulkokehän kohdalta. Lihansyöjät olivat peräytyneet, jättäen etelään päin avoimen polun, ja sarvaslauma toisensa jälkeen pakeni sitä tietä. Toiset, rohkeammat, asettuivat tiheikköihin lopettaakseen ateriansa seuraavana yönä.

Mutta työ oli oikeastaan jo tehtykin. Kyläläiset näkivät aamulla laihojensa tuhoutuneen. Se merkitsi kuolemaa, elleivät he muuttaisi pois, sillä he elivät vuosi vuodelta yhtä lähellä nälänhätää kuin viidakkoakin. Kun puhvelit lähetettiin laitumelleen, niin nämä nälkäiset elukat havaitsivat hirvien tehneen puhdasta jälkeä ja vaeltelivat viidakkoon, kulkeutuen tiehensä villien toveriensa keralla; ja hämärän tullen tavattiin kylän kolme tai neljä ponyhevosta talleissaan pääkallot murskana. Ainoastaan Bagheera oli saattanut noin iskeä, ja ainoastaan Bagheeran mieleen oli saattanut juolahtaa hävyttömästi raahata viimeinen raato keskelle katua.

Kyläläisillä ei ollut miehuutta sytytellä nuotioita vainioille siksi yöksi, joten Hathi ja hänen kolme poikaansa läksivät jälkipoiminnoille; ja Hathin työssä ei ole parantamisen varaa. Ihmiset päättivät elää siemenjyvävarastoillaan sadekauden loppuun ja sitten työskennellä palvelijoina, kunnes voittaisivat aikaa; mutta jyväkauppiaan ajatellessa täysiä jyvävasujaan ja niiden kohoavia hintoja Hathin terävät torahampaat rusensivat nurkan hänen savimajastaan ja tuhosivat lehmänlannalla silatun ison pajulaarin, missä kallista varastoa säilytettiin.

Tuon viimeisen turman tultua tiedoksi oli bramiinin vuoro puhua. Hän oli vastausta saamatta rukoillut omia jumaliansa. Kenties, hän sanoi, kylä oli tietämättänsä loukannut jotakuta viidakon jumalaa, sillä epäämättömästi oli viidakko heitä vastaan. Hepä siis kutsuivat vaeltelevien gondien läheisinten heimojen päällikön neuvojaksensa – noiden pienten, viisaiden ja hyvin mustien metsämiesten, jotka asustavat syvällä viidakossa ja joiden isät ovat polveutuneet Intian vanhimmasta rodusta, maan alkuperäisistä isännistä. He ottivat gondin kaikella mahdollisella vieraanvaraisuudella vastaan, ja hän seisoi yhdellä jalalla, jousi kädessään ja pari kolme myrkytettyä nuolta pujotettuna hiustöyhtöönsä, puolittain pelokkaasti ja puolittain halveksivasti silmäillen hätääntyneitä kyläläisiä ja heidän tärveltyjä vainioitansa. He halusivat tietää, olivatko hänen jumalansa – vanhat jumalat – vihastuneet heihin ja mitä uhreja olisi tarjottava. Gondi ei hiiskunut mitään, vaan otti käteensä karelan, karvaan kurpitsiköynnöksen vitsaksen ja kietoi sen useaan kertaan temppelin oven poikitse, tuijottelevan, punaisen hindulais-epäjumalankuvan kasvojen edessä. Sitten hän huitaisi kädellään ilmaan Khanhiwaran suunnalle päin ja palasi viidakkoonsa, katsellen viidakon väen ajelehtelua sen halki. Hän tiesi, että viidakon liikkuessa ainoastaan valkoihoiset miehet voivat toivoa kääntävänsä sen sivulle.

Ei tarvinnut hänen tarkoitustansa kysyä. Villi kurpitsa rehottaisi missä he olivat jumalaansa palvoneet, ja mitä pikemmin he pelastaisivat itsensä, sen parempi.

Mutta työläs on repiä kylää kiinnikkeistänsä. He viivyskelivät niin kauan kuin mitään kesäravintoa oli tarjolla, ja he yrittivät kerätä pähkinöitä viidakosta, mutta hehkuvasilmäiset varjot vartioitsivat heitä ja vilahtelivat heidän edessään ilmipäivälläkin, ja heidän rientäessään pelästyneinä muuriensa turviin havaitsivat he tuskin viisi minuuttia takaperin sivuuttamiensa puiden kaarnassa jonkun vakaisen käpälän kynsien uurtoja. Mitä enemmän he pysyttelivät kylässään, sitä rohkeammiksi kävivät ne villit elukat, jotka ailakoivat ja möyrysivät Waingungan viereisillä laitumilla.

Heillä ei ollut miehuutta paikata ja laastita viidakkoon päin antavien tyhjien karjatarhojen takamuureja; metsäsika tallasi ne maahan, ja rönsyilevät köynnökset kiirehtivät perässä, iskien kyynärpäänsä vastavoitettuun maaperään, ja karkea heinä kahisi köynnösten takana. Naimattomat miehet karkasivat ensimmäisinä pois ja kuljettivat lähelle ja kauas viestin, että kylä oli tuomittu. Kuka, he sanoivat, kykeni taistelemaan viidakkoa tai viidakon jumalia vastaan, kun itse kylän silmälasikäärmekin oli jättänyt kolonsa peepul-puun juurella olevan lavan alla? Heidän pikku liikenteensä muun maailman kanssa kutistui siten sikäli kuin aukealle tallatut polut häipyivät. Ja Hathin ja hänen kolmen poikansa öiset törähdykset taukosivat heitä häiritsemästä; heillä ei ollut enää sinne menemistä. Laiho ja kylvetty siemen oli otettu. Ulkovainiot alkoivat jo kadottaa muotonsa, ja oli aika heittäytyä Khanhiwaran englantilaisten armoille.

Alkuasukasten tapaan he lykkäsivät lähtöänsä päivästä toiseen, kunnes ensimmäiset sateet saavuttivat heidät ja paikkaamattomat katot päästivät tulvan heidän niskaansa ja laidun oli nilkkaan asti lampena ja kaikki vehmaus ryntäsi paikalle kesäkuuman jälkeen. Silloin he kahlasivat ulos – miehet, naiset ja lapset – aamun sokaisevassa, kuumassa sateessa, mutta kääntyivät tietysti luomaan jäähyväissilmäyksen koteihinsa.

He kuulivat, viimeisen perheen samotessa taakkoinensa ulos veräjästä, putoavien hirsien ja kattojen rytinää muurien takaa. He näkivät kiiltävän, käärmemäisen mustan kärsän hetkeksi kohoavan lionneita olkikaton osia pelmuutellen. Se katosi, ja kuului toinen jysähdys, jota seurasi vingahdus. Hathi oli poimiskellut mökkien kattoja kuin lumpeita, ja ponnahtava niskahirsi oli tölmännyt häneen. Muuta ei tarvittu hänen täyden voimansa laukomiseksi, sillä kaikista viidakon olennoista on villi elefantti raivostuneena kaikkein järjettömin tuhooja. Hän potkaisi takajalallaan saviseinää, joka mureni iskusta ja muretessaan suli kaatosateessa keltaiseksi mudaksi. Sitten hän pyörähti kiljahdellen toisaanne ja säntäsi kapeita kujia pitkin, vaaputellen ruumistansa oikeaan ja vasempaan, jotta ovet sinkosivat siruina ja räystäät luhistuivat, hänen kolmen poikansa riehuessa kintereillä kuten Bhurtporen vainioiden hävityksessä.

"Viidakko kyllä nielee nämä kuoret", huomautti tyyni ääni raunioista. "Ulkomuurien sortua pitää", ja Mowgli, jonka paljailta hartioilta ja käsivarsilta vesi ryöppysi virtanaan, hyppäsi taaksepäin seinältä, joka alkoi laskeutua kuin väsynyt puhveli.

"Kaikki aikanaan", ähki Hathi. "Hoo, mutta olivatpa torahampaani punaiset Bhurtporessa! Ulkomuurille, lapset! Pää edellä! Yhdessä! Nyt!"

Nuo neljä hyökkäsivät rinnakkain; ulkomuuri pullistui, repesi ja kaatui, ja kauhun mykistyttämät kyläläiset näkivät resuisessa aukossa tuhohenkien villit, saviset päät. Silloin he pakenivat kodittomina ja tyhjinä alas laaksoa, kylän sulaessa heidän takanansa pirstottuna, paiskottuna ja poljettuna.

Kuukautta myöhemmin oli koko paikka pyöreänä kunnaana, jota verhosi pehmeä vihanta kasvullisuus; ja sadekauden lopulla kuhisi viidakon vilske täyttä päätä paikalla, joka vähemmän kuin kuusi kuukautta aikaisemmin oli kyntömaana.

MOWGLIN LAULU IHMISTÄ VASTAAN

 
Minä köynnökset kimppuunne kirvoitan —
minä viidakon liikkeelle virvoitan!
Se muurit murtaa tieltään,
lyö seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
 
 
Veräjillänne väkeni laulahtaa,
ja aittanne yököt haltuunsa saa;
yövartijaksi käärmeen
voin kylälle antaa,
kun karela, se karvas karela,
jo heelmiä kantaa!
 
 
Ei mun kansani näy, mutta kuulette sen
kuun noustessa nostavan melskehen;
käy paimeneksi susi,
ei laidun oo kaita,
kun karela, se karvas karela,
sen ainut on aita!
 
 
Minä laihonne leikkuutan joukollain,
se sänkeä säästävi hiukan vain;
ja härjiksenne hirvet
ne vaolle ehtii,
kun karela, se karvas karela,
jo pellolla lehtii!
 
 
Jopa köynnökset kimppuunne kirvoitin
sekä viidakon vimmahan virvoitin.
Lakoutuu vasat, pylväät
ja seinät kuin korret,
ja karela, se karvas karela,
saa maatuvat orret!
 

PUNAINEN KOIRA

 
Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
eestä öisen mellastuksen,
eestä päivän uinahduksen,
eestä kaiken riita saikin,
taisteluun me käymme kaikin!
 

Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa, hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään; kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes —

 

Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat, ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan arvo vaati.

Tuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen haukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi; mutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja Akelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli itsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut alkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin Mowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän suvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui kalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin ja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin, jotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja nuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti katselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän muisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean lapsosen ja pitkä huuto: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!" sai hänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana viidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.

Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki viemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa jolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja teutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere Khanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on jonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin kintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella vihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan värittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä pheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana Waingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja murista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin kivettyneenä.

"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa", hän virkahti vihdoin.

"Tuo ei ole etujuoksijan huuto", huomautti Harmaa Veikko. "Joku suuri tappo on tulossa. Kuunnelkaahan!"

Se kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana, ihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli hengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman kiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän alapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot ja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole heikkojen aika olla liikkeellä.

He eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten kahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei ollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui pitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. "Dhole!" se huhuili, "dhole! dhole! dhole!" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin kaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla verijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina, syöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.

"Saalista saaos! Kenen johdolla?" lausui Phao vakavasti.

"Saalista saakaa! Won-tolla olen", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa yksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa jossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa – sutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä tempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.

"Mitä liikkeellä?" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko viidakko pheealin perästä.

"Dhole, Dekkanin dhole – Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat pohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen tieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa – kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan ruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä aavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden rähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin heidät kankeina ruohikossa – neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta pyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja etsin dhole-parven."

"Kuinka monilukuisen?" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.

"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat minua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!"

Hän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä musta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.

"Syö", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä; ulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.

"Tämä ei ole tappioksi", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä haukattuaan. "Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin minäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole verivelka täydesti maksettu."

Phao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti hyväksyvästi.

"Me tarvitsemme noita leukoja", hän sanoi. "Oliko dholella pentunsa mukanaan?"

"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria, vantteria ja vankkoja."

Se merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt sotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu saaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon, tallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä isoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin voimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala nimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan, että jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin vaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle, ja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan, kisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa, joita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun eivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole puhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä karvaisia. Mutta hän tiesi – sillä Hathi oli hänelle kertonut – millainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy sivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat kaikki surmansa tai riista ehtyy.

Myöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti Mowglille tyynesti: "On parempi kuolla täydessä laumassa kuin päälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun – viimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin monta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi, ja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle tiedon taistelusta."

"Vai niin", vastasi Mowgli totisesti, "pitääkö minun lähteä rämeisiin pyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää apua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?"

"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta", varotteli

Akela. "Sinä et ole koskaan kohdannut dholea – Punaista Tappajaa.

Viirukylkikin – "

"Aowa! Aowa!" keskeytti Mowgli hellitellen. "Olen tappanut yhden viirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja toinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas: hän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä – " hän korotti äänensä, "minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole tulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen; ja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta Bagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette muista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi, siltä varalta että sattuisin unohtamaan – sanonpa että tämä puukkoni palvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä. Tämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt."

"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen", huusi Won-tolla. "Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin olen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti, tappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa minuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta teille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja tyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa. Tässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa."

"Kuulkaas ulkonamakaajaa!" virnui Mowgli. "Vapaa Kansa, meidän on mentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta, jottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava tappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme pohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira – ja koiran pentu – punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja joka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se olisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava käpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta pohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset, etelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä metsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta – täyden lauman puolesta – luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta ajavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan puolesta, onhan se päätetty – päätetty!"

Lauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva puu. "Se on päätetty", he huusivat.

"Jääkää näiden joukkoon", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. "Me tarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava taistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat."

"Se on kuolemasi!" huusi Won-tolla puoleksi nousten. "Mitä mahtaa tuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin – "

"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, "mutta saammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!"

Kiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa laski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin pituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa vaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.

"Kssha!" sähähti Kaa kiukustuneesti. "Onko tämä nyt laitaa, mokoma tepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi – kun vielä riistakin on niin ylen nopsajalkaista?"

"Vika oli minun", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. "Sinua minä juuri etsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä kasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa ainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis Kaa."

"No minnehän tämä jälki johtanee?" Kaan ääni oli lauhkeampi. "Ei ole kuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä, viskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä silmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa."

 

"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja Mowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro kuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi", vastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.

"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän samaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa ja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä tavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja… Onko nyt mukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?"

Kaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi riippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi notkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen olallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä iltana tapahtunut.

"Viisas voinen olla", virkkoi Kaa viimein, "mutta kuuro olen varmasti. Muutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat rauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?"

"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", – Mowgli tempoili riemusta, – "siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."

"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."

"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli.

"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun

Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."

"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä kunnollista metsästystä."

"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."

"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin rämeisiin, mutta sana – pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin – on sana. Nyt minä, Kaa, sanon – "

"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän – "

"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on mielessäsi tehdä dholen tullessa?"

"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa niiden kurkkua."

"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa. "Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä kuivia luita."

"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"

"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on tehnyt."

"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole konsanaan ennen polullemme satuttautunut."

"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita vuosiani."

Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli. Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön hetkenä.

Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.

"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa, Miekkonen?"

"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä – "

"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."

Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.

"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."

Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen, ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa lovessa, veden hyrskytessä ohitse.

"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"

"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta

Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku

Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"

"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."

"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."

Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki – Intian uuraat, vimmaiset, mustat metsämehiläiset, ja – kuten Mowgli hyvin tiesi – kaikki polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan. Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin – menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin rakennettuja uusia kaupunkeja – ja suunnattomat määrät huokoista, mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku Väki oli.