II
Paljo on vieraita Laurkullenissa. Sekä Olsen että matami Bomb ovat saaneet huoneensa hyyrätyksi kylpyvieraille. Olsenin talossa asuu nuori lääkäri, lääketieteen kandidaatti Ravn, ja neidet Konstanse ja Alvilda Knegt, kaksi sisarusta, joista vanhempi Konstanse toimittaa äitillisen ystävän virkaa ja nuorempi, Alvilda, koettaa olla "suloinen" ja "vallaton". Hän on pieni, nykeränenäinen tyttö, jolla on päässä paksu tukku vaaleankellertävää tukkaa, käherrettynä niin, että näyttää villakoiran karvalta. Molemmat ovat opettajattarina jossakin tyttökoulussa ja erittäin valmiit menemään naimisiin. Konstanse on kuitenkin tehnyt viisaan päätöksen laittaa niin, että sisar ensin tulee toimitetuksi aviosäätyyn, niin kauan kun vielä on jommoinenkin paikka saatavissa hänelle. Itse hän jo on niin lakastusijällä, että kaikissa tapauksissa on antautuminen polkuhinnasta.
Luonnollisesti sisarukset katselevat kandidaatti Ravnia oikeaksi löytötavaraksi ja määräävät hänet jo neiti Alvildan onnelliseksi puolisoksi.
Matami Bombin luona asuu rouva Velker, nuori leski vähän kolmannellakymmenellä, tyttärensä Fannin kanssa. Hänen miehensä oli asianajaja ja kuoli pari vuotta sitte, elettyään muutamia vuosia onnellisessa avioliitossa.
Näyttää melkein siltä, kuin olisi sattumus toimittanut naapuruksille väärät hyyryläiset; sillä matami Bomb ei voi kärsiä rouva Velkeriä, vaan sen sijaan matamin ja neiti Knegtien välille on kasvanut melkein liikuttavan sydämmellinen ystävyys, jota vastoin Olsen hyvin usein käy sanasotaa neiti Knegtien kanssa.
Eräänä iltana istuivat neidet Knegt asuntonsa rapuilla matamin tullessa navetasta, maitokiulu kädessä.
"Ah, tekö se olette, hyvä rouva Bomb, ja aina ahkerana ja toimeliaana", sanoi neiti Konstanse; molemmilta puolilta lähestyttiin väliaitaa puhellaksensa hetkinen.
"Niinpä niin, täytyyhän sitä."
"Mutta se nuori nainen, joka teillä on talossanne, eikö hän voisi kyllin kyllä hoitaa lehmiä?"
"Juliako!" sanoi matami halveksivasti. "Kylläpä siitäkin riittää, jos hän saisi edes lapsetkaan katsotuksi. En minä koskaan uskoisi lehmiäni sen hutikon käsiin."
"Hän näyttää hyvin vastenmieliseltä", sanoi neiti Alvilda.
"Jospa tietäisitte, miten paljon huolta se tyttö on tuottanut minulle kevytmielisyydellään!"
"Voi teitä onnetonta, rouva!"
"Eihän hän toki liene siveetön?" kysyi Alvilda.
"Vaiti, lapsi, semmoista sinä et saa kysellä", torui Konstanse.
"Voitteko uskoakaan! eräänä iltana, kun luulin hänen jo olevan nukkumassa, tapaankin hänet seisomasta puutarhassa", sanoi matami.
"Seisoiko hän todellakin alhaalla puutarhassa?" kysyi Konstanse harmistuneena.
"Kyllä, ja mikä vielä pahempi, hän seisoi tyhjän sillitynnyrin päällä, joka oli asetettu väliaitaa vasten pystyyn, ja toisella puolella oli Juhana Olsen noussut portaille."
"Jos minä täst'edes enää häntä tervehdin, hyvä rouva, niin teen sen vain kunnioituksesta teitä kohtaan."
"Ja tiedättekö, mitä he tekivät?" jatkoi matami.
Konstanse pudisti päätänsä.
"He seisoivat ja suutelivat toisiansa. Mitäs siitä sanotte?"
"Alvilda, hyvä lapsi, mene pois etemmäksi", sanoi Konstanse lempeästi. "Tämmöiset jutut eivät sovi nuorelle viattomalle olennolle, niinkuin sinä olet."
"Voi sinua, Konstanse, miten hirveän ankara sinä aina olet."
"Tuolla tulee armollinen rouva", sanoi matami, kun rouva Velker samassa astui Fannin kanssa pihaan.
"Minua hävettäisi sekä Jumalan että ihmisten edessä pitää sinistä nauharuusua rinnassani, jos mieheni oli vasta kaksi vuotta sitte kuollut, niinkuin rouva Velkerin", sanoi Alvilda.
Matami Bombin huomio kääntyi nyt pikku Antoniin.
"No, onhan se tuo pikku porsas taas vesitynnyriä sotkemassa!" – pari korvapuustia – "ja siinä sinä, Amalia, istut ihan rauhassa ja katsoa töllötät vain!" – enempi korvapuusteja – "Adolfiina, missä sinä olet?"
Lapsi, jota huudettiin, tuli ulos.
"Minä olen istunut sisällä ja lukenut katkismusta."
"Kyllä minä sinulle opetan katkismuksen, sinä pentu!" kuului tukkapöllyn ja korvapuustien säestykseksi, "miksi et katso pienempiä sisaruksiasi?"
"Mutta, hyvä matami Bomb, eihän teidän siitä pidä lyödä lapsianne, että he lukevat läksyjänsä", sanoi rouva Velker.
"Olkaa hyvä, rouva, pyydän minä, ja jättäkää lasteni kasvatus ihan omaksi huolekseni", sanoi matami. "Minä en annakaan niiden tottua syömään muiden puutarhoista marjanraakaleita enkä kaivelemaan koloja muiden hyviin, kiillotettuihin sohvapöytiin."
"Minun tietääkseni ei minun tyttäreni ole syönyt teidän raakaleitanne eikä turmellut sohvapöytiänne; mutta jos kuitenkin niin on tapahtunut, niin kyllä minä vahinkonne korvaan", sanoi rouva Velker ja astui sisään.
Neidet Knegt siirtyivät myöskin pois, ja matami läksi omille askareillensa.
Iltasilla istui rouva Velker lukien. Pikku Fanni oli jo nukkunut.
Ovelta kuului koputusta ja Julia astui sisään sukkasillaan.
"Antakaa anteeksi, rouva Velker, että tulen näin myöhään; mutta minulla olisi niin tärkeätä puhuttavaa teille."
"Mitähän sitte, Julia?"
"En oikein tiedä, tohdinko sitä sanoakaan."
"No hyvänen, olenko minä sitte niin pelottava?"
"Ette, vaan päinvastoin, ja sentähden minä kaikkein ensiksi pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette kohtele minua niin hyvästi, milloin täti näkee."
"Siinäkö kaikki on?"
"Ei, vielä minä pyytäisin teiltä suurta apua."
"Saadaan nähdä, sanohan se ensin."
"Se on pitkä juttu."
"No, käy sitte tähän istumaan ja kerro se kaikkinensa. Tätisi on kaiketi jo nukkumassa, niin ett'ei meitä kukaan häiritse."
"Tunnettehan perimies Olsenin?" kysyi Julia vähän punastuen.
"Tunnen toki; mitä hänestä?"
"Näettekös, hän istui puutarhassansa, ja minä istuin ommellen huvihuoneessamme, ja niin jouduimme, en tiedä miten, puhelemaan keskenämme, ja niin tapasimme, en tiedä miten, toisiamme melkein joka päivä – ja niin – niin rupesimme pitämään paljon toisistamme —."
"Etkä tiedä miten?"
"En, se tapahtui niin salaa, ja eräänä iltana sitte – sitte —."
"Mitä sitte?"
"Kysyi hän minulta, enkö rupeaisi hänen morsiameksensa, ja niin me lupasimme, kumpikin omalla puolellansa väliaitaa, olla toisillemme ainiaan uskolliset.
"Tämähän on ihan kuin Pyramuksen ja Tisben historia."
"Sitä minä en tunne. Asuvatko he Kristianiassa?"
"Ei, he asuivat Babylonissa. Mutta kerrohan edelleen."
"Katsokaas, hän tahtoi viimein saada kihlasuutelon; mutta aidan raot olivat liian pienet."
"Ihan kuin Pyramuksella ja Tisbelläkin."
"Hän nousi sentähden portaille ja minä tyhjän tynnyrin päälle; mutta kun me juuri syleilimme ja suutelimme toisiamme aidan yli, tuli täti."
"Ja jutun loppu?"
"Niin, loppu oli se, että täti on siitä asti pitänyt minua sisällä ja vartioinut kuin vankia. Jo on neljättä viikkoa kulunut siitä, kun tulin kihloihin, enkä ole saanut sanaakaan puhutuksi sulhaseni kanssa."
"Mutta en minä oikein tajua, mitenkä voisin auttaa teitä."
"Kyllä se helppo on", sanoi Julia, ottaen taskustaan kokoon käännetyn paperin, "minä olen tähän kirjoittanut muutamia ystävällisiä sanoja, ja nyt pyytäisin teitä – älkää vain pahastuko – pyytäisin teitä olemaan hyvä ja viemään hänelle kirjeen. Voittehan te helposti keksiä asiaa, käydäksenne Olseneja tervehtimässä."
"Vai niin, pitääkö minun ruveta teidän lempikirjeidenne kuljettajaksi, sä, pikku veitikka? No, kyllä koetan parastani. Mutta eihän kirje ole suljettukaan."
"Ei, minulla ei ollut yhtään kuorta."
"Niitä kyllä minulta saat."
"Etteköhän olisi hyvä ja kirjoittaisi päällekirjoitustakin. Minä tuhraan niin huonosti."
"Kyllä minä sen teen", sanoi rouva Velker, pani kirjeen kuoreen ja kirjoitti Julian sanojen mukaan: Herra Perimies Juhana Olsenille Laurkulleniin. "Osoitehan muuten onkin tarpeeton, kun kirjettä ei postiin panna."
Julia nousi, lähteäksensä pois.
"Kiitoksia paljo hyvyydestänne, rouva. Olkaa nyt hyvä ja muistakaa moittia minua tätille oikein, niin ett'ei hän rupea epäilemään. Sanokaa, ett'en minä pidä huonetta puhtaana ja että olen tullut itsepäiseksi ja nenäkkääksi viime aikoina. Sillä, kyllähän todella olenkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Velker, ottaen lamppunsa ja mennen makuuhuoneesen.
"Hirmuinen se on tuo rakkaus", mutisi hän. "Se osaa tehdä pikkuisen maalaistytön vilpistelijäksi, kuin olisi hän vanha hovineitsyt."
Rouva Velker nukkui ja uneksi suudelleensa tohtori Ravnia aidanraosta ja sentähden matami Bomb nyt häntä piti vankina karjotassa, jossa hänellä ei ollut kovinkaan hauska elämä, ruokana vain nauriita ja äsken siivilöityä maitoa.
III
Seuraavana päivänä olivat Olsenin salissa koossa sekä isäntäväki että vieraat kahvipöydän ympärillä, kun rouva Velker astui sisään, taluttaen Fannia kädestä.
"Älkää ollenkaan häiriytykö", sanoi hän.
"Hyvinpä todellakin teitte, kun tulitte tervehtimään naapurejanne", sanoi Olsen. "Olettehan asuneet tässä vieressä jo kolme viikkoa. Olkaa hyvä, käykää sohvaan istumaan."
"Kiitoksia, minä käyn tänne poikanne luo."
"Minä istun tohtorin luona", sanoi pikku Fanni ja kiipesi hänen polvellensa.
"He ovat varmaankin vanhat tutut", sanoi Olsen.
"Ovat", vastasi rouva Velker; "kun Fanni kolme kuukautta sitte oli sairaana, oli herra Ravn lääkärinämme, ja suureksi osaksi on minun kiittäminen häntä siitä, että Fanni vielä on elossa."
"Te arvaatte minun vähäisen apuni liian suureksi, hyvä rouva", sanoi tohtori.
"Kas niin, muija, vanha nuhjus, älä nyt istu siinä kuin pilvistä pudonnut, vaan kaada rouvalle kahvia."
"Johan minä juuri kaadan", vastasi vaimo. "Älkää vain peljästykö", jatkoi hän kääntyen rouva Velkeriin päin. "Ei hän sentään niin paha ole, kuin sanoista kuuluu."
"Mitenkä viihdytte täällä kotona?" kysyi rouva perimieheltä istuessaan ja miettiessään, mitenkä saisi paraiten kirjeensä annetuksi.
"Ikävänlaista täällä vähän on."
"Mutta sentähden koetetaan huvitukseksi keksiä pieniä rakkausseikkoja, hi hi hi", nauroi Alvilda.
"Vaiti sä, paha, vallaton lapsi", nuhteli Konstanse. "Ihanhan sinä saat perimiehen punastumaan."
Rouva Velker tunsi myöskin veren nousevan kasvoihinsa.
"Ai, miten punainen te olette, rouva Velker!" sanoi Konstanse.
"Kivistääkö teiltä päätä."
"Täällä on niin kuuma", sanoi hän ja meni ikkunan luo, joka oli auki.
Alvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli kiivaasti viiksiänsä.
"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy tuolta kaukaa?" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.
Juhana nousi ja meni rouvan luo: "Priki se on."
"Minulla on teille kirje Julialta", kuiskasi rouva.
Juhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.
"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne", kuiskasi rouva ja lisäsi kovaan: "Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!"
"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia puhuttavana perimiehelle", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti, että Ravn sen saattoi kuulla.
"Älä katsele heitä, lapsi", supisi Konstanse. "On oikein hirveätä nähdä, miten rouva häntä mielistelee."
Tohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.
Samassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana liikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.
"Teiltä putosi kirje, rouva Velker", sanoi Konstanse.
"Minun se ei ole", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan välinpitämättömän näköinen.
"Ei, se – se – on minun", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen kiireesti taskuunsa.
Rouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.
"Joko nyt jäähdyitte?" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.
Perimies oli kuin tulisilla hiilillä.
"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti sidottu kiinni", sanoi hän kumartaen ja läksi.
Keskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.
Tohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti ja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.
Rouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.
Porstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen viimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.
Tohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda kuoren taskustansa.
"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren löysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet M. V… Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan tätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!"
Tohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan. Fannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen äitiltänsä.
"Tunnetteko ehkä käsialan?"
"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin tirkistellä toisten ihmisten kirjeihin", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja läksi pois puutarhasta.
Konstanse katsoi hänen jälkeensä.
"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään", sanoi hän, "tohtori todellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle tullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset voivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua rakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja missä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan aavistamatonta."
"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä", sanoi Alvilda. "Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouva Velkerin rakkausjuttu."
"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita teelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen nainen hän on, tuo itserakas olento."
"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan."
Hetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan kykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä kääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat kauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.
IV
Seuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa navetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja sanoi:
"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa puhdistamaan huoneet paremmin."
"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?"
"Hirveän. hätikkö."
"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin."
"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein pahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!"
"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin minä sen jo itse tiedän", sanoi matami ihastuen.
"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen puuhiansa."
"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker."
Sanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.
"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain vähän tutustuu häneen ensin", mietiskeli matami.
Tuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä kerkesi matamin luo.
"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?"
"Minkä uutisen sitte?"
"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa."
"Lorua se on, sanon minä."
"Se on ihan totinen tosi."
Ja kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin kaunistettuna.
"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä vihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen – ha ha ha!"
"Luonnollisesti. Hi hi hi!"
"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen miniän! Ho ho ho!" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään Alvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.
Kylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa.
Juhana tuli juosten hänen jäljestänsä.
"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne," sanoi hän. "Ette usko, miten tulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä vartioitsee häntä kuin lohikäärme."
"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?"
"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin huonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me pääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi."
"Sepä ei ole niinkään helppoa."
"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikku Fanni ja Julia voisi tulla mukaan?"
"Kyllä koetan parastani."
"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!"
Samassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi mennä ohitse.
"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?"
"Kotiin."
"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?"
"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin."
"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin kelpo mies."
"Hyvin kelpo mies."
"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?" kysyi rouva.
"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä."
"Joko nyt?"
"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan parantunut," sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja läksi pois.
"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!" ajatteli rouva, "Minä lienen varmaankin loukannut häntä."
Etempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat kylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.
"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se luultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä mielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää toisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti petän matami Bombia."
Kun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen näköisenä. Matami Olsen istui itkien.
"Mitä täällä on merrassa?"
"Ei mitään muuta," sanoi laivuri, "kuin että järjellinen ihminen voi menettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja tuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen lesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko Laurkullenissa ole muusta puhettakaan."
"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä," nyyhkytti matami.
"En minäkään," sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.
"Etkö?"
"E-en," sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta, "minulla – minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia tarvitse."
"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?"
"Julia Bomb."
"Matami Bombin sukulainen," huudahti äiti. "Minä en ikänäni anna siihen suostumustani."
"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?" sanoi isä Olsen. "Julia on sievä ja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan luona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?"
Juhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.
"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen! Saatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja toimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!"
Alhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.
"Te olette niin synkkämielinen, tohtori," sanoi Alvilda. "Nyt minä näytän teille jotakin hauskaa."
Samalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.
"Saanko luvan?" huusi hän mennessään läävän ohitse.
"Olkaa niin hyvä."
Alvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin se Julialta oli jäänyt.
"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta ja Tisbestä uutena painoksena."
"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se hauskakin?"
"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä sitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja he rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta kun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa katseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus, kiivetä tämän tynnyrin päälle – näin —."
"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?"
"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa," jatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli. "Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten näkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa."
"Kiitoksia, ei haluta," sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. "Entä historian loppu? Saavatko rakastuneet toisensa?"
"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt."
"Mutta mitä sanovat vanhemmat?"
"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet."
"Ehkäpä hän onkin leski?" sanoi Konstanse kavalasti.
"Siitä ei historia mitään kerro."
Tohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta.
"Hävytöntä," supisi hän.
"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene ennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille."
Alvilda riensi hyppien sisään.
"Eikö hän ole sievä tyttö?"
"On."
"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta.
Onnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!"
Tohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.
Alvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.
"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.
"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne, neiti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni."
Alvilda pahastui ja meni tiehensä.
Kun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:
"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti."
"Se on vain pieni muisti."
"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin."
"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin muistelisitte minua ystävyydellä."
"En minä teitä koskaan unhota."
Konstanse nousi ja meni sisään.
"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että kun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa", sanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä hän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,
"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte", sanoi Ravn, kumartuen hänen ylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.
"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään meidät!"
"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?"
"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta – mutta – minun – minun täytyy nyt mennä sisään," sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa kätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.
Mutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.
"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta," ajatteli tohtori. "Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker, enkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja niin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan, jolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse olisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan olisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!"
Ja tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan joukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.