Yhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.
"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?" kysyi Helmi eräänä kertana.
"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä", sanoi kapteeni.
"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa", sanoi Helmi ja katsoi veitikkamaisesti kapteenia silmiin.
"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni", sanoi kapteeni ja sulki lapsen syliinsä.
"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot", sanoi Helmi, samassa silitellen kapteenin poskia.
"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan avulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti", sanoi kapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi … ilman aikojaanhan minä vaan narrasin–Älä nyt ole pahoillasi, setä… Ei Helmi ole paha sedälle", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet kapteenin silmissä.
Helmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden. Kesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla ja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he lumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä pihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä ja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin lapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi kapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi hän aivan kuin lapsi–niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi sekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.
* * * * *
Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.
Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.
Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja tuskan hiki juoksi päältä.
"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.
"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.
Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan, kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.
Sairas vähän rauhottui.
"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.
"Jumala varjelkoon."
"Minä osaan jo rukoilla, Helmi … olen jo aikaa sitten rukoillut."
"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä."
"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä … olen jo vanha mies … kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että Jumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi", jatkoi sairas.
"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset", koki Helmi sanoa.
"Sinä ohjasit minut elämän tielle", sanoi kapteeni.
"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä", sanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.
"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni", väitti sairas luottavasti.
Helmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.
"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne, jota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi kiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria varoja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä olet paljon vaivaa minusta nähnyt?" puheli kapteeni.
"Mitäs Jumalan tähden… Ei mitään, ei mitään.—Mitä vaivaa me olisimme teistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut niin paljon parempi ja väljempi… Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän, jos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran maksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on pahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos siihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi", pyyteli Helmi.
"Sitä odotetaan", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.
"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut", sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.
Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.
Tämä tuli nyt.
"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.
Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.
Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.
Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.
"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.—Hän oli kuollut.
Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa, eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin kuolinkamarin ja lähtivät pois.
Kun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa tuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät niinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän ystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun jotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin lesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän on pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan ollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan asuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento, ainakin joutuu hunnikolle.
Niin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi tullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.
Pian levisi tieto kapteenin kuolemasta. Tämähän ei ole mitään kummallista, mutta outoa oli se, että samassa levisi myös tieto, ettei kapteeni antanut leskelle muuta kuin odotus-aikaa loppusummalle viimeisestä huonetten vuokrasta, vaikka leski oli häntä niin kauvan hoitanut ja sanomattoman paljon vaivaa nähnyt. Tämän tähden pitivät he kapteenia peräti kiittämättömänä ihmisenä ja pitivät hänen jumalisuuttansa joutavana ulkokullaisuutena. Tiina oli tuon asian kuihkaissut eräälle ystävälleen ja siitä se oli levinnyt ympäri kaupunkia.
Tavallisien hautaus-menojen jälkeen tuli pesän selvitys. Toimitukseen saapui eräs vainajan ystävä, vainajan sinetillä lukittu kirja kädessä. Toimitusmies mursi sinetin. Se sisälsi vainajalta neljä vuotta sitten tehdyn testamentin. Siinä määrättiin, että koko hänen talonsa, kiluineen kaluineen, niinkuin se seisoo, lankeaa hänen kuoltuaan— Lenkisen leskelle ja hänen tyttärelleen Almalle, kuitenkin sillä ehdolla, että Tiina saa siinä suojaa kuolinpäiväänsä asti. Valmiit rahat ja kaikki saamiset määrättiin Helmille, mutta niiden koroista oli Tiinalle maksettava vuotuinen runsas eläke.
Suuriksi kävivät toimitusmiesten ja vainajan kaukaisten perillisten silmät, jotka suuren perinnön toivossa olivat paikalle saapuneet. He olivat juoppoja ja viettivät irstasta elämää; testamentin tekijä oli heitä nimen-omaan maininnut ja sanonut sen vuoksi tekevänsä heidät perinnöttömäksi. Suuriksi kävivät testamentin saajainkin silmät, sillä mitään semmoista eivät he voineet aavistaakaan, sitä vähemmin toivoa. Heille ei ollut sanaa suuhun tulevaa, niin tyhmistyivät he tuon uutisen kuultuansa. Kauvan siunasivat he vainajan muistoa ja kapteenin haudalta ei puuttunut kesäisinä aikoina tuoreita kukkasia eikä seppeleitä, sillä Helmi piti niistä erinomaista huolta.
LUISULAN LAPSET
Kirjoitti N. Niemelä.
I
Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa. Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa—niin on kyllä, mutta, kaikilla ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.—Mökki oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä— vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti. Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli mentävä ja sieltä sitten—pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.
Ja siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua, paljon kyselemistä ja tutkistelua—huutoon pano, sehän oli himmeä asia. Ensinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari vakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia vaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen. Mutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja kyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja paljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias, käsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä muutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt huutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain seljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli hän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi parasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui hänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta löysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi, siksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta, siksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, "että suotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa hankkii vaatteetkin."
"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä", tuumasi Matti ja teki vaan työtään.
Kertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli vaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan ja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon päällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä oli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi Mari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta vuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät lapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa muurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten jäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle ja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki viimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti epäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten kanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli kaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison pojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa kuulteli Matti jo kenties virstan päästä.
Monen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset jotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli vaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta, Annan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä, mutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta silloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.– Kirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti kiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien ja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen kelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä, mutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja valitusta.
–Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan, kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.
Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"
"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo raukat melkein alastomina."
"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja kääritään niihin," tuumaili emäntä.
"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä heitä tuo samaa tietä takaisin."
"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.
"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla väliä."
"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti olivat seuranneet keskustelua.—"Ettekös riitele keskenänne?"—"Emme riitele," vakuuttivat lapset.
Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio kääntyi nyt noihin tulijoihin.—"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."
"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.
"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin maininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin huomannut," torui emäntä.
"Mutta missäs Matti onkin," kysyi isäntä saatuansa vuoroa.—Marin silmät levisivät. "Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän, se lähti jo ennen meitä!"
–Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään toisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.
Valkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että varvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä lämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä pakkaseen.
Renki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä niissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. "Vaikea on häntä löytää," tuumaili isäntä, "varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei nyt vaan itseään jäädyttäisi."
* * * * *
Pappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka tupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia, iältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia, eri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia raukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja kurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla. On siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti ansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi ikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan mailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt on määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus, että kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä kerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä, taas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen vaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se olla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä merkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus, joka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän, kuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.
Mutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän tapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän puheistaan.
"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista," kysyy eräs vierus toveriltaan, "eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?"
"On kyllä," vastaa puhuteltu, "mutta menisihän siinä usiampikin yksin tein, jos eivät huuda järki halvalla."
"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?"
"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä, mikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja silloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä, ennenkuin omillensa tulee.
"Niin luulen minäkin."
"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit nuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa papilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta muutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa pitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään."
Tällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään talonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä aprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa, voisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus oliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos tämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.
Niin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin vuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin lapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös tuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan päällä Luisulan mökki oli. "Huutakaas nyt muonamiehenne poika", huudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, "eihän tuo ole minun velvollisuuteni," mumisi hän.—"Onhan sentään vähän," tuumasi kirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi hänelle.
Vaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli kadonnut. "Mutta," sanoi hän, "kai hän löytynee ja silloin hoidan minä hänen, enkä pyydä mitään maksua." Kaikki katselivat suurin silmin Kantala. "Se on aina semmoinen omituinen mies," mutisi toiset.
"Ne pojat pääsivät hyville paikoille," sanoivat ihmiset, "ei suinkaan ole niitten talojen pöydän päässä hätää."
II
Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.
Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä, tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä: kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä, kaikkialla aina vaan yhdessä.
Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö. Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia, ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin. "Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin vielä, sepäs hauska sattuma."
"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."
"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin tarkoin muista mitä hän sanoi."
"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä köyhistä lapsista mitään maksaa."
"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen miehen puhe uskoa!"
Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja kauppoja.
Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut—paljon siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän puolestaan kukaan maksanut.
–Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti viivyttele—kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun pelkäsinkin.
Astuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin Leena vaikeroimaan: "minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle lisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö minun se vaatettamankin?" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan, sen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana: "tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka vuosi." Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun mies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. "Ja eipä tuo tyttö," jatkoi mies, "olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet, ei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja oudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän se tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos en olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt."
Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin penkille laitetulle vuoteelle.
Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa. Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot, siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi. Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä, ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.
Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää," tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät, hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.—Kyllä Anna oli muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"
"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja, vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan tytön erinomaista lukutaitoa.
Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli aikanansa oikaiseminen.—Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"
Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan; siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.
Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena apuna isäntäväellensä.
Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.
Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu, joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita; voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.