Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä leviävälle hiekkamatalikolle.
"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"
Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai shakaali kajonnut.
"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."
"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä, monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."
"Kuinka niin?"
"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku Väen paljouteen."
"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.
"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi Miekkosen – niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"
Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:
"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta – Kaa, sinä olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."
"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua – "
"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."
"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."
"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."
"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"
"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."
"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."
Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa yön ääniä.
"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."
"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?" tiedusti Akela.
"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä, että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."
Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua, katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin silmukassa.
"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä; mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä – matalia pensaita ja syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas, jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."
"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku
Väki on aina vihoissaan."
"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."
"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.
"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet – sen omalla verellä, jos voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes tuon tänne dholen?"
"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"
"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."
Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä", kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa, ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.
"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.
Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista. Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.
Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti häntä: "Saalista saaos!"
Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä niitä iltahämäriin puunsa alla.
"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.
"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon. Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira, punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli taas varpaitansa.
"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina", älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista, heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan. Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat. Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä, ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.
Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta. Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan. Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän, paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.
Hän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki olivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät teräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi Kallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä hyvin.
"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa", sanoi hän nousten seisomaan oksalla, "mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja, mutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle sisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi, punainen koira?"
"Minä itse repäisen mahasi maalle", vonkui johtaja pureskellen puun tyveä.
"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia pesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain vereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa kotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio livistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin viisaiksi."
Hän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen, lauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli putoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen kiihkossa. Se oli omituinen näky – poika, jonka puukko välkähteli latvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja äänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa hänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä kauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti. "Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?" ne luskuttivat. "Me seuraamme sinua kuolemaan asti."
"Ota häntäsi", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti veren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. "Ja seuratkaa nyt – kuolemaan asti!"
Hän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin Mehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli mielessä.
Ne puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan laukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen pakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin susien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin kilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta saisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi mielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä kyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan pyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti, hännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma venyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja sokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla, säästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa ryntäystä varten.
Pikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut myöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa kumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi maanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin oli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta tuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa, näki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti kaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään; loikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä keskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran turviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan pistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi muutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden yli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja kallioreunalta poukkoili jotakin – näköjään isoja mehiläisryhmiä möhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen ehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas virtaa.
Päänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan ukkosenkaltaiseen jyrinään – Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat dholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä maanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen keikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien mehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin virranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli niitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja mehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli pistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen virta, kuten Kaa sanoi.
Kaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.
"Emme voi viipyä tässä", hän sanoi. "Pikku Väki on tosiaan saatu villiin. Tule!"
Uiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas virtaa veitsi kädessään.
"Hiljakseen, hiljakseen!" kehotteli Kaa. "Ei yksi hammas tapa sataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät kiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat vahingoittumattomia."
"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki painuu perässä." Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili mehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.
"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä", varoitteli Kaa – mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt – "ja sinulla on pitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!"
Lähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän käänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko aleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset "puuapinaa" vastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen rankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema, ja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä alas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin seurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli kuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja tappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa kuuntelemiseen.
"Joku tappaa pimeässä takanamme!" kiljaisi muuan dhole. "Tässä on saastunutta vettä!"
Mowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään rimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja tummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa pinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne, mutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden korvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä voimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi edessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena noustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli, kun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat johtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat Mowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.
"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä", puheli Kaa. "Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle ja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia."
Pitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen kyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa kanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut sanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä. Nämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki lionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin uupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa silmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.
"Tämä ei ole hyvää metsästystä", virkkoi viimein muuan.
"Hyvää metsästystä!" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon vierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten voimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.
"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?" huudahti Won-tolla rannalta.
"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja", vastasi Mowgli. "Eikö niitä ole virta riepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla; olen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla, mutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?"
"Minä odotan", tuumi Won-tolla. "Pitkä yö on edessäni ja minä näen hyvin."
Lähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: "Lauman edestä, täyden lauman edestä taistoon!" ja virran polveke sulloi dholet särkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.
Silloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa maihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla maalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä viidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei ollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti ikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja "Kääntykää ja käykää kiinni!" komensi dhole-johtaja. Koko parvi paiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes Waingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin veneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen dhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin hyökyaalto.
Sitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen ja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla, solmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja ruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan. Mutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä ainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen, vaan myöskin leimusilmäisiä lahineja – luolain narttuja, kuten sanotaan – tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi ja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi villaisena.
Susi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole parhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä päät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet olivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin puukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen apuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen vatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai seisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä, ulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.
Muuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana – häilähtelevänä, kiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa ympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva kumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi raadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä kahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä eteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä ensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa, sen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja toiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole kaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen toiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät pois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin kupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan; ja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea kurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu sokkosilla tepastelua – iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä, ähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.
Yön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita ja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet lähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan vihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa hengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen tolaltaan.
"Liha on hyvin lähellä luuta", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut parikymmentä lihahaavaa.
"Mutta luu on vielä rouhimatta", vastasi Mowgli. "Aowawa! Noin me viidakossa teemme!" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään dholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.
"Minun saaliini!" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. "Jätä tämä minulle!"
"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?" kysäisi Mowgli. Won-tolla oli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka ei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.
"Minut lunastaneen mullin kautta", huudahti Mowgli katkerasti naurahtaen, "se onkin se hännätön!" Ja iso kastanjanruskea johtaja siinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.
"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja", pitkitti Mowgli järkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, "ellei myöskin tapa luolan herraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut".
Muuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat pääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja lopusta piti Harmaa Veikko huolen.
"Ja noin me viidakossa teemme", sanoi Mowgli.
Won-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä tiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui riipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.
"Sh! Verivelka on maksettu", virkkoi Mowgli. "Laula virtesi, Won-tolla."
"Hän ei enää metsästä", lausui Harmaa Veikko, "ja kauan on jo Akelakin ääneti ollut".
"Luu on rouhittu!" ärjyi Phao, Phaonin poika. "Ne lähtevät! Tappakaa, tappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!"
Dhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä virralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli avoin.
"Velka! Velka!" hoilasi Mowgli. "Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet
Yksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!"
Hän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja yrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi Akelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden viereen.
"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!" ähkäisi Akela. "Hyvä on ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?"
"Minä elän, tapettuani monta."
"Oikein. Minä kuolen, ja soisin – soisin kuolevani sinun lähelläsi,
Pikku Veikko."
Mowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä reveltyyn kaulaan.
"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana kieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti", köhi Akela.
"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa", huudahti Mowgli. "En ole omasta tahdostani ihminen."
"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan ihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle henkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran pelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene oman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että tämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo."
"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut sen."
"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin sinut ajetaan."
"Kuka minut ajaisi?"
"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo."
"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen", vastasi Mowgli.
"Muuta ei minulla ole sinulle", puheli Akela. "Nyt haluaisin puhua heimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan minäkin Vapaan Kansan johtajia."
Hyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen, molemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi syvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava kuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään pitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes päättyi viimeiseen tervehdykseen "Saalista saakaa!" ja Akela silmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui selälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.
Mowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle tylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien ahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja sudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan kuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä lahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut yksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään aamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä ja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.
"Saalista saaos!" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut elossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: "Ulvokaa, koirat! Susi on tänä yönä kuollut!"
Mutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran laumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua sen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.