Skandinaviasta

Cecilia punastui aivan korviaan myöten. Hänen kanssansa oli helppo narrikoida, sillä hän tulistui pian ja syttyi helposti kuin ruuti.

"Mitenkä voittekaan, setä, sanoa mitään semmoista?" huudahti hän.

"Ikäänkuin minä piittaisin semmoisesta…"

"Niin, hyvä pikku Cissa, minä luulin sinun rakastavan häntä," vastasi neuvos viattoman näköisesti, "punastuthan sinä aina, kun mainitaan vain hänen nimeänsä."

"Tiedättehän kyllä, setä, että minä punastun ihan ilman syyttäkin," vastasi Cecilia hehkuen niin että oikein korvan lehtiä poltti.

Herra Vigert katseli häntä puoli ivallisesti, syödessään seinää vasten nojautuneena suurta voileipää ja juustoa. Niin, olipa hänestä oikein merkillistä, miten helposti muutamat tytöt punastuvat ihan syyttä – taikkapa semmoisten herrojen tähden, jotka hänen mielestään olivat melkein sama kuin ei mitään.

Sitte istuuduttiin pöytään ja jatkettiin puhelua samaan suuntaan. Vigert ei puhunut niin paljoa kuin ennen; hän paraastaan kuunteli ja teki havaintojansa.

Päivällisen jälkeen oleskeltiin kuistissa ja juotiin kahvia. Sitte lauloivat Cecilia ja rouva Hedenstam yhdessä ja Agnes säesti soitolla.

Herra Vigerttiä musiikki ei ollenkaan viehättänyt, vaikka hän oli siksi kyllin kohtelias, että aina toista vakuutti; hän tajusi yhtä vähän musiikkia kuin varis, ja kun naiset rupesivat yhdessä laulamaan erästä kappaletta "Figaron häistä," istuutui hän sohvalle pianon vastapäätä ja tutki huvikseen heidän vartaloitansa ja katsettansa. Neiti Cecilialla oli pitkä, hoikka, muhkea vartalo ja pieni pää, jota hän piti pystyssä hyvin ylevällä, jopa vähän ylpeälläkin tavalla. Muuten ei hän ollut erinomaisen kaunis, mutta kasvot puhuivat selvää kieltä, niistä kuvastuivat hänen sielunsa pienimmätkin väreet.

Agnes oli pienempi Ceciliaa, mutta paljoa kauniimpi. Hänellä oli kalpea, säännöllinen muoto ja tummanharmaat, suloiset, säihkyvät silmät.

Herra Vigert piti enemmin Agnesista, mutta Cecilia häntä enemmän huvitti. "Neiti Agnes tarvitsee jotakin, joka häntä vilkastuttaa," ajatteli hän, "hän näyttää välistä niin kelvottoman autuaalta ja teeskennellyn hartaalta. Muuten hän olisi oikein lumoava."

Laulun loputtua mentiin ulos kävelemään ja nauttimaan ihanaa kesäiltaa, lämpöistä ilmaa ja vähän hiljennyttä linnunlaulua. Kotiin palattua syötiin illallinen, ja sitte katsoi herra Vigert olevan ajan sanoa hyvää yötä ja kiittää miellyttävästi kuluneesta päivästä.

Hyvästi jättäessään piti hän Agnesia hetkisen kiinni kädestä ja sanoi hymyillen: "Tiedättekö, mitä olen koko illan ajatellut, neiti?"

"En," vastasi Agnes kummastuen.

"Minä olen koko ajan ajatellut pienoista Heinen runoa. Jos tahdotte lukea sen, niin on se 'Buch der Lieder'-kokoelmassa 'Dichterliebe'-kappaleessa ja alkaa näin: 'Im Rhein, im heiligen Strome, da spiegelt sich – —' [Laulukirja. – Runoilijan rakkaus. – Reinissä, pyhässä joessa, kuvastuu —.] Sen pikku runon kirjoittaja minä mielelläni tahtoisin olla ja sitte omistaa sen teille – jos näette olisin teihin rakastunut!"

Hän nauroi, päästi neiden käden, kumarsi pari kertaa muulle herrasväelle ja juoksi alas portaita sekä polkua myöten, joka vei Burströmin huvilaan; Agnes katseli vähän kummastellen hänen jälkeensä.

Kotiin tultuaan sai hän kuulla, ett'ei rouva Burström ollut tullut illaksi kotiin; herra ja neiti olivat jo käyneet levolle. Kun kello oli jo puoli yksitoista, eikä Vigerttiä enää haluttanut lähteä metsään kävelemään ja filosofiallisia miettimisiänsä jatkamaan, meni hänkin vuoteelle, mutta kuluipa pitkä hetki, ennenkuin hän nukkui. Hän muisteli Arnell-neitejä ja kulunutta päivää. Mitähän oli Cecilia oikeastaan tarkoittanut, kun sanoi, ett'ei Vigertillä ollut taipumusta rakkauteen? Se lauselma ei häntä viehättänyt. Ei kukaan nuori, mies eikä nainen, mielellään kuule semmoisia sanoja kuin ett'ei hän tajua rakkautta, varsinkin jos sanoja on toista sukupuolta kuin se, jolle niin sanotaan. Hän aprikoitsi, mimmoinenkohan nainen Cecilia oikeastaan oli. Epäilemättä oli häntä paljon imarreltu eikä hän myöskään ollut vapaa keikailemisesta, mutta Vigert ei oikein voinut uskoa, että hänessä voisi syntyä mitään syvällistä tunnetta. Agnes sitä vastoin…

Pitemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt. Hänen arvelunsa Agnesista hajosivat epäselviksi haaveksimisiksi, joita mielessä häilyy ennen nukkumista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi hän jo sikeässä unessa, antaen sen myöskin koko talolle tiedoksi tasaisilla, kovilla kuorsauksilla, jotka pakottivat viereisessä huoneessa nukkuvan Burströmin suuttuen nousemaan tilalla istualleen ja jyskyttämään seinään, että hän toki vaikenisi.

III

Seuraava päivä oli yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinenkin. Taivas oli käynyt tummansiniseksi ja selväksi, niinkuin kevätkesällä tavallisesti tapahtuu, kun kauan on ollut muuttumatonta kaunista säätä. Aurinko paistoi yhä kuumemmin joka päivä ja havumetsä tuoksui virvoittavaa hajuansa. Vesi aleni rannoilla pitkän kuivuuden tähden; keskipäivällä helteistä kuin saunassa, mutta iltapuolella oli ilmassa vielä vähäsen kevään viileyttä jäljellä.

Matami Jonson otti ajasta vaarin ja käytti hyväkseen oivallista kuivuuilmaa. Hän oli pessyt hienoja vaatteita jollekin herrasväelle ja ripusteli niitä mäelle, jossa päivä oikein rääti ja vähän tuulikin, niin että kaikki pian kuivi. Hänen kelpo poikansa oli tänään myöskin lakannut tuosta ikävästä puutarhan puhdistustyöstä; kun ilma oli näin ihana, oli hänestä vapaus suloisempaa ja hän juoksenteli ympäri mäkeä, viskoi kiviä lahteen, kääri ylös lahkeensa ja kaaloi itsekin kauas veteen. "Voi tuota poikaa," arveli matami, mutta hän ei enää jaksanut lakkaamatta torua.

Hänen siinä puuhaillessaan juoksi kaksi nuorinta lasta, minkä jaksoivat, alamäkeen, sysien toisiansa, tukka hajalla, peljästyneinä, uteliaina ja kiihkoisina. Kohta tuli jäljestä Jonsonkin pitkin askelin. Hänkin näytti hämmästyneeltä ja säikähtäneeltä; hän irvisti, otti lakin päästänsä ja raapi niskaansa.

"Mitä ihmettä tämä tietää?" kysyi matami peljästyneenä tuosta kaikkien äkillisestä tulosta.

"Rouva on siellä", toimittivat lapset kilpaa, läähättäen ja kuiskaten, ikäänkuin olisi rouva ollut lähelläkin heidän takanansa, "hän sanoo meidän varastaneen hänen korvarenkaansa…"

Matami katsoa tuijotti epäilevästi ja kysyvästi mieheensä.

"Niin, hän on ihan hulluna," todisti mies, yhä vielä käsi tukassa, "hän on siellä tuvassa ja räiskää ja paukkaa. Hän sanoo Miian varastaneen hänen kalliskiviset korvarenkaansa ja peustaa piirongin laatikoita, niin että kaikki lentelee kuin höyhenet hänen ympärillänsä."

Matami Jonson kalpeni ihan ja polvet olivat vähällä pettää. Mutta hän ei sanonut mitään, heitti vain vaatteet käsistänsä, sysäsi syrjään lapset, jotka siinä seisoivat edessä, suut ja silmät ihan seljällänsä, ja ylös mäkeä, Jonson jäljestä yhä mutisten: "ihanhan hän on hulluna."

Kun matami saapui pikku tupaansa, oli siellä surkea näky edessä. Vuode oli pengosteltu, päänaluset viskelty pitkin lattiaa, kaikki laatikot vedetyt pois piirongista ja tavarat heitelty huiskin haiskin lattialle ja tuoleille. Piirongin edessä seisoi rouva, repien ja raastaen; hän näytti olevan ihan vimmoissansa, kasvot ja hatun höyhentöyhtö yhtä punaisina, kädet vapisivat ja tuontuostakin virutti hän suonenvedon-tapaisesti ylähuulensa; vieressä seisoi herra, kiihkeästi seuraten kaikkia hänen liikkeitänsä.

Heti Jonsonit nähtyään syöksähtivät herra ja rouva Burström heitä vastaan syytellen ja uhkaillen. Varsinkin oli rouva hyvin puhelias; hän näytti saavan tarpeellista helpotusta, kun kerran kiukku pääsi ilmi puhkeamaan.

"Niin, malttakaahan vain, rosvot!" tiuskasi hän heristäen kädellään matami Jonsonia. "Pois teidät ajetaan, sen minä sanon, ja linnaan teidän pitää joutuman. Tuokaa paikalla tänne korvarenkaat, matami, ell'ette tahdo, että minä päästän koko poliisijoukon niskoillenne. Ei maksa vaivaa ruveta noin tyhmistyneeksi, kun tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sikiö ne on varastanut. Tuokaa ne siis heti paikalla tähän, sen neuvon hyvällä."

Matami Jonson pani kätensä ristiin ja puristi niitä varovasti vastakkain.

"Niin totta kuin Jumala elää", sanoi hän ja mielenliikutus sai sanat kurkkuun tukehtumaan, "en minä eivätkä lapsenikaan ole edes nähneetkään korvarenkaitanne; vielä vähemmin niitä ottaneet."

Rouva Burström räjähti kovaan, terävältä ja raa'alta soivaan pilkkanauruun, joka levisi ulos ovesta ja herätti pikku lintuset, jotka istuivat oksillansa nukuksissa puolipäivän helteessä.

"Joko matami tai hänen pentunsa osaa hyvästi valehdella!" huudahti hän. "Miia itse tunnusti ottaneensa korvarenkaat ja kätkeneensä ne piirongin laatikkoon."

Matami Jonson säpsähti. Hänen silmänsä suurenivat ja käsi kääntyi pyyhkimään otsasta tiukkuvaa tuskanhikeä.

"Onko Miia sanonut ottaneensa korvarenkaat ja peittäneensä ne piirongin laatikkoon?" toisti hän matalalla äänellä.

"Oletko sinä tullut kuuroksi, akka roisto?" pilkkasi herra Burström.

"Etkö kuule mitä rouva sanoo?"

Matamin katse muuttui äkisti. Tuskaisuus katosi ja sijaan tuli jotakin kovaa ja kostonhimoista.

"Sittepä te olette säikytyksellä saaneet Miian valehtelemaan!" huudahti hän äkisti ja katsoi terävästi syyttäjäänsä.

Herra ja rouva Burström ihan vimmastuivat noista rohkeista sanoista ja alkoivat uudestaan uhkailla poliisia ja vankeutta, ja nuori neiti Burström, joka oli luonteeltaan tavattoman herkkätuntoinen ja sentähden oli vain matkan päästä katsellut tapausta, kääntyi nyt äkisti seljin koko joukkoon ja meni kotiin, selitellen, ett'ei mitenkään voinut kuunnella tuommoisia, jotka haukkuivat ja rääväsivät.

Poistuivat myöskin hänen vanhempansa tuvasta. Ulos päästyään seisoi rouva hetkisen vaiti ja katseli ilkeillä silmäyksillä ympärilleen; sitte otti hän Jonsonin pienistä pojista yhden kiinni olkapäästä, lykkäsi häntä edellään ja julisti hänen pääsevän Miialle seuraksi, kunnes jompikumpi heistä tunnusti totuuden, missä korvarenkaat olivat.

Matami Jonson punastui hyvin ja aikoi juosta tempaamaan pois poikaa häneltä; mutta Jonson pidätti häntä.

"Maltahan, Kristiina," kuiskasi hän tarttuen hänen käteensä, "emmehän ihan varmaan tiedä, onko tyttö ehkä ottanutkin korvarenkaat."

Vaimo ei vastannut; hän vain tempasi kätensä irti ja katsahti mieheensä halveksivasti. Mutta kuitenkin antoi hän rouva Burströmin mennä polkua myöten ja viedä pojan mennessään.

Matami seisoi liikahtamatta ja katsoa tuijotti rouva Burströmin jälkeen. Kun rouvaa ei enää näkynyt, palasi hän tupaan ja alkoi edes vähän järjestellä.

Hän oli koko ajan vaiti; silloin tällöin vapisi hänen rintansa, ikäänkuin tukehutetusta itkuhuokauksesta. Mieskään ei tullut mitään sanoneeksi, hän näytti säikähtyneeltä ja hätäytyneeltä, repi tukkaansa ja tuontuostakin katsahti arasti ja kysyväisesti vaimoonsa, joka levitti peitettä vuoteen päälle.

"Kuulepas, mitäs sinä ajattelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin epäröisesti.

Matami Jonson kääntyi piirongista päin, jossa hän järjesteli, ja katsahti mieheensä. Sitte sulki hän kovasti laatikon, sitoi liinan kaulaansa ja sanoi jyrkästi:

"Mitäkö minä ajattelen? Että sinä olet nuhjus, kun et edes puolusta omaa lastasikaan, ja että tuo rouva on itse piru. Mutta Jumala on oikeuden Jumala ja Hän kyllä vielä antaa totuuden tulla ilmi!"

Niin sanoen läksi hän tuvasta rantaan vaatteiden puuhaan.

Alas ehdittyään alkoi hän ripeästi ripustaa vaatteita nuorille ja ottaa pois kuivia. Mutta parin minuutin kuluttua laimeni työ; kyyneleet heruivat silmiin ja tekivät hänen näkönsä himmeäksi, hän pudisti päätänsä ja pusersi silmänsä, mutta vihdoin alkoi vesipisaroita kieriskellä niin tiheään, ett'ei hän enää nähnyt mitään. Hän istui kivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Sitte tuntui hänestä paljon helpommalta; se tukahuttava tunne, joka rinnassa oli ollut suljettuna, suli ja haihtui, hän hengitti jälleen vapaammin ja voi taaskin ajatella selvemmin.

Puolenpäivän rinnassa meni hän ylös tupaansa, pani risuja lieteen ja teki tulen, keittääkseen perunoita päivälliseksi. Jonson ei ollut kotona, ja ruoanaika kului eikä häntä vieläkään kuulunut. Kaksi pojista oli käynyt kyökissä ja he kertoivat nähneensä rouvan ja herran lähtevän kaupunkiin, ja rouva oli niin vihainen, että…

Matami tunsi oudon ajatuksen nousevan mieleensä, kun mies viipyi niin kauan. Jonsonilla oli aina ollut tapana, milloin vain jotakin ikävää tapahtui taikka vaimonsa häntä torui, mennä juomaan. "Laupias Jumala, kun pitää semmoinen elukka olla miehenä, joka ei mitään voi saada selville…"

Väärin hän nyt kuitenkin oli tehnyt miehellensä; vähän ajan kuluttua tuli hän kotiin ja ihan selvänä. Hän oli ollut koko ajan puita sahaamassa. Vaimo pani pöydälle perunat ja mies söi hyvällä halulla; mutta hyvin hän oli onnettoman näköinen, pudisti silloin tällöin päätänsä ja huokaili välistä hyvin syvään.

"Mitä arvelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin. "Luuletko Miian ottaneen korvarenkaat?"

Matami Jonson naurahti halveksivasti. "Ei enempää kuin minä tai sinäkään!" vastasi hän.

Jonson näytti vähän miettiväiseltä. Hänellä ei ollut niin lujaa luottamusta perillistensä hyveesen. Hänelle johtui mieleen, että pari vuotta sitte oli näytetty toteen vanhimman pojan Niilon vähän näpistelleen, ja hän nyt muistutti sen vaimolleen.

"Niin Niilo, se on ihan toista", vastasi matami suoravaisesti. "Mutta Miia, se pieni, tyhmä raukka! Kyllä silloin itsensäkin pitää olla hyvin yksinkertainen, jos semmoista voi uskoa!"

"Saattaapa olla niin," vastasi mies, "jos minä vain voisin ymmärtää, mitä olisi tehtävä, että saisi asian selville!"

Matami ei heti vastannut. Hän katsoa tuijotti tuhkaan ja siveli toisella kädellään paljasta käsivarttansa.

"Joll'ei rouva tänä iltana tuo lapsia tänne," sanoi hän sitte jyrkästi ja yksitoikkoisella äänellä, "niin minä huomeisaamuna varhain lähden kaupunkiin ja puhun itse heidän kanssansa ja tuon heidät pois. Ja jos rouva rupee estelemään, niin menen nimismiehen luo, taikka tunnenpa siellä kaupungissa erään semmoisen, joka kirjoittelee ihmisille; hän kuuluu joutuneen riitaan lain kanssa, niin ett'ei hän voi panna omaa nimeänsä näkyviin, mutta hän kuuluu auttavan köyhiä, ja hänet minä sieltä etsin. Anderssonit kyllä tietävät ja neuvovat, missä hän asuskelee."

Jonson kuunteli tarkkaan vaimonsa puhetta. Hän nyykäytti monta kertaa päätään, ja syömästä päästyään istui hän pitkän ajan ikkunan luona, ääneti ja ajatuksissaan Vihdoin nousi hän, huokasi, otti lakkinsa ja alkoi lähteä.

"Kuules nyt, äiti", sanoi hän painaltaen lakin otsallensa, "ei sinun tarvitse lähteä kaupunkiin. Minä lähden sinne itse tänä iltana ja otan selon lapsista. Ja joll'en heitä saa mukaani, niin menen kutsumaan nimismiehen. Minä lainaan soutuveneen tuolta alhaalta, niin ei matka maksa mitään."

Matami Jonson näytti kummastuneelta.

"Niin, rakas Jonson", sanoi hän epäillen, "joll'et vain siellä tekisi tyhmyyksiä. Älä koske viinaan, sen minä sanon, sillä silloin käy kaikki hullusti!"

Jonson mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, ett'ei sitä kukaan kuullut, nyykäytti päätään vaimolleen ja läksi tuvasta.

Hänen poistuttuaan istuutui matami paikkaamaan Niilon housuja, joissa oli suuri nelikulmainen reikä toisessa polvessa. Hän ei tuntenut lainkaan voivansa täysin luottaa Jonsoniin; hän jotenkin varmaan tiesi hänen palaavan tyhjin toimin. Nyt ei kuitenkaan voinut sen enempää asiaan tehdä, ja olihan se toki levähdys. Hän istui ja kuroi, lapset tulivat kotiin ja melusivat hänen ympärillänsä, ilta kului ja hän joutui vähitellen suloiseen välinpitämättömyyden tilaan. Muistoja lapsuuden ajoista liiteli hänen mielessänsä, muodottomia, epäselviä muistoja, paremmin jonkin tarinan kaltaisia. Hän näki vanhan, kalpean miehen, jota hän sanoi isäksensä, ja hän kuuli hänen sanovan kummallisen terävällä ja katkeralla äänellä, joka katoamattomasti painui hänelle mieleen: "Köyhä on aina väärässä."

Hän pani pois ompelutarpeet ja housut, teki voileipiä lapsille, askaroitsi jotakin vielä tuvassa ja kävi sitte levolle. Hän ja tytöt makasivat esihuoneessa, toiset lapset taampana pikku kammiossa. Yö alkoi jo tulla ulkonakin, linnunlaulu vaikeni, viileitä tuulenpuhalluksia kulki mäen yli. Tuvassa olivat kohta kaikki unen helmoissa, heidän hengityksensä kuului epätasaiselta ja raskaalta helteisessä huoneessa, jonka ilma sakenemistaan sakeni makaavien huokumisesta ja lämpöisen kosteasta hajusta, joka levisi huoneesen yön tullessa.

IV

Rouva Burström oli käyttänyt yhtä yksinkertaista kuin viekastakin keinoa, saadakseen Miian tunnustamaan varkauden. Heti kun kalliskiviset korvarenkaat hävisivät, rupesi hän epäilemään Jonsoneja, joiden hän oli monestikin nähnyt näpistelevän mehumansikoita kasvitarhasta, ja merkillistä kyllä, hän valitsi uhriksensa siivoimman ja tyhmimmän lapsen Miian. Kaupunkiin ja rouvan omaan asuntoon saavuttua, laittoi rouva heti noutamaan puodista rusinoita, manteleja ja veskunoita, asetti ne herkut Miian eteen sekä viereen vielä yhden kruunun rahankin, ja sanoi sitte, että jos Miia tunnustaisi totuuden ja neuvoisi, mihin oli pannut korvarenkaat, niin saisi hän kaikki nuo. Helpostipa Miia tietysti tarttui ansaan; kiiltävä kruunun raha häntä varsinkin lumosi, niin että hän heti vastasi ottaneensa ne korvarenkaat. Mutta hänellä oli hyvin hidas keksimiskyky, niin että oli ihan mahdoton sanoa, mihinkä olikaan ne peittänyt. Rouva sen sijaan sitä sukkelammin ehdotti, että eivätkö ne ole mamman piirongin laatikossa, ja sen Miia heti myönsi.

Kun rouva, turhaan etsiskeltyään kaikki matami Jonsonin laatikot löytämättä mitään, joka olisi edes vivahtanutkaan kalliilta kiviltä, sitte iltasilla palasi kaupunkiin, ryhtyi hän samalla tavalla menettelemään poika Jonsonin kanssa, jonka juuri sitä varten oli ottanut kaupunkiin. Mutta poika oli paljoa älykkäämpi kuin sisarensa; hän tuotatti rouvalla ainakin toista vertaa enemmän rusinoita ja manteleja ja kaksi kokonaista kruunua, ennenkuin tunnusti rikoksensa. Sitte päästi hän vilkkaan mielikuvituksensa ihan valloilleen ja kertoi panneensa korvarenkaat vinnin kattoon laudan alle, jota mielikuvituksen lentoa rouva Burström oli yksinkertaisuudessaan heti valmis uskomaan. Siispä hän seuraavana aamuna läksi taas maalle Jonsonien kattoa tutkimaan ja jätti lapset lukon taakse tampuriin, jossa he saivat kylliksensä huvitella rusinoilla, manteleilla ja veskunoilla.

Tuvassa tapasi rouva Burström matamin, joka pyytämälläkin pyysi häneltä takaisin lapsiansa, sillä hän saattoi vaikka vannoa, että he eivät ole ottaneet korvarenkaita, ja kuinka he olisivat voineet saadakaan ne, kun eivät koskaan päässeet herrasväen huoneihin, j.n.e. Mutta ei rouva eikä herrakaan, joka kohta tuli jälestä, kuunnellut häntä; he vain vatkuttivat, että lapset itse ovat tunnustaneet ottaneensa korvarenkaat, ja ell'ei se ollut totta, niin ei matami Jonson ollut opettanut lapsiansa puhumaan totta. Sitte veti herra portaat esiin ja rouva kiipesi ylös herran pidellessä portaita kaatumasta.

Rouva veti sieltä alas koko joukon rojua, vanhoja rääsyjä, ruostuneita työaseita, heinätukkuja y.m., mutta kalliita kiviä tietysti ei löytynyt minkäänlaisia. Rouva Burstöm oli kuitenkin tänään paljoa ystävällisempi kuin eilen, hän vain ääneti kaiveli rääsyläjiä ja silloin tällöin puri kovasti hammasta. Herra sen sijaan oli ihan kuin riivattu; hän räiski ja pauhasi koko ajan, niin ett'ei matami Jonson ehtinyt saada senkään vertaa suunvuoroa, että olisi lausunut edes sanan lapsiensa puolustamiseksi.

"Ole vähemmällä, Burstöm", sanoi vihdoin rouva hyvin juhlallisesti ja laskeutui alas. "Älkäämme tuhlatko sanoja noille ihmisille; se olisi vain itsemme halventamista. Totuus kyllä vielä tulee ilmi."

Ja arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle, otti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami Jonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman avun kanssa.

Matami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani kätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet paukkuivat. Hän kuuli, mitenkä rouva kartanolla tiuskui piioillensa, kieltäen heitä kaikkia puhumasta sanaakaan Jonsonien kanssa, ja miten neiti Burström huusi niin kovasti, että matami Jonsoninkin piti kuuleman: "mamma raukka, kun hänen täytyy ryhtyä tekemisiin semmoisen roistoväen kanssa!"

Mitä kummaa hänen nyt tuli tehdä? Mihinkä oli rouva vienyt lapset? Eikö Jonson ollut tavannutkaan heitä, vai eikö hän ollut päässytkään kaupunkiin asti, vaan pysähtynyt tiellä johonkin kapakkaan?

Toivottomuudessaan meni matami hovioikeudenneuvoksen kyökkiin ja kertoi siellä murheensa kyökkipiialle ja emännöitsijälle, jotka hyvin innolla kuuntelivat häntä. Kohta saivat myöskin neidet Arnell ja rouva Hedenstam asiasta tiedon, ja kaikki kolme tulivat heti kyökkiin, jossa matami Jonson sai uudestaan kertoa historiansa alusta loppuun asti.

He olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta ja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien viuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.

"Näettekös, täti!" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouva Hedenstamiin, "mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä!

Muistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa…"

Sitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi tehtävä.

Cecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin toimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten manuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi syvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten, miten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan ja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.

Rouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä välähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat; eihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma heidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä maltillisesti.

"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä", sanoi hän, muutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja varmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin rauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi, niinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai nyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. "Teidän pitää odottaa iltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan. Joll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin, vaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä heiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla omistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo alun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä 'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko saatava, sen minä sanon!"

Matami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä. Herranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän Jonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta tullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä huomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla pelastan lapset, mietti matami.

Armollinen rouva toi nyt lasin viiniä, joka matami Jonsonin piti juoda voimiaan vahvistaakseen, ja käski kyökkipiian antaa hänelle vähän aamiaistakin. Pieni vaimoraukka näytti niin kalpealta ja kuihtuneelta; suurten silmien alla olivat mustat, syvät kuopat, ja katkera katse, joka näkyi hänen nauraessaan, oli tullut vielä selvemmäksi kuin tavallisesti.

Matami joi viinin ja kiitti herrasväkeä ystävällisyydestä. Sitte söi hän aamiaisen, jonka kyökkipiika oli eteen asettanut. Omituinen suloisuuden tunne alkoi hiiviskellä hänessä; viini lämmitti niin kummallisen ihanasti, tuntui niin keveältä sydänalassa ja jotakin suhisevaa ja hyväilevää päässä. Hänestä ei elämä nyt näyttänyt niin kärsimättömältä kuin äsken; hän oli ihan vakuutettu, että hän huomenna oli saava takaisin lapsensa, ja hän istui pitkän ajan piikojen kanssa puhellen ja kertoen heille juttuja Burströmiläisten perhe-elämästä, jotka juuri eivät tehneet Hedströmiläisiä rouva tai herra Burströmin ihailijoiksi.

Cecilia ja Agnes olivat sisällisessä kapinassa koko päivän.

"Hyvänen, semmoisia roistoja!" huudahti Cecilia heti kyökistä ulos tultuaan, pani kätensä ristiin ja sitte ne taas kiihkoisesti ojensi suoriksi. "Että saa ollakin olemassa sellaista ilkeyttä! Että ihmisten sallitaankin käyttäytyä tuolla tavalla! Hyi! Minä en antaisi semmoiselle ihmiselle kuin rouva Burströmille kättä edes yhdellä sormellakaan! En voi sanoa, miten minä häntä halveksin ja inhoan syvimmästä sydämmeni pohjasta…"

"Lopeta jo, hyvä Cecilia!" keskeytti Agnes. "Eihän asia siitä parane, että sinä noin pauhaat. Jos pappa olisi täällä, niin varmaankin halveksisit ja inhoaisit häntä vähemmin."

Cecilia vaikeni. Niin, Agnes oli hyvinkin oikeassa. Päätirehtori Arnell ei koskaan sallinut tuomita ihmisiä, vaikka he kuinka viallisia olisivat olleet, ja kun Cecilia jumaloitsi isäänsä, hillitsi hän aina hänen läsnäollessaan sanansa, jotka olivat kiivaat, johtuivatpa ne sitte myötä- tai vastatunnosta.

Ei sinä päivänä kuitenkaan voitu puhua muusta kuin Burströmiläisten jutusta. Cecilialla oli kyllä tuhatkin ehdotusta. Hän ehdotti, että heti lähdettäisiin kaupunkiin puhumaan hovioikeudenneuvoksen kanssa, taikkapa myöskin itse mentäisiin suorastaan poliisikammariin syyttämään Burströmiläisiä. Agnesin mielestä oli parempi lähteä ensin rouvan puheille ja selittää hänelle, miten kova ja raaka hänen käytöksensä oli. Rouva Hedenstam arveli samoin kuin Agnes, ja kaikki kolme he aivan varmasti päättivät, että joll'ei matami Jonson huomenna saanut lapsiansa takaisin, niin yhden heistä oli meneminen puhumaan rouva Burströmin kanssa.

Kun hovioikeudenneuvos saapui kaupungista päivälliselle, ehti hän tuskin tervehtiä tai saada hattua päästään, ennenkuin jo kaikki kolme yht'aikaa syöksähtivät ahdistamaan häntä tuon tärkeän tapauksen kertomisella. He puhuivat niin kiireesti ja niin sekaisin, että kelpo hovioikeudenneuvokselta joutui pää ihan pyörälle.

"Ei, ei, hyvät lapset!" huudahti hän, tukkien sormillaan korvansa. "Älkää kaikki yht'aikaa! Yksi kerrassaan! En minä käsitä sanaakaan, kun noin pauhaatte. Kuinka se nyt olikaan?" jatkoi hän istuutuen kuistissa tuolille, "onko rouva Burströmiä syytetty kalliskivisten korvarenkaiden varkaudesta?"

"Ei!" huudahti Cecilia nauraen ääneensä, "ei se niin ollut! Päinvastoin hän… Kas setä, näin on asia…"

Ja kun Cecilialla oli sukkelin kieli, sai hän sananvallan ja kertoi koko historian, lisäillen siihen omatkin mietteensä ja kaunopuheiset selityksensä. Rouva Hedenstam ja Agnes säestivät kertomusta vain katseilla, kasvojen liikkeillä ja joillakuilla yksityisillä sanoilla.

Hovioikeudenneuvos pudisti päätänsä.

"Se on ruma juttu", sanoi hän vakavasti. "Jos lapset todellakin ovat viattomat, ovat Burströmit menetelleet ihan vastoin lakia."

Cecilia riemuitsi.

"Mitä sanotte, setä!" virkkoi hän. "Oikein oivallista. Niin, senhän kyllä saatoin arvatakin. No, hyvä setä, mitä on nyt ihan ensiksi tehtävä? Manuuttaako heidät … vai…"

"Tehdäkö?" toisti hovioikeudenneuvos ja nykähytti olkapäitänsä.

"Pelkäänpä, ett'ei nyt vielä voi tehdä mitään. Puhutella rouva Burströmiä ehkä saattaisi ja siten toimittaa kaikki hyvin…"

"Kuuletkos!" kerkesi Agnes riemuiten sanomaan sisarellensa, "setä ajattelee aivan samoin kuin minä…"

"Niin, mutta kun setä sanoo, että heidän menettelynsä on vastoin lakia, olisi paljon parempi heti kääntyä laillisten virastojen puoleen", vastasi Cecilia innolla; "pitäisikö tuommoisen konnuuden saaman tapahtua rangaistuksetta. Minä toivon, että Burströmiläiset tuomitaan vankeuteen, ehkäpä linnatyöhönkin?" lisäsi hän, kysyväisesti katsahtaen hovioikeudenneuvokseen.

"Minä toivon, heidät tuomitaan maksamaan Jonsoneille kunniallinen korvaus; se minusta on pääasia", lausui rouva Hedenstam pontevasti.

Hovioikeudenneuvos nauroi.

"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä olisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan syyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei tahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan."

"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!" kehoitti Cecilia innokkaasti. "Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä setä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme rouvan kanssa…"

"Saatammehan arvella sitä asiaa", sanoi hovioikeudenneuvos nousten ylös, "mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla on hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja mieleen johdu."

Päivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.

Iltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta jaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä arvelivat.

"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?" kysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää viimeisestä.

"Tottahan", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja keppinsä sekä istuutuen. "Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström seisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit, ompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!"

"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!" jatkoi Cecilia, huolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. "Oletteko koskaan kuullut kenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?"

"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään kummastunut;" vastasi herra Vigert "Minä en ole koskaan millään lailla pitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät neidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan rouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun luullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta…"

"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin", vastasi Cecilia pontevasti. "Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut semmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että on niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein pakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää istumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän hyväksensä."