Ivanhoe

YHDESTOISTA LUKU

1 rosvo. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme ja ryöstämme.

Vilkas. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.

Valentin. Hyvät ystävät, —

1 rosvo. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.

2 rosvo. Vait! Kuullaan häntä.

3 rosvo. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.

KAKSI NUORTA VERONALAISTA.

Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti. Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta, jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.

Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen. »Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä, ennenkuin he niskaani hyppäävät.»

Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän, missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta, vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla puhettakaan. – »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta mieheltä.»

»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää läimäystä sen puolustukseksi.»

»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»

Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut epäillä sitä.

»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.

»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth äkäisesti.

»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki, mitä hänellä on.»

»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta», sanoi Gurth.

»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»

»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»

»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö, »sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»

»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth. »Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin rahoihini.»

»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan. »Kuka sinun isäntäsi on?»

»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.

»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»

»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa. Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»

»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»

»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka herrani on.»

»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»

»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon varusteista.»

»Kuinka paljon siinä on?»

»Kaksisataa sekiiniä.»

»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»

Gurth nimitti voitetut ritarit.

»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu? – Näethän, ettet voi minua pettää!»

»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»

»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»

»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle, minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut herralleni näitä turnajaisia varten.»

»Ja paljonko maksoit Iisakille? – Luulisipa, painosta päättäen, että tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»

»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»

»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»

»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»

»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta – Israelin miehestä – jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»

»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»

»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.

»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa. Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»

Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin kiinni.

»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi. Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä määrätty järjestys. – Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi ikipäiviksi. – Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia sekä kettuja purtavana.»

»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten tämä vertailu on ymmärrettävä.»

»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja perinnötön samoin kuin me? – Eikö hänkin hanki itselleen elatusta miekkansa kärjellä samoin kuin me? – Eikö hän ole lyönyt Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme? Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan, niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton, hebrealainen juutalainen on tehnyt?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa, kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. – Ja entä tuo rivosuinen moukka – pääseekö hänkin ehein nahoin?»

»Ei millään muotoa, jos vain sinussa on miestä häntä nylkemään», vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen, »osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen tarttumaan?»

»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata tähän kysymykseen.»

»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen», vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen, niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen – no, totta maar silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun lunnaasi omasta taskustani. – Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa hänelle sauva. – Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota ranskalaiset nimittävät faire le mouliment (myllyn pyörittämiseksi), ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat – ja saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»

»Jos olet mylläri», vastasi Gurth pelottomasti, pyöritellen hänkin asettansa yhtä kätevästi päänsä yläpuolella, »niin oletpa kaksinkertainen varas, joten minä, rehellinen mies, en pelkää sinua.»

Näin härnäiltyään toisiaan molemmat taistelijat kävivät toistensa kimppuun. Muutamia minuutteja he taistelivat kumpainenkin yhtä suurella voimalla, miehuudella ja taidolla, väistäen ja vastaten toistensa sivalluksia mitä tuimimmalla nopeudella. Lakkaamatta kalahtelivat heidän aseensa, niin että kauempaa kuuntelija olisi saattanut luulla vähintään kuusi miestä olevan kahakassa kummallakin puolella. Paljon vähemmänkin tuimia ja vaarallisia taisteluita on kelpo kuusimittarunon säkeillä kerrottu. Mutta Myllärin ja Gurthin taistelu on jäänyt laulussa ylistämättä, sillä siellä ei ollut läsnä pyhitettyä runoniekkaa, joka olisi osannut ansion mukaan kuvata sen monivaiheista menoa. Tahdonpa kuitenkin – vaikka sauvataistelut meidän aikoinamme ovat jo tulleet vanhanmuotisiksi – koettaa, sen verran kuin kykenen, ylistää noita uljaita sankareita.

Kauan aikaa taistelu oli tasaväkistä; mutta viimein Mylläriltä alkoi maltti loppua, kun hän näki saaneensa niin vahvan vastustajan ja kuuli kumppaniensa nauravan, joita, niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa aina käy, huvitti hänen harminsa. Mutta tämmöinen maltittomuus ei sovi sauvataisteluun, missä kylmäverisyys on välttämätöntä. Siitä syystä Gurth, joka mielenlaadultaan oli jörömäinen, mutta vakava, sai nyt etuotteen, jota hän suurella taidolla osasikin käyttää hyödyksensä.

Mylläri kävi huimasti päälle sivaltaen milloin sauvan ponnella, milloin varrella, ja yritteli päästä likemmäksi vastustajaansa. Gurth puolestaan koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle, niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»

»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä. Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin, ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi – älä siis kysy myöskään meidän nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme! Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä nyt olet ollut.»

Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli. Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli vartijoilla turvattu.

Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle. Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.

Tähän rosvot nyt pysähtyivät.

»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos uskaltaisimme tuonne alas. – Ja muista sinä puolestasi se varoitus, jonka äsken sait – pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut, sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme, niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän kostoltamme.»

»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»

Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.

Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut astua sisään.

KAHDESTOISTA LUKU

 
Ei ratsastele enää airuet —
jo raikahtavi torven sävelet.
Molemmin puolin peitset ojentuu,
ja kannustimet syvään tunkeutuu
hevosten kylkiin. Nytpä nähdä saa,
ken osaa otella ja ratsastaa.
Kas tässä peitsi kilpeen taittui nyt,
mut tuo on sydänpaikkaan iskenyt.
Nyt tuossa peitsi pystyyn nostetaan,
neljättä syltä varmaan pituuttaan.
Taas täällä miekkansa he vetävät,
hopeelle kirkkahalle kiiltävät,
kypäräin halki päähän hakaten,
jott' uhkuavi hurme punainen.
 

CHAUCER.

Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.

Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.

Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.

Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita. Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan, – suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet päästäksensä parveen.

Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia, jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen aikoneet.

Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia, jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.

Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.

Tämän vaalin johdosta, joka häiritsi hänen omia hankkeitansa, Athelstan aikoi nyt rangaista Perinnötöntä ritaria. Hän tiesi olevansa väkevä, ja kehuivatpa ainakin mairittelijat hänen suurta asetaitoansakin. Tätä voimaansa hän ei nyt suinkaan tahtonut tarjota vihatun ritarin avuksi, vaan oli päättänyt, jos suinkin tilaisuus tarjoutuisi, antaa tämän tuta hänen raskasta sotatapparaansa.

Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin, kelpo soturiksi.

Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle, ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.

»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää, miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka tänäpäivänä on hänen omansa. – Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi, »kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»

Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle tämänpäiväistä hallitsijatarta.

Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa, millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu järjestettävä.

Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja käärimättömiä peitsenkärkiä.

Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.

Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta. Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin. Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.

Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.

Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä ryntäyskäskyn: »Laissez aller! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa törähtivät, – peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin satulahakasiin, – kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, – ja kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain. Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä, ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen kallistuisi.

Yhteentörmäyksen seurauksia ei voitu nähdä, sillä niin monen hevoskavion nostattama tomu pimitti ilman; kului minuutti, ennenkuin katsojat saattoivat nähdä, miten kahakassa oli käynyt. Niin pian kuin näköala jälleen oli selvinnyt, huomattiin, että puolet ritareista kummallakin puolella oli kaatunut ratsujensa selästä. Mitkä olivat peitsen sysähdyksestä menneet kumoon, mitkä oli raskaamman ja voimakkaamman päällekarkaajan vauhti viskannut hevosineen päivineen kuperkeikkaa. Muutamat makasivat maassa ikäänkuin eivät enää koskaan kykenisi nousemaan; toiset taas olivat kohonneet jo pystyyn ja joutuneet käsikahakkaan samaan tilaan joutuneitten vastustajain kanssa. Kummallakin puolella oli myös useita pahoin haavoittuneita, jotka eivät enää kyenneet jatkamaan taistelua; he koettivat vöillään hillitä verenjuoksua ja pyrkivät syrjään metelistä. Satulassa pysyneet ritarit, joilta melkein kaikilta peitset olivat kahakassa katkenneet, tappelivat nyt miekoillansa mies miestä vastaan, kajahduttaen sotahuutojaan ja vaihdellen sivalluksia, ikäänkuin voitto olisi ollut hengen ja kunnian asia.

Kahakka kiihtyi vielä, sillä nyt ryntäsi toinenkin, varajoukkona ollut rivi kummaltakin puolelta kumppaniensa apuun. Brian de Bois-Guilbertin miehet huusivat: »>Ha! Beau-séant! Beau-séant!¹² Temppelin puolesta! Temppelin puolesta!» Toinen puolue taas huusi: »Desdichado! Desdichado» ottaen tunnussanakseen sen nimen, joka oli heidän päällikkönsä kilpeen kirjoitettu.

Tällä tavalla taisteltiin mitä tulisimmalla tuimuudella ja vaihtelevalla onnella. Väliin virtasi kahakan kuohu pohjoiselle, väliin eteläiselle portille päin, sitä myöten mikä puolue alkoi päästä voitolle.

Miekkojen kilahdukset ja taistelijain huudot sekaantuivat torvien törähdysten kanssa hirvittäväksi meluksi, niin ettei voitu kuulla kaatuneiden voivotusta, kun ne turvattomina makasivat hevosten jaloissa. Ritarien kirkkaat rautapuvut olivat nyt jo tomun ja veren tahrassa, ja paloja niistä heltisi jokaisen miekan- tai tapparanlyönnin perästä. Kirjavia sulkia, jotka olivat hakatut irti kypärien harjoista, lenteli lumihöytyjen tavoin tuulessa. Kadonnut oli nyt kaikki, mikä sotaisessa leikissä oli näyttänyt kauniilta ja iloiselta; mitä vielä oli jäljellä, se oli näöltään surettavaa tai hirvittävää.