Šrift:Väiksem АаSuurem Aa
Antero ja Kaloniemen neito
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Otti tallista orihin,
Ratsun kultahan rakensi,
Lähteäksensä käkesi,
Mennä konnusta kosihin,
Konnun kuulua tytärtä,
Kalonienien neittä nuorta.
Iso kielsi, emo epäsi,
Kielsi veljet ja sisaret,
Varottivat lähtemästä
Kaloniemen neitosihin:
"Ei sua suvaita siellä,
Neittä ei anneta sinulle."
Toki läksi, ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruksia,
Kohti miehiä kovia.
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahille,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion ison kotihin.
Vieri tuosta viikon päivät,
Tauti neitosen tavotti,
Tuosta vointui vuotehelle,
Alkoi villoilla virua.
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Kävi noi'illa Virossa,
Nartsi Narvan tietäjillä:
Sanoi noita kuolevaksi,
Arpoja paranevaksi.
Tuli tuolta takaisin,
Matkasi omille maille.
Kirkko vastahan tulevi,
Kilkahteli kirkon kellot,
Antero kysyttelevi,
Mitä kellot kilkkaeli.
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti varsin viisas,
Tuopa vasten vastaeli,
Sanoin laati, noin saneli:
"Sitä soivat kirkon kellot,
Parkuvat papin pasunat,
Ken viimein kävi vihillä,
Pariskunsin pappilassa,
Kohta tänne kaivatahan,
Alla nurmen nukkumahan."
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Puri huulta, väänsi päätä,
Läksi eelle kulkemahan.
Teki matka'a vähäisen,
Jo tuli liki kotia
Kuuli koissa kolkettavan,
Veräjällä veistettävän:
"Mitä veistät, veljyeni,
Lakutat, emoni lapsi,
Vai veistät sotivenoa,
Sotikantta kalkuttelet?" —
"En veistä sotivenoa,
Sotilaiva'a lakuta,
Veistän kuollehen kotia,
Katonehen kartanoa."
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Puri huulta, väänsi päätä,
Meni tuimana tupahan;
Neito kolkassa makasi,
Kutvatukka kuoliana.
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Iski kahta kämmentänsä
Kuin on kahta kalman usta,
Viskoi viittä sormeansa
Kuin viittä Viron vipua,
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Sen hän iski itsehensä
Syvällä syän-alahan;
Niin he kaksin kaivattihin,
Yhellähän hauattihin.
Kun he sitten hauattihin
Maan alle makaamahan,
Yksi puron tälle puolen,
Toinen puron tuolle puolen,
Nousi siitä nuori koivu
Kumpaisenkin hauan päälle,
Juuret yhtehen junivat,
Latvat toinen toisihinsa;
Hakattihin koivut maahan,
Lastut lensi toisihinsa.
Kanteletar III: 36.
Kuollutta kultaansa itkevä neito
Neiti kangasta kutovi,
Sukkulaista suikahutti,
Kultalangasta kutovi,
Hopeaista helkyttävi;
Kultarihmaset kulisi,
Helisi hopealangat.
Tuli nainen naapurista,
Kysytteli, lausutteli:
"Kelle kultalangastasi,
Hopeaista huolittelet?"
Neiti vasten vastaeli
Ja sanoi sanoilla näillä:
"Kelle muulle kuin omalle,
Kuin omalle armahalle,
Kullalleni kultapaian,
Hopealleni hopean;
Kohta kaupoiltaan tulevi,
Turun mailta matka'avi,
Kahen, kolmen yön perästä,
Viikon päästä viimeistäki,
Tuo mulle siniset silkit
Sekä uuet ummiskengät."
Sanoi nainen naapurista:
"Saat jo katkaista ku'onnan;
Ele outa armastasi,
Ei tule sinä ikänä,
Jo on kuoli kultasesi,
Meni mielitiettyisesi,
Meren kuohussa kovissa,
Ve'en vankan vaahtiloissa,
Laiva poikki, toinen halki,
Kolmas kuivalle karille,
Itse haukien iloksi,
Ahvenien armahaksi."
Neiti tuosta itkemähän.
Kultakangas kätkemähän,
Itki vuoen, itki toisen,
Ja itki ikänsä kaiken;
Pois itki ihanat silmät,
Kasvon kaunihin kaotti.
Meni metsähän kesällä,
Lintu lauleli lehossa:
"Ele itke, neito parka,
Yhtä sulhoa ijäti,
Kyllä saat sä toisen kullan,
Sulhon vieläki paremman,
Tuo sulle sinisen silkin
Sekä sormukset soreat,
Tuopi uuvet ummiskengät,
Sekä pasmakat paremmat."
Neito vasten vastaeli:
"Jos saisinki toisen sulhon,
En mä sua sinä ikänä,
En oma'a kullaistani."
Kanteletar III: 121.
Vapautettu kuningatar
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa sanotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
Saalistaan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. —
Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan:
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.
Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!
Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
"Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"
"Oi turhaa, pois on poissa!" – Hän vinhemmin vaan käy —
"Oi surmasi helmaan kiidät!" – Hän koht' ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.
Ja rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin rajuilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin…
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö.
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. —
Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.
P. Cajander.
Runolauluja
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin…
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa;
"Paraimmat laulut, ukko, nyt laske soimahan,
Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan
Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
Hopeelta hohtaa paita, hivukset pitkät sen
Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;
Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin.
Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
Jo ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niin kuin salainen tenho ois,
Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
P. Cajander.
Kaupin linna
Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan,
Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.
Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,
Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.
Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,
Ylt' ympäriltä kaiku etäältä vastasi.
Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa.
Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.
Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,
Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:
"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!
Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean."
Majasta matalasta nyt ratsun etehen
Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.
"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää
Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.
Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:
"Me voisimmeko tulla näin kurjaks milloinkaan?"
"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,
Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"
Näin vastas röyhkeästi ritari kerskaillen.
Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.
Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,
Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.
Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoa tuijottaa:
Ei linnaa nä'y missään, ei harjaa korkeaa.
Poroksi palanunna on linna julkinen;
Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.
"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"
Niin mielihaikealla ritari huudahti.
Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,
Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.
Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,
Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.
"Mit' onpi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;
"Aseisin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan."
Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;
Vaan haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.
Mut katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:
Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.
Puun-oksilla he liikkuu ja nauraa, irvistää,
Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.
Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee,
Hän miekan poies heittää ja kauas pakenee.
Hän kauan vielä kulki, – niin kansa tarinoi, —
Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.
B. F. Godenhjelm.
Birger Jarlin linna
Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt
Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
Himmeesen varjohon jo peittänyt.
Sill' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin,
Hempeetä kesä-yön mä hiljaisuutta
Sydämmin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta.
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muudollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvästi järveen kuvauu sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.
Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhottavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle?
Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.
Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessa tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?
Näin miettiess' en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamukoissa
Ja peljästys kaikk' oli siltä poissa.
En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse jylhiin linnan räystähissä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
Mielestä haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
Maamiehen kun ma kuulin sitte siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kun tervesnä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojaks' olevan maan rauhaisuuden.
Tuokko.