Šrift:Väiksem АаSuurem Aa
Ilkka
Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauanki, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
Ja kuoli – hirsipuussa.
Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mut jaloin poika Suomenmaan
Hän oli aikanansa.
Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten;
Hiin sopi niihin kuitenkin
Kuin tehty niitä varten.
Se aik' ol' ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsissä Klaus Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan.
Kyll' itki moni huokaillen,
Ett' oikeus on pilkka;
Mut itkiessä toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka.
Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa.
"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki.
"Siis vapauteen taistellen
Ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa!"
Ja vasamata nopsempaan,
Jonk' ilmaan viskas jousi,
Nää sanat lensi halki maan,
Ja Suomen kansa nousi.
Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata:
Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.
Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siks kunnes juonet kavalat
Löi Ilkan Nokialla.
Tuo teot suuret kunniaa:
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mut varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.
Kaarlo Kramsu.
Hannu Krankka
Läks joukko reipas, nuori
Lakeilta Limingan,
Sotahan itsens suori
Uhaksi sortajan.
Käy Hannu Krankka heitä,
Mies uljas, johtamaan;
Vienassa surman teitä
Jo oppi astumaan.
Levinnyt kaikkialla
On tieto kamalin;
"On lyöty Nokialla
Jo joukko Ilkankin."
Mut suremaan ken jouti,
Kun tullut tieto on,
Ett' tulossa on vouti
Jo Abram Melchersson!
Hän luulee voivans, houkko,
Lannistaa Pohjanmaan,
Ja sotilaita joukko
Häll' ompi seurassaan.
Mut Krankka tämän kuullen
Näin mietti mielessään:
Sit' ennen, niin mä luulen,
Viel' leikki leikitään.
Vaan lähteissänsä vielä
Käy luo hän tietäjän:
"Kuink', ukko, johan tiellä
Sä näät mun kestävän?"
Ja vanhus kohoaupi
Ja häneen katsahtaa:
"Verissäns valittaapi
Koht' armas Suomenmaa.
"Ja vainon valta vankka
Se maassa vallitsee;
Mut sua, Hannu Krankka,
Ain' onnes suojelee.
"Vaan mieleesi sä paina
Tää neuvo totinen:
Sä karhu tapa aina,
Ennenkuin nyljet sen."
Ja joukko reipas lähti
Lakeilta Limingan,
Ja joutuisasti ehti
Se luoksi Kokkolan.
Nyt siellä Hannu Krankka
Tarkastaa joukkoaan:
Iin väki tuima, vankka
Ei väisty milloinkaan.
Ja Kemin kookas kansa,
Nuo urhot rotevat,
Ylpeillen voimistansa,
Ain' itseens luottavat.
Mut miehet reippaat, sorjat
Ja liukkaat Limingan,
On taistelussa norjat
Ja uljaat ainian.
Vaan odotus ei työnä
Heill' ole kauankaan.
Jo vouti talviyönä
Myös rientää Kokkolaan.
Ja Krankan joukkokunta
Nyt verileikin saa,
Ja hurmevirrat lunta
Lämpöiset sulattaa.
Ei Nuijajoukko taivu,
Saa vouti tappion:
Ken verihins ei vaivu,
Hän pyrkii pakohon.
Pakohon hevosensa
Myös vouti käännättää,
Kun hänen rinnallensa
Jo Krankka ennättää.
Ei vastustus nyt auta,
Hän Krankan vanki on:
"Nyt ilkitöistäs hauta
Sun perii, kunnoton.
"Mut ennen kuin mä sulle
Kaikk' kostan konnantyös,
Sä turkkis anna mulle,
Se hyv' on talviyöss'."
Hän turkin hältä riisti
Ja yllens puki sen.
Se oli pulska, siisti,
Mut turmiollinen.
Sill' urhot innossansa
Jo vainoo uhriaan:
"Tuoll' on hän, turkissansa
Hän kyllä tunnetaan."
Ja käsivarret tuimat
Aseita heiluttaa,
Ja sivallukset huimat
Miest' uhkaa uhkeaa.
Rajusti Krankka torjui
Nuo iskut päältähän,
Ja Nuijajoukko horjui,
Kun jälleen iski hän.
Ei iskut häntä yllä,
Ja miehet huutamaan;
"Hän Krankka on, hän kyllä
Kädestä tunnetaan."
Ja melske huima herkes,
Ja kukin ä'issään,
Niin nopeaan kuin kerkes,
Taas voudin etsintään.
Mut hänt' ei löytynynnä,
On turhaa kaikki työ:
On vouti lymynnynnä,
Ja suojanans on yö.
Ja Krankka hymyhuulin
Näin lausui huo'aten:
"Mä neuvon viisaan kuulin
Mut ymmärtänyt en.
"Jos muistanut mä oisin
Tuon neuvon mielevän,
Niin nähnyt oisin toisin
Tään leikin päättyvän.
"Ei voitto loistossansa
Niin uljas, verinen,
Ois ollut lopussansa
Niin hullunkurinen.
"Siis sanaa taidokasta
Kaikk' urhot muistakoot:
Sä karhu nylje vasta,
Kun tappanut sen oot."
Kaarlo Kramsu.
Jaakkima Verends
Verends herra hovissansa
Mies ol' aimo aikanaan,
Kauas kaikui kunniansa
Yli suuren Suomenmaan.
Jalo oli herran henki,
Suuria se mietti vaan:
Rovon rosvos viimeisenki
Köyhältä hän miekallaan.
Naapurina Peipon maata
Talonpoika omistaa.
Koskaan tavata ei saata
Talonpoikaa parempaa.
Naapurihin Verends kerran
Hovistansa ratsastaa.
Uljas oli ryhti herran,
Uljaast' orhi korskuaa.
Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie:
Peippolahan, talon luoksi,
Ratsu isäntänsä vie.
Katsojalle kaunoisasti
Viljapellot vihannoi.
Talonpoika taitavasti
Raataa siellä, minkä voi.
Mutkat halpaa halvemmiksi
Herran jalo mieli ties.
Asiansa ajoi siksi
Suoraan Verends, niinkuin mies.
"Maistasi", hän ärjyy, "näistä
Luovu, minulle ne suo.
Tieltä voimakkaamman väistä,
Tapa viisahan on tuo."
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:
"Vieroittaa te ette saata
Talonpoikia tavastaan:
Ei hän tahdo toisen maata
Eikä luovu omastaan."
Verends herra aikanansa
Aina oli aimo mies.
Työnsä kerran alkamansa
Myöskin lopettaa hän ties.
Maaksi Peippolan ens yönä
Tuli tuima tasoittaa.
Muu ei isännällä työnä:
Vaivojaan vaan valittaa.
"Mut' ei hädäst' itku päästä,"
Niin hän miettii vihdoinkin;
"Itse auttaa itsens hä'ästä,
Se lie keino viisahin."
Aika riensi. Riemahdellen
Piti Verends pitojaan.
Vieraista yks ilkkuellen
Silloin alkoi kertomaan:
"Hyöty suuri rovioista
Olevan ei näytäkään:
Peippola nous' raunioista
Ehompana entistään."
Hovistansa vielä kerran
Verends herra ratsastaa.
Tulta iski silmä herran,
Tulta orhi korskuaa.
Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie.
Ratsu talon uuden luoksi
Isäntänsä tuiman vie.
Talonpoika pellollansa
Työssä on kuin ennenkin,
Hälle herra ratsultansa
Ärjyy äänin vihaisin:
"Julkeutt' en vielä moista
Nähnyt ole milloinkaan!
Kuinka taloa teet toista?
Teetkö senkin palamaan?"
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:
"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi,
Rakens' talonpoika taas."
Kaarlo Kramsu.
Hakkapeliitta
On usvast' astunut aamu
Jo Lytsen'in aukeillen,
Kun mustempi, murheen haamu
Taas peittävi päivyen:
On poissa Kustavi suuri —
Hepo juoksee haltiaton —
Ja puhtahan uskon muuri
Hänen kanssaan murtunut on.
Eräs urhosa poika Suomen
On maassa, haavoissaan;
Ei koittane uusi huomen
Tuon silmähän milloinkaan.
Maa ruskovi rinnan alla,
Jo silmiä peittää yö; —
Mut kuolla hän viel' ei malta,
Kun kesken on kaikki työ.
Ja toivoen tuskissansa
Hän selvähän aistelee,
Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
Taas eistyen taistelee.
"Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"]
Taas puolelt' ystävien,
Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu
Kuin pauhina Pauvanteen.
Hän tempaa suitset ratsaan —
Taas säihkyvi säilän suu —
Ja lailla paatisen patsaan
Hän selkähän istautuu.
Ja kussa taistelu kuumin,
Etumaisna hän raivoaa
Ja johtaja-urhon ruumiin
Vihamiehiltä valloittaa.
Kun viimein on voitto saatu,
Ja tehtynä kaikki työ,
Hymysuin hän maahan kaatuu,
Ja silmät peittää yö.
Arvi Jännes.
Taneli Luukkonen
Näin Luukkonen rohkea lausui:
"Nyt teille mä tarjoan,
Te korpien väijyvät sissit,
Urotyön niin loistavan.
"Teit' ajohon otuksen kutsun
Niin uljahan voimakkaan,
Ett'ei sen vertaista nähty
Ole saloilla Suomenmaan.
"Sen otuksen pyytää mä tahdon;
Mua siinä te auttakaa!
Kuningas siit' teitä kiittää
Ja Ruotsin ja Suomen maa.
"Nyt Venäjän mahtava Tsaari
Lähitienoilla majailee,
Hän, jonka rautainen koura
Sulo maatamme runtelee.
"Nyt kuivata voimme kaikki
Verikyyneleet Suomenmaan.
Ken sortoa enään pelkäis,
Otus semmoinen saaliinaan?"
Ja riemuiten sissit huusi:
"Sua seuraamme, Luukkonen!"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän huudahti nauraen:
"Mä leikissä myös olen myötä,
Mut sitä te muistakaat:
Nuo otukset suuret ne potkii,
Ja koivet on voimakkaat."
Jo nukkui levossa Tsaari,
Mut äkkiä heräjää,
Kun ulkona huudot kaikuu
Ja asehet helähtää.
Nuo metsien hurjat sissit
Ovat tulleet peitossa yön,
Nyt Tsaarin he vangita tahtoo,
Nyt alkavat verityön.
Mut Tsaarin vartijamiehet
On uljaat taistelemaan.
Ei kuolemata he kammo,
Ei väisty he paikaltaan.
Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
Ja vastus voitettu on,
Niin nähtihin, että Tsaari
Pois päässyt on pakohon.
Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
Veriuhreja urhotyön:
"En teidän tähden mä tänne
Ole rientänyt halki yön.
"Otus oiva täällä on nähty,
Sitä pyytää mä halusin,
Mut kurjien orjain ruumiit.
Mitä niistä mä huolisin?"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän naurahti, lausuen:
"Ei saalista aina saada,
Vaikk' ollaan jäljillä sen.
"Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
Ett' ajettu milloinkaan
Niin jaloa otust' ei ennen
Ole saloilla Suomenmaan.
"Enk' usko, ett' edes vasta
Niin uljahan otuksen
Käy kimppuhun talonpoika,
Kuin käynyt on Luukkonen."
Kaarlo Kramsu.
Gezelius
"Maan mainiona eikö Ruotsin valta
Nyt kansain kesken loista avaralta
Ja eikö Itämerta aaltoisaa
Se äidin lailla sylihinsä sulje
Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
Rohkeesti vastustaen maailmaa?
"Kuningas yksi sitä hallitseepi
Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
Siis kaikkialla, missä voittoisana
Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
Sen kieli yksin armon saakohon.
"Mut mitä täällä teidän seuduillanne
Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."
Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
Sen kuuli vakavana loppuun asti
Gezelius piispa; sanan pontevan
Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
"Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
Jumala pitää tunnustettaman.
"Te tahdotteko Hänen kunniaansa
Vähentää, joka suureen maailmaansa
Loi kansat, määräs kielet kansoillen
Ja heille kullenkin soi tehtävänsä,
Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"
Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
Lennähti nuorukaisen sydämeen.
Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.
Välkähti aatos hänen hengessänsä:
"On Suomen kansallakin tehtävänsä,
Johonka sitä kutsuu sallimus.
Ei mua houkuttele loisto, maine;
Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen;
Meillenkin koittaa päivän valkeus!"
B. F. Godenhjelm.
Sotavanhus pidoissa
"Hovissa ol' joulutanssiaiset,
Kyntteliä loisti, viulu soi.
Pitäjäämme herrat sekä naiset
Kuomit kulkus-aisat sinne toi.
Niinkuin kirkko jouluaamuna,
Valaistuna joka ikkuna,
Loitolle se loisti illalla.
"Sinne, tahdost' armollisen herran,
Miekin, vanha kanto, kompuroin, —
Taivas palkitkoon sen hälle kerran,
Minä häntä kehun, minkä voin! —
Siellä herrain hyväin kammariin
Vei hän minut, kättä paiskattiin,
Piippuakin polttaa käskettiin.
"Puuta painoin; aloin kurkistella,
Suu, kuin salin ovet, ammollaan,
Salin, kynttilällä tuhannella,
Näin mä siellä ihanuudessaan.
Nytpä juuri juomat kannettiin, —
Mulle vankka lasi annettiin,
Oh, niin makealta maistui, niin!
"Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat!
Tanssiapa pyörähtelivät,
Herrat koreasti pokkuroivat,
Naiset niinkuin kukat nyökkivät.
Minä istuin siellä nurkassain,
Poltin vaakunaa ja katsoin vain;
Taikka maistelin ma lasiain.
"Tutuksi jo alkoi tuokin tulla,
Kun se loppui, tanssi lakkasi.
Säveliä silloin taas sain kuulla
Toisia, kun herrat lauleli.
Tuot' en juuri mikskään älynnyt, —
Lienenkö jo hiukan päihtynyt,
Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.
"Silloin – säpsähdin, kuin tykin luoti
Oisi käynyt vanhaan rintahan':
Kaikuipahan herrain suusta nuotti,
Voimakas ja tuttu, vastahan'.
Herra Jumala! – En saata, en,
Selitellä tämän sävelen
Lumovaikutusta mielehen'!
"Tuo se oli, joka äänellänsä
Meitä taistoon kutsui, kiihdytti!
Tuo se silloin soi, kun veressänsä
Kuolemaan jo kaatui kumpppani!
Tuohan soi, kun liput liehuivat,
Vastatusten rivit riehuivat,
Sydänsuonten nesteet kiehuivat:
"Porin marssin sävelehen kuulin!
Ylös syöksyin, kaikki unohtain, —
Vihollista vastaan jopa luulin
Miehissä nyt marssittavan vain.
'Rynnäkköön siis!' – minä huutamaan.
'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan
Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'
"Näin ma huusin, – hiljaisuuden hartaan
Kummastus ol' ympärilläni.
Kohta selvennyin, – ja vanhaan partaan
Itkun hauliapa virtaili.
Hurjaa hulluuttani häpesin,
Vaan kun toisia nyt katselin,
Vuoti vettä silmät niidenkin. —
"Hyvät oli herrat, pidot oivat,
Enkä äkkiä niit' unohda;
Sillä uljaat sävelehet soivat
Alati nyt ukon korvissa.
Soivat; – vanhain Porin sävelten
Kyllä tiedän selvän entehen:
Tämä vuosi mulle viimeinen!"
G. Lbk.