Ylhäällä hiekkaharjun rinteellä istuivat kalastajat. Muutamat olivat jo päästäneet verkonlangat putoamaan käsistänsä ja kumartaneet päänsä uneen. Toiset vielä pitelivät urhollisesti vastaan ja katsahtivat silloin tällöin väsyneesti merelle, suurelle, aavalle, sinertävälle merelle, joka siinä levisi niin kirkkaana, niin toivottoman autiona, että olisi luullut sitä kuolleeksi, ell'ei olisi kuulunut sen unista, raukeata huountaa rantaa vasten.
Ulompana merellä luoteen puolella kulki yksinäinen, suuri höyrylaiva, jättäen paksua mustaa savua suoraksi viivaksi jäljellensä.
Se oli "Two brothers" eli Veljekset, englantilainen rahtilaiva, jonka piti päästä niemen itäpäitse etelään päin Kattegattiin ja edelleen johonkin Itämeren satamaan.
Laivalla oli hiljaista. Oli juuri mitattu syvyyttä ja tunnettiin olevansa varmat rannasta.
Ylt'ympäri etukojussa, jossa oli enin varjoa, makasivat merimiehet, sekalainen joukko irlantilaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia, yllä punaruutuiset villapaidat, selki-seljällään, nenät kohti taivasta, suuren raskaan laivan tyynesti kulkea jonottaessa kirkasta vedenpintaa ja jättäessä jälkeensä kaksi pitkää, kapeaa karetta, jotka levisivät kuin lumireki laivan kokasta.
Kapteenilla itsellään oli vahtivuoro.
Hän istui pienessä, sievässä kojussa komentosillalla, josta saattoi mukavasti huomata kulun suunnan.
Hän oli pieni, paksu englantilainen, pelkkää pihvipaistia ja portteria, aivan kaulaton, muoto leveä ja punakka, suuri, punainen parta ylös poskille asti kasvavana. Mutta pieni, paksu, melkein muodoton käsi oli kuin luotu kaatamaan yhdellä iskulla maahan niskoittelevia merimiehiä ja puristumaan nyrkiksi suurisuisten jungmannien silmien edessä.
Katse hänen tuijottavissa silmissään oli muuttumattoman levollinen. Eikä pienintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoissaan, kun hän siinä istui aamiaisen jälkeen mukavasti taapäin nojautuneena ja polttaa tuprutti makeaa shag-tupakkaa lyhyestä puupiipusta, silloin tällöin välinpitämättömästi katsellen ikkunasta valkoista, päivänpaisteista rantaa, joka siinä jäi jäljelle.
Mutta hän ei ollut yksin.
Hänen edessään, puoleksi hänen polvellansakin ja kasvot häneen päin, istui pieni, hento olento, leikitellen valkoisilla, sukkelilla sormillaan hänen paksussa parrassansa.
Suuri kesähattu riippui takana seljässä mustasta samettinauhasta. Punainen, auki levitetty päivänvarjo oli lattialla hänen allansa, varsi ylöspäin ja pari hansikkaita sisässä.
Pieni, ahdas leninki oli kuin valettu nuoren, notkean ruumiin ympäri ja päättyi ylhäällä melkein liian suureen poimukaulukseen hoikan, hienon, sinisuonisen kaulan ympärille.
Välistä katsahti hän ylös ja hymyili, kun sattui tempasemaan henkeensä väkevää savua, jota kapteeni arkailematta tuprutti häneen päin. Melkein liian suuret, tummansiniset silmät ja melkein liian pitkät kaarevat ripset tekivät hänet melkein lapsellisen näköiseksi. Taikka hän myöskin ikäänkuin varkain näpisti kapteenin punaisesta, karvaisesta korvasta tai kutitti häntä hiljaa kyljestä.
Mutta pienimmästäkin maltittomasta nykäyksestä tai suuttuneesta ärähdyksestä lakkasi hän heti, kiersi molemmat nuoret käsivartensa kapteenille kaulaan ja hiipi hänen rintaansa vasten, hyväilyjä kuiskaellen.
Se oli "little Mary", pikku Maria.
Niin sanoi hän itseään ainakin itse täällä sisällä kaikessa tuttavuudessa. Sillä kapteeni Charles, jos hän muuten häntä puhuttelikaan, sanoi häntä vain Maryksi.
Mutta viime kuukausien vienot kesätuulet, runsaat rahdit ja onnelliset matkat olivat pehmittäneet kapteenin mielen. Ja ensi kerran elämässään tunsi hän mielessään alinomaista pelkoa, että oli tekemässä jonkin suuren ja hirveän tyhmyyden.
Ja tuossa makasi nyt Mary ihan hiljaa, kädet kierrettynä hänen kaulaansa, suuret silmät uneksien katselevina läheistä päivänpaisteista rantaa.
Hänen kähäräinen päänsä lepäsi kapteenin rinnalla, kohoten ja laskeutuen hitaasti hänen raskaan hengityksensä mukaan.
Mutta kun kapteeni Charlesin raskas käsi nyt laskeutui hänen tukallensa ja alkoi sitä hiljaa silitellä, sulki hän silmänsä eikä liikahtanutkaan.
"Little Mary", supisi kapteeni hiljaa. Se tapahtui nyt ensi kerran.
Mutta heidän siinä niin istuessaan kuului äkisti kannelta outoa melua, kone pysähtyi käymästä ja toinen perimies tuli hengästyksissään juosten rappuja ylös ja änkytti Englannin kieltä murtaen:
"Herra kapteeni … me … me olemme kiinni!"
Kapteeni Charlesin raskas ruumis oli jo yht'äkkiä työntänyt päältänsä Maryn ja kiroten juossut ulos ovesta kurkistamaan laidan yli.
Niin ihan oikein! Laiva oli kiinni, kirkkaasta, lasivehreästä vedestä kiilsivät piikivet ja raakunkuoret uurteiselta pohjalta, johon he ihan hiljaa ja varovasti olivat ajaneet kiinni.
Kapteeni Charles seisoi kauan veteen katsoen, hänen muotonsa oli tullut veripunaiseksi. Mutta katsottuaan alas pitkin laivansivuja ja huomattuaan, ett'ei sille ollut tullut mitään vahinkoa, kääntyi hän äkisti poispäin, helpotuksesta nauraa hohottaen, johon Mary paraan taitonsa mukaan yhtyi, vaikka hän vielä oli ihan kalpea säikähdyksestä ja silmät täynnä kyyneliä.
"Puolella voimalla! – takaperin! – puolella voimalla!" komensi kapteeni Charles levollisesti alas konehuoneesen ja samalla iloisesti lausui: "all right", kaikki hyvin, kannelle päin, jossa merimiehet joka haaralta kokoutuen kurkistelivat laidan yli.
Mutta kun nyt kone jälleen rupesi käymään, astui hän kiivaasti pari kertaa edestakaisin komentosillalla ja polttaa tuprutti miehen lailla piippua, ikäänkuin oikein tointuakseen peljästyksestä. Hän tunsi vielä sydämmensä sykkivän kovasti ja kasvojansa polttavan.
Mutta laiva ei liikahtanut.
"Koko voimalla – takaperin – koko voimalla!"
Mutta se ei liikahtanut.
Ja vaikka kone kuinka ponnisti ja puhki ja savu mustana ja sakeana tuprusi piipusta, niin pysyi laiva kuitenkin horjumattoman lujasti kiinni, kumisten vain omista ponnistuksistaan helähtelevällä raudan äänellä.
Kauppalassa oli kuitenkin äkisti huomattu, mitä oli tapahtunut, ja nopeasti herätetty ihmiset puolipäivä-unestaan.
Yksitellen astua tallustelivat jo kalastajat hietikkoa pitkin, vatsa hyppivänä naurusta. Yhä useampia tuli joukottain perästä, ja jo pitkän matkan perästä voi nähdä leveää naurua heidän päivettyneissä kasvoissansa.
Lähimmät hiekkasärkät kylän ympärillä karttuivat yht'äkkiä täyteen naisia ja lapsia, jotka käsillään varjostaen silmiänsä katsoa tirkistelivät pohjoiseen päin. Muutamia juoksi alas, toisia päin vastoin ylös harjulle.
Joka taholta, aina niemeltä saakka näkyi ihmisiä kiireesti rientävän kankaan yli, huutaen ja osoitellen toinen toisellensa jo hyvän matkan päästä. Yksin vieraat matkustajatkin, sekä naiset että miehet, olivat yht'äkkiä jättäneet kestikievarin aamiaispöydän, rientääkseen onnettomuus-paikalle, harmaahattuinen kaikkein edellä, ruokaliina kiireessä pistettynä puoleksi takataskuun, kunnes koko väkijoukon huomio kääntyi pelastuksen-välittäjään, joka ihan levollisena tuli vaunuilla ajaen.
Kaikki olivat nyt yht'äkkiä päässeet jaloillensa. Pienimmistä puutölleistä, kauppiasten suurista taloista, joka majasta lähdettiin ulos hiljaisessa, levottomassa mielenliikutuksessa, joka yhä enemmin valtasi kaikki. Kokouduttiin porstuan oville kysellen ja selitellen. Kauppias seisoo ovellansa hieroen kuin viluissaan käsiänsä, niinkuin jolla on huono ruoansulatus; yksin nuori, kalpea pappikin näkyi kovassa mielenjännityksessä astuskelevan ylös hiekkaharjulle pappilan taa ja katsahtavan pohjoiseen päin.
Mutta kun viimein ulompaa tullut sanoma peruuttamattomasti vahvisti, että laiva oli kiinni, ihan avuttomasti kiinni, silloin purkautui mielenjännitys yksiääniseksi, vapahtavaksi nauruksi ovelta ovelle yli koko kauppalan.
Kauppias hypähti keveästi kuin höyhen ylös kierretuolistaan, työnsi rasvaisen, liputtoman lakin taapäin niskaan ja käski jo edeltäpäin hinata suuren viina-ankkurin ylös kellarista. Iloisia kasvoja juoksenteli kaduilla käyden tervehtimässä naapureja ja tuttavia; nuori, kalpea pappi astui hiljaa kammariinsa ja avasi almukirjansa; ja muuan vaimo, joka ei ollut neljääntoista päivään nähnyt sianlihaa pöydällänsä, alkoi hämmästyksissään kurittaa ainoata lastansa, niin että se piti melkein väkisin pelastaa häneltä käsistä.
Yksin vanhat ja vaivaisetkin, jotka tuskin jaksoivat astua, hiipivät ylös hiekkaharjuille näkemään suurta savuavaa hirviötä, joka siellä ulompana puhkaen ja kolisten koetti päästä irti.
Onnettomuus-paikalla oli merenranta täpötäynnä ihmisjoukkoja. Ja ulkona laivan luona, joka oli kiinni kolmannella karilla hyvän matkan päässä maasta, uiskenteli meluava joukko suuria ja pieniä veneitä, laitoja myöten täynnä nuoria ja vanhoja kalastajia, jotka nauroivat ja huusivat joka kerran kapteenille, kun hän vain näyttäytyi komentosillalla.
Perimiehensä kautta oli näet kapteeni kieltänyt ketään tulemasta laivaan ja oikealla englantilaisen itsepäisyydellä hyljännyt kaikki avuntarjoukset.
Sitä vastoin oli kaikki laivamiehet kutsuttu kannelle ja suuri vene laskettu alas, kaksi ankkuria viety kauas taapäin ja niiden vahvat vitjat kierretty vintturin ympäri ja koneen käsketty panemaan liikkeelle kaiken voimansa, sillä irti heidän piti päästä.
Itse käveli kapteeni vähän kalpeana, vähän värähdellen kuin kuumeesta, mutta muuten tyynenä edestakaisin komentosillalla kojuunsa ja jälleen ulos, viskoen käskyjä lyhyesti ja jyrkästi pitkin laivan kantta, mutta edes katsahtamattakaan veneihin. Mary seurasi häntä suurilla, kyyneleisillä silmillään sohvaltansa kojusta; hän oli kerran koettanut lähestyä häntä, mutta kapteeni oli tylysti työntänyt hänet pois, virkkamatta sanaakaan.
Mutta vaikka kone olisi kuinka puhkanut ja ponnistanut voimiansa viimeiseen piirtoon asti, yhtä vähä siitä oli apua; laiva oli lujasti kiinni, se ei siirtynyt tuumaakaan, vaan vaipui hitaasti yhä syvemmälle hiekkaan ja vapisi kuin sisällisestä mielipahasta helähdellen raudan äänellä.
Jokaisesta uudesta, turhasta yrityksestä kaikui naurunpuuska alhaalta veneistä, johon ikäänkuin kaiku kuului vastaan rannalta.
Tällä välin tuli yhä useampia veneitä lisäksi. Aina niemeltä ja pienestä kylästä etempää etelästä päin tuli niitä hiljakseen pitkin rantaa, niin että viimein kasvoi pieni, tiheään sullottu laivasto pikku aluksia, jotka hankasivat ja sysäsivät toinen toistansa ja tunkeutuivat toistensa väliin kuin iloisessa kansanjuhlassa.
Ja mikäli jokaisesta laivan turhasta ponnistuksesta varmuus kasvoi, että se pysyi lujasti kiinni, ja mikäli samalla malttamattomuus kasvoi, sikäli pauhattiin yhä kovemmin joka kerran, kun yksikään pää näkyi laivan laidalta.
Nythän siitä kohta piti jotakin tuleman! Mutta saattaisivathan yhtä hyvin antautua hetipaikalla! Sillä tämähän jo alkoi tuntua vähän yksitoikkoiselta, varsinkin niistä, jotka olivat jättäneet kärsivällisyys-pussinsa kotiin eukkojen ja lasten luo!
Varsinkin, tietysti koeteltiin arvaella, mitä siinä saattoi olla lastina. Muutamat veneet nuuskivat lakkaamatta laivan ympärillä, eikä kukaan enää epäillyt, että lasti oli semmoinen, joka voi korottaa pelastuspalkan hyvinkin suureksi. Muutamat sanoivat pummulia luotettavammaksi tavaraksi. Toiset olivat kyllin vaatimattomat ja tyytyivät rautaan ja hiilin. Mutta kun joku nuuskijoista oli tuntevinaan kahvin hajua, saavutti se heti melkein yksimielisen suostumuksen. Ja kun samassa punapaitainen merimies, katsellen asiaa naurettavalta puolelta, pisti päätänsä jostakin aukosta ja alkoi irvistellä veneille, huusivat he heti hänelle kuin yhdestä suusta, eikö jo kohta kahvi ruvennut valmistumaan, ja käskivät häntä sanomaan matamille, ett'ei hänen pitänyt säästämän papuja, vaan keittämän oikein väkevää, koska he nyt olivat tässä jo olleet kaksi tuntia ja alkoivat kyllästyä odottelemiseen.
Mutta kapteenin silloin näyttäytyessä komentosillalla ja laivan alkaessa taas vähäisellä toivon vilahduksella ponnistella voimiansa, lähettivät he kuitenkin uuden naurumyrskyn vierimään pitkin meren pintaa. Kaiku vastasi rannalta, ja yksin aurinkokin alemma vaipuessaan paistoi niin valoisasti tuon näyttämön yli, kuin olisi se tahtonut seoittaa tyynen, leveän hymynsä yleiseen iloon.
Pelastuksen-välittäjä seisoi laivan takapuolella suurenlaisessa, kuusiairoisessa veneessä, pysyen vähän etempänä muista.
Hän oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen, parraton ja suurikäsinen mies ja koetti tyynellä, vakavalla silmäyksellä mahtavasti katsella tuota kaikkea.
Mutta hänen suunsa ympärillä värähteli heikkohermoisia nykäyksiä, joita oli mahdoton hillitä. Ja kun hän kuuli "kahvi"-sanaa mainittavan jossakin nuuskivassa veneessä, värähti koko hänen suuri ruumiinsa, jota paitsi hänen täytyi koko voimallaan tukeuttaa hymyä.
Tullinhoitaja, lihava herra, kultasankaiset lasit silmillä ja kultareunuksinen lakki päässä, lähestyi toisessa veneessä ja tervehti.
"Mitä sanotte tuosta, herra välittäjä?" sanoi hän, nauraen pehmeässä, tulipunaisessa parrassaan, joka oikein liekitsi päiväpaisteessa.
"Mitä?"
"Minusta tuo on oikea jöröjukka, vai mitä?"
Pelastuksen-välittäjä nykäytti olkapäitään, jota voi selittää, miten ken tahtoi. Mutta tullinhoitaja nauroi taaskin ja sanoi:
"Siinä on varmaankin kahvia, vai mitä?"
"Oh, kenpä sen tietää", vastasi toinen levollisesti, melkein papillisen arvokkaasti ja yhä katsoen suoraan eteensä. "Varmaankin on siinä vain rautaa tai ehkä hiiliä. Englantilainenhan se on."
"Englantilainen, niin, hi hi! Oikea englantilainen kyllä! Sitkeä ja kestävä kuin englantilainen pihvipaisti, vai mitä? Hän tahtoo kaiketi itse päästä pois, hi hi! Oletteko kuulleet moista, herra välittäjä?"
"Ehkäpä hän pääseekin", virkkoi välittäjä, kun toinen viimeinkin lakkasi nauramasta. Mutta jo paljas ajatuskin sinnepäin sai värähdykset suun ympärillä näkymään selvemmin.
"Antakaa anteeksi, hyvät herrat! Onko totta, mitä minulle kerrottiin, että on sähköteitse kutsuttu pelastushöyryä?"
"Mitä?" virkahti tullinhoitaja ja kääntyi nopeasti ääntä kohti.
Se oli harmaahattuinen herra; hän oli hyyrännyt veneen ja soutajiksi neljä vanhaa kunnon kalastajaa. Hän seisoi, kiikari kainalossa, ja näytti olevan aika puuhassa.
"Minä tahtoisin mielelläni tietää", kertoi hän laveammin, "onko totta, mitä minulle on toiselta taholta kerrottu, että on sähkösanomalla kutsuttu pelastushöyryä ja että sitä odotellaan, niinkuin varmasti kerrotaan?"
"Niin, kyllä se on täällä hetkisen perästä", vastasi pelastuksen-välittäjä ja käänsi nyt ensi kerran päätänsä katsomaan koillista kohti.
Siellä näkyi myöskin kohta pieni höyry, joka, kääntyen niemen ympäri etelästä päin, heti saapui alas heidän luoksensa.
Pelastuksen-välittäjä viittasi samassa miehilleen ja töintuskin päästen tiheän venejoukon läpi laski laivan viereen, tervehti kohteliaasti ja kysyi puhtaalla Englannin kielellä, tarvittiinko apua. Kapteeni Charles oli tullut ulos komentosillalle, nähnyt pikku höyryn pysähtyvän ja levollisesti asettuvan ankkuriin parin köydenmatkan päähän heistä. Hänen muotonsa oli ihan kuin muuttunut; se oli tuhkanharmaa ja ikäänkuin kokoonpusertunut. Hänen kätensä vapisivat eikä hän ollenkaan katsonut alas.
Mutta kun pelastuksen-välittäjä kolmannen kerran lausui kysymyksensä, kuului laivasta lyhyt äreä "ei", jolloin hän taaskin tervehti kohteliaasti ja peräytyi pois nurisevien veneiden välitse.
Mutta tuskin ehti hän entiselle paikalleen, kun merenpinta värähti aivan hiljaa.
Ei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla eikä sanottavasti tuultakaan, niin että tuosta ei sen enempää huolittu.
Vähitellen alkoivat kuitenkin veneet sysiä ja raapia toinen toistansa vastaan. Kylmä, kostea tuulenhenkäys tuli lännestä maata kohti, ja kaukana merellä kohosi lukemattomia valkoisia pilkkuja, jotka nopeasti lähestyivät, vieriskellen syvyyksiä pitkin.
Aurinkokin muuttui äkisti niin kummallisen raukeaksi ja paistoi viimein kuin sumun läpi. Tainvaanrannalle kohosi pitkiä, keveitä harsopilviä, hienon hienoja vain, jotka nopeasti tulivat lännestä ja hävisivät itään, niin nopeasti, että silmä tuskin ehti niitä huomata, kun ne jo haihtuivat sinitaivaaksi. Mutta läntiseltä taivaanrannalta kohosi nyt hitaasti tummansininen verho, joka teki meren ihan harmaaksi, ilman paksuksi ja puolipimeäksi ja rannalla liitelivät pikku tiirat edestakaisin, kimakasti piipitellen ja tunkeutuen likemmäksi rantaa yhteen joukkoon.
Kohtapa jo rupesi meri lainehtimaan niin kovin, että veneiden täytyi soutaa maalle. Yksin voimin saatiin ne vedetyiksi ylös kuivalle asti, jonka jälkeen ääneti asetuttiin niiden välille, missä oli paras suoja.
Sillä nyt tuntui, että kohta piti jotakin laivasta tuleman tavalla tai toisella. Jo aljettiin melkein peljätä, että se mies ehkä oli kyllin itsepäinen ja aikoi jättää laivan särkymään palasiksi, ennenkuin antautua.
Ainakin näytti jotenkin arveluttavalta. Laiva oli keskellä kuohua, pitkä sivu merelle päin, joka jo pauhasi kovasti sen kylkeä vasten. Silloin tällöin oli jo joku kuohu viskautunut kannelle asti ja laiva oli monta kertaa ruskahdellut rungossaan.
Äkisti alkoi kuulua niin tavattoman kiireistä hälinää laivan kannelta. Miehet juoksentelivat edestakaisin lyhyiden komentosanain mukaan, ramistelivat ketjuja ja huusivat vastauksia myrskyssä.
Nähtävästi he aikoivat tehdä vielä viimeisen yrityksen. Ja sinä hetkenä oli niin hiljaista rannalla, että olisi voinut kuulla lämmittäjäin lapionliikken alhaalla konehuoneessa, propellin alkaessa kiertyä takaperin.
Vintturi liikahti, ankkuriketjut juoksivat ja laiva notkui kaikista liitoksistaan liiallisissa ponnistuksissa. Kone työskenteli raskaasti ja puhki kumean epätoivon äänellä; savu tuprusi läjäpäissä lennättäen kanssansa joukoittain suuria kipunoita tummansinistä taivasta kohti. Se näytti oikein kamalalta.
Jotkut rannalla olevista naisista alkoivat vaikeroida; muutamat miehet nousivat seisomaan. Ja tällä välin laskeutui aurinko veripunaisena suuriin pilvikukkuloihin, jotka noustessaan äkisti alkoivat hehkua ja levittivät kullan hohtoansa pitkin levotonta merenpintaa.
Vihdoin pysähtyi kone. Ja vielä pitkän, äärettömän pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen, joll'aikaa yhä useampia miehiä oli noussut seisomaan, näkyi vihdoin yhä sakenevassa pimeässä hätälippu hitaasti nousevan. Yht'aikaa kuului käheä, hiljainen ja pitkä vihellys höyrypillistä.
"Nyt se itkee", sanoivat muutamat.
Mutta ei siinä ollut aikaa sukkeluuksia ladella. Kahdeks'airoinen vene läksi nopeasti soutamaan pelastuksenvälittäjän ja tuomarin apulaista, joiden tuli asianmukaisesti järjestää ja lain sinetillä vahvistaa pelastusehdot.
Tuuli oli kasvanut yhä kovemmaksi; mutta suuri vene sukelsi kuitenkin verrattain keveästi ja nopeasti vielä raskaasti vierivien aaltojen yli. Kohta he pääsivät laivan suojaan.
Kapteeni ei ollut kannella. Perimies otti heidät vastaan ja pyysi heitä menemään alas kajuuttaan. Siellä oli vähä sanakiistaa, jonka jälkeen he taas soutivat pois, mutta ei maalle, vaan pelastushöyryn luo. Hetkisen kuluttua palasivat he sieltä pelastusyhtiön asiamiehen kanssa. Hän oli pieni, laiha, äänetön, kylmäkasvoinen herra, suu ohut, huulet yhteenpuserretut, leuka parraton, yllä musta nuttu hyvästi kiinni, päässä musta hattu ja hansikas vasemmassa kädessä, jossa hän piti hattua.
Perimies otti heidät taaskin vastaan ja vei alas kajuuttaan.
Siellä oli lamppu palamassa suuren nelikulmaisen mahonkipöydän päällä, joka melkein täytti koko huoneen. Katto ja seinät olivat synkässä, vehreänkaltaisessa pimeässä, suuren läkkivarjostimen takana, jonka valkoiseksi maalattu sisäpuoli kokosi kaiken valon kirkkaalle, kiillotetulle pöydälle.
Siinä oli kasoittain karttatorvia ja merimiehen-koneita, työnnettynä toiselle puolelle muutamien lasien ja tyhjien pullojen väliin. Toinen puoli pöytää oli tyhjä; ja siellä, kajuutan sisimmässä nurkassa istui kapteni Charles. Hän ihan varmaan oli juovuksissa, niinkuin koko huonekin haisi rommilta tai konjakilta.
Suuri, punainen parta lampun valossa, kyynäspäät pöydällä ja kädet molemmin puolin päätä, istui hän ja katsoa tuijotti jäykästi eteensä. Mary oli jossakin lähellä, vaikka näkymättä; ainoastaan silloin tällöin kuuluivat hänen toivottomat nyyhkytyksensä.
Ihan kapteenin seljän takana löi meri lakkaamatta laivan kylkeä, raskaasti, uhkaavasti, niin että pienessä ahtaassa huoneessa kumahteli niin kamalalta, että nuori tuomari, vielä tottumaton toimeensa, ihan kalpeana katsoi sinnepäin, kuin odotellen meren minä hetkenä hyvänsä vierivän heidän ylitsensä.
Ylhäältä kannelta kuului lakkaamatonta, raskasta astuntaa, laivaväki kun näet joka mies kokoutui ihan heidän päänsä päälle. Äänet kuuluivat vain epäselvästi ja sekaisin niinkuin syvä, käsittämätön murina, joka myöskin melkein kokonaan taukosi, kun kajuutan portaiden ovi sulkeutui tulijain jälkeen.
Kapteeni Charles ei noussut eikä pyytänyt tulijoita istumaan, vaan kysyi ihan lyhyesti, mitä apu maksoi.
Asiamies pyysi nähdäkseen laivan paperit. Kapteeni Charles otti ne pöydänlaatikosta ja työntäsi pitkin pöytää asiamiehelle, joka ne heti avasi.
"Vai niin, pummulia", sanoi hän.
Kapteeni nyykäytti päätään.
Mutta pelastuksen-välittäjän vahva ruumis taaskin ikäänkuin vähän värähti ja samalla hänen täytyi tukeuttaa hymyä pääsemästä huulillensa.
"Neljätuhatta puntaa", sanoi asiamies ja työnsi paperit takaisin.
Kapteeni Charles katsahti äkisti ylös. Hän aivan kuin kerrassaan selvisi humalastaan eikä ollut uskoa korviansa.
Vaan kun asiamies levollisesti ja jyrkästi toisti sanansa, tempasi hän päättäväisesti pois paperit, pisti ne ilman mitään laatikkoon ja viskautui entiseen asentoonsa, sanoen lyhyesti ja jyrkästi hänkin: "ei".
Oli hetkinen äänettömyyttä. Pelastuksen-välittäjä, jonka asia ja virka oli kaikissa tapauksissa olla kapteenin puolella ja kannattaa hänen etuansa, tahtoi välitykseen ryhtyä. Mutta silloin uudisti kapteeni niin lyhyesti ja jyrkästi kieltonsa, että asiamies otti hattunsa pöydältä, kumarsi ylpeästi ja läksi astumaan kajuutasta ylös portaita myöten.
Nuori tuomari seurasi nopeasti jäljestä, ja kohta sen jälkeen kuului heidän veneensä lähtevän pois laivan tyynipuolelta.
Vaan puolen tunnin kuluttua, joll'aikaa laivan tila kävi yhä pahemmaksi ja merimiesten nurina kasvoi liian kovaääniseksi, lähetettiin kuitenkin taas vene noutamaan auttajia, ja he saapuivatkin heti.
Kapteeni Charles istui vielä samalla paikallaan, ainoastaan vielä vähän syvemmällä varjossa. Pelastuksen-välittäjä, joka olikin jäänyt laivaan viime kerralla, seisoi hänen ylitsensä kumartuneena lohduttelevassa asennossa, kädellään taputtamassa häntä olkapäähän, kun he astuivat sisään.
"No hyvä", sanoi hän, kääntyen heidän puoleensa, "kapteeni Charles suostuu. Neljä tuhatta puntaa siis."
"Kuusi tuhatta", sanoi asiamies levollisesti, huomauttaen lyhyesti myrskyn kiihtymistä.
Kapteeni Charles aikoi hypähtää ylös. Terävästi katsoi hän asiamieheen ja hänestä pelastuksen-välittäjään. Mutta tällä kertaa ei pelastuksen-välittäjä, onnetonta kyllä, enää jaksanut niellä nauruansa, vaan kun kapteeni Charles sattui näkemään sen, hillitsi hän äkisti ilonsa. Kapteenin muoto muuttui kuin puoli kivettyneeksi, ja hän vaipui hitaasti takaisin varjoon, nyykäyttäen päätään, niinkuin olisi sanonut: kyllä minä nyt ymmärrän.
Pelastuksen-välittäjä rohkasi mielensä ja astui taas kapteenin luo, sillä hän tiesi, että pelastusyhtiö periaatteen vuoksi ei puolentanut ropoakaan kerran lausutusta summasta. Sentähden hän koetti surkuttelevilla liikkeillä selittää kapteenille, että eihän tässä mikä muu auttanut kuin suostua ehtoihin, koska laivan tila kävi yhä tukalammaksi. Eihän mitenkään saattanut jättää laivaa semmoiseen asemaan aamuun asti, koska se sitä ennen pieksäytyisi ihan hajalle. Senpätähden oli nyt pelastettava, mitä pelastaa voi, ja sovittava heti pelastushöyryn kanssa. Kapteni Charles ei vieläkään vastannut sanaakaan. Varjosta tähystelivät hänen silmänsä arasti milloin ketäkin vieraista. Suu ja koko ruumis vapisi hänen vetäytyessään yhä syvemmälle nurkkaan, jossa meri jyristen jyskytti häntä selkään.
"Ei, ei, ei", mutisi hän viimein puoli pyörryksissä ja ikäänkuin heräten saapasten jyhmeestä, joka taaskin lähestyi kannella. "Ei, ei, ei."
Asiamies, joka tähän asti oli seisonut kylmänä ja levollisena, toinen käsi seljän takana, toinen västin povessa, jossa hänellä olivat painetut välikirjat, hänkin nyt lähestyi. Hän nyt vain tahtoi pelastuksen-välittäjän huomautuksiin omasta puolestaan lisätä, että ell'ei asia ollut päätetty puolen tunnin kuluessa, täytyi pelastushöyryn lähteä pois, se kun ei uskaltanut jäädä yöksi tähän näin rannalle. Vielä yksi epuu oli hänen varman käsityksensä mukaan sama kuin sekä laivan että lastin täydellinen häviö.
Sitte tahtoi hän pyytää kapteenin päättämään asian nyt, sillä neljännestunnin kuluttua hän, asiamies, ehkä ei enää tyytyisikään samaan summaan.
"Ei, ei, ei", mutisi kapteeni Charles yhä nurkastaan, pudistellen melkein kuin mielipuoli päätänsä.
Äkisti hän kuitenkin hypähti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi sekavasti loruta katkonaisia sanoja, joita ei kukaan voinut käsittää.
Mutta kun asiamies silloin otti hattunsa ja aikoi keskeyttää keskustelut, viskautui hän jälleen pöydän viereen, kasvot käsiin peitettyinä, nyyhkien mielettömässä ja voimattomassa raivossaan.
"Kuusi tuhatta puntaa", toisti asiamies hiljaa vähän ajan perästä, kädellään jo kiertäen oven lukkoa.
"Viisi tuhatta!" huudahti kapteeni, lyöden taas nyrkkinsä pöytään ja ylös katsahtaen.
"Kuusi tuhatta."
"Ei, ei, ei!" huudahti hän hurjasti, "sehän on puoli koko laivan ja lastin hinnasta. Viisi tuhatta! Viisi tuhatta!"
"Kuusi tuhatta – viisi minuuttia."
"Hyvät herrat, saanko minä…" yritti pelastuksen-välittäjä; mutta kapteeni, kuultuaan hänen äänensä, esti kaikki hänen välityksensä, pyytäen mustetta.
Asiamies työnsi välikirjan hänen eteensä ja hän kirjoitti alle. Nuori tuomari tuli esiin, teki monenlaisia temppuja lakalla ja sinetillä, osoitti joitakuita paikkoja, jotka kapteni Charles näki kuin sumusta, vaan joihin hänen kuitenkin piti kirjoittaman nimensä. Ja hän kirjoitti.
Mutta kun se kaikki oli laillisessa järjestyksessä, kääntyi hän puoleksi pelastuksen-välittäjään päin ja kysyi hiljaa, mitä hän oli hänelle velkaa "avusta".
"Puoli prosenttia pelastusmaksusta, herra kapteeni", vastasi hän kohtelijaasti kumartaen.
Kapteeni kirjoitti senkin.
Kahden tunnin kuluttua kulkea jonotti "Two brothers" niemen pohjoispäitse. Perimiehen vuoro oli pitää vahtia. Kapteeni Charles oli sulkeutunut omaan hyttiinsä.
* * * * *
Mutta pikku kauppalassa loisti tänä pimeänä, myrskyisenä iltana tulta jok'ainoasta suuresta ja pienestä talosta, joissa jo oli aljettu pitää kemuja puolella pelastussummalla kalastajain laillisella osalla.
Kauppiasten puodeissa ja puotikammareissa oli kosolta rähisevää väkeä, eikä suinkaan vähimmin kestikievaritalossa, jossa matkustavaiset, ihastuksissaan harvinaisesta onnestansa, olivat tilanneet suuren punssimaljan.
Kaikki huoneet, jopa porstuatkin olivat täpö täynnä nuoria ja vanhoja kalastajia, niin ett'ei kunnolla päässyt läpi kulkemaan; ja kaikkien hattujen päällä liiteli suuressa, matalassa, puolipimeässä huoneessa savuhöyry, niin sakea, että tuskin näki kahden askelen päähän.
Kuitenkin olivat naisetkin uskaltaneet tulla sinne herrainsa seurassa, he istuivat yhdessä joukossa jonkun oven luona ja heillä oli "hirveän" hauskaa. Harmaahattuinen herra, isäntänä tässä tilaisuudessa, seisoi pöydän päässä, kaataen juotavaa suuriin olutlaseihin, jota vastoin nuori kirjailija oli, niinkuin hänelle sopikin, asettunut ihan keskelle väkijoukkoa.
Olipa siinä melu, niin ett'ei saanut selvää mistään. Kaikki puhuivat, kaikki nauroivat; ja ulkona porstuassa alkoivat muutamat maltittomat "vetää" jotakin laulua.
Mutta kun hetkiseksi syntyi vähän hiljaisuutta, kääntyi suuri punapartainen keski-ikäinen kalastaja, joka oli koko ajan pauhannut kaikista kovimmin, naisiin ja muihin vieraihin matkustajiin päin, sanoen:
"Kuulkaas hyvä herrasväki – ettekö tahdo kuulla pientä laivurijuttua?"
"Kyllä, kyllä, kertokaahan!" huusi nuori kirjailija perin onnellisena ja hyppäsi ylös penkille, lyijykynä valmiiksi suussa.
"Kyllä, kyllä, kyllä!" huusivat nuoret naisetkin ihastuksissaan ja taputtivat käsiänsä.
"Kertokaahan!" virkkoivat myöskin kaikki herrat yhteen ääneen. Mutta harmaahattuinen herra nousi tuolille ja huusi kaikista kovimmin:
"Se on oikein, hyvät ystävät! Mutta kertokaa vain joku oikein kelvollinen vanha juttu, niin ei pidä puuttuman kielenkostuketta, hyvät ystävät!"