VIIDESTOISTA LUKU
Hän luulee minut – ha, ha – orjakseen,
tahtonsa välikappaleeksi vain!
No, luulkoon niin. Mut, läpi melskeitten,
joit' ompi synnyttävä herran tään
tyrannius ja viekas kavaluus,
käy minun tieni valtaan, kunniaan,
ja ken voi tuota moittia?
»BASIL», Murhenäytelmä.
Ahkerasti niinkuin hämähäkki, joka parsii verkkonsa revittyjä pauloja, puuhasi nyt Woldemar Fitzurse saadakseen Juhana-prinssin salavehkeen hajoavat nivelet jälleen kokoonliitetyiksi ja yhteensovitetuiksi. Harvat miehet pitivät Juhanan puolta mieskohtaisesta kiintymyksestä häneen, eikä kukaan siitä syystä, että olisi pitänyt häntä arvossa. Fitzursen piti siis muistuttaa heille mieleen, mitä etuja heillä jo oli ollut prinssin suosiosta ja mitä uusia etuja vielä oli toivossa. Nuorille, hurjamielisille hän osoitti, kuinka he Juhanan hallitessa saisivat rangaistusta pelkäämättä elää vallattomasti ja hekkumoida kenenkään estämättä. Kunnianhimoisille hän lupasi valtaa, ahneille rikkautta sekä alusmaita entisten lisäksi. Palkkasoturien päälliköt saivat rahalahjan; se oli näille miehille vaikuttavin kehoitus, ja ilman sitä kaikki muut kehoitukset olisivat heihin nähden olleet kuin tuuleen lausutut. Runsaammin vielä kuin kultaa jakoi prinssin toimelias asianajaja heille kaikenlaisia lupauksia. Sanalla sanoen, hän ei laiminlyönyt ainoatakaan keinoa, jolla hän saattoi taivuttaa epäileviä tai rohkaista pelkureja. Rikhard-kuninkaan tulon hän sanoi tapaukseksi, joka oli kaiken todennäköisyyden rajan ulkopuolella. Mutta jos hän liittolaistensa epäilevistä katseista ja epävakaisista vastauksista huomasi heidän juuri sitä seikkaa pahimmin pelkäävän, niin hän vakuutti rohkeasti, ettei sittenkään, vaikka kuningas palaisikin, pitäisi luopua kerran aloitetuista valtiollisista vehkeistä.
»Jos Rikhard tulee takaisin», sanoi Fitzurse, »niin hän riistää maat ja mannut niiltä, jotka eivät hänen kanssaan lähteneet Pyhälle maalle, rikastuttaaksensa omia köyhiä, nälkäisiä ristiretkeläisiään. Hän on vaativa ankaralle tilinteolle kaikki ne, jotka hänen poissaollessansa ovat tehneet mitättömimmänkin teon, jonka voipi selittää rikokseksi maan lakia tai kruunun oikeuksia vastaan. Hän on temppeli- ja johanniittaritaristoille kostava sen johdosta, että he Pyhällä maalla pitivät aina Ranskan kuninkaan Filipin puolta. Ja lopuksi on hän rankaiseva kapinoitsijana jokaista Juhana-veljensä seuralaista. Pelkäättekö te hänen voimaansa?» jatkoi vielä prinssin kavala asianajaja. »No, tunnustan minäkin, että hän on väkevä ja hurskas ritari; mutta olleet ja menneet ovat kuitenkin Arthur-kuninkaan ajat, jolloin yksi sankari saattoi tapella koko armeijaa vastaan. Jos Rikhard palaa kotiin, – niin hän tulee yksin, seuralaisitta, ystävittä. Hänen uljaiden soturiensa luut valkenevat Palestiinan hietikoilla. Harvat hänen miehistään ovat palanneet tänne kuljeksijoina, niinkuin tuo Wilfred Ivanhoe, tyhjin kukkaroin ja hävinneinä miehinä. – Ja mitä te lörpöttelette Rikhardin perintöoikeudesta?» – näin hän väitti niille, jotka vastustellessaan vetosivat siihen syyhyn. – »Onko Rikhardin esikoisoikeus varmempi ja selvemmin todistettu kuin Normandian herttuan Robertin, Valloittajan vanhimman pojan oikeus? Mutta sittenkin kansa, esikoisoikeudesta huolimatta salli nuorempien veljien, Wilhelm Punatukan sekä Henrikin, kummankin vuorostaan nousta valtaistuimelle, jolta vanhin veli suljettiin pois. Ja olihan Robertillakin kaikki ne hyvät avut, joista Rikhardia ylistetään: hän oli uljas ritari, taitava sotapäällikkö, antelias ystävilleen sekä kirkolle, ja vielä päällepäätteeksi hän oli käynyt ristiretkellä ja ollut osallisena Pyhän haudan vapauttamisessa. Mutta sittenkin hän kuoli sokeana, viheliäisenä vankina Cardiffin linnassa siitä syystä, että oli vastustanut kansan tahtoa, joka ei huolinut häntä hallitsijaksensa. – Meillä on valta ja oikeus», sanoi Fitzurse vielä, »valita se kuninkaallisen suvun jäsen, joka meidän mielestämme parhaiten sopii kruunun kantajaksi – se on», oikaisi hän puhetta, »se, jonka vaali lupaa parhaat edut aatelistolle. Persoonallisten avujen puolesta», lopetti hän viimein, »Juhana-prinssi kenties ei vetäne vertaa Rikhard-veljellensä. Mutta kun muistamme, että jälkimmäinen palaa koston miekka kädessä, mutta edellinen tarjoo palkintoja, etuuksia, rikkautta sekä korkeita virkoja, niin ei liene epäiltävää, kumman kuninkaan auttamista aateliston oma etu vaatii.»
Nämä ynnä monet samanlaiset syyt, joita Fitzurse aina vaihteli ja sovitteli sitä myöten, ketä puhutteli, tekivätkin tarkoitetun vaikutuksensa Juhana-prinssin häilyviin puoluelaisiin. Useimmat heistä lupasivat kokoontua Yorkiin, missä yhteisesti oli neuvoteltava, kuinka kruunu laskettaisiin prinssin päähän.
Yötä oli jo aika kappale kulunut, kun Fitzurse, väsyneenä ja uupuneena monenlaisista puuhistaan, mutta kuitenkin iloiten niiden onnistumisesta, palasi Ashbyn linnaan. Siellä hän kohtasi de Bracyn, joka pitovaatteittensa sijaan oli nyt pukeutunut lyhyeen viheriäiseen sarkatakkiin, samanlaisiin housuihin ynnä nahkaiseen lakkiin. Vyöllä hänellä oli lyhyt miekka sekä kimppu nuolia; olalta riippui torvi, ja kädessään hän kantoi pitkää jousta. Jos de Bracy olisi tämmöisenä tullut vastaan jossakin etuhuoneessa, ei Fitzurse olisi tarkannut häntä, vaan luullut häntä henkivartijaksi. Mutta kun he salissa kohtasivat toisensa, niin Fitzurse kiinnitti terävämmin häneen huomionsa ja näki, että englantilaisen jousimiehen puvussa piili normannilainen ritari.
»Mitä naamiaispitoa tämä on, de Bracy?» hän tiuskasi vähän närkästyneenä; »onko nyt aikaa joululeikkeihin ja joutaviin narripeleihin, kun meidän isäntämme, Juhana-prinssin kohtalo pian tulee ratkaistavaksi? Miksi et ole, niinkuin minä, käynyt kehoittelemassa noita miehuuttomia pelkureita, jotka arkailevat kuulla Rikhard-kuninkaan pelkkää nimeäkin, niinkuin saraseenien lapset?»
»Minä olen ajanut asioitani», vastasi de Bracy huolettomasti, »aivankuin sinäkin, Fitzurse, olet ajanut omiasi.»
»Minäkö ajanut omia asioitani!» matki Fitzurse, »kun olen puuhaillut prinssin, meidän yhteisen herramme hyväksi.»
»Ikäänkuin sitä tehdessäsi, Woldemar», sanoi de Bracy, »pitäisit silmällä muuta kuin omaa etuasi? Äläs, Fitzurse, tunnemmehan me toinen toisemme! – Valtaa sinä haet, ja minä huvitusta, kumpikin ikänsä halujen mukaan. Juhana-prinssistä sinulla on aivan sama ajatus kuin minullakin: – että hän on kovin löyhämielinen lujaksi hallitsijaksi, kovin väkivaltainen hauskaksi hallitsijaksi, kovin röyhkeä ja ylpeä ollaksensa kansalle mieluinen hallitsija, ja viimein kovin häilyväinen sekä pelkurimainen pysyäksensä kauan minkälaisena hallitsijana tahansa. Mutta hän on semmoinen hallitsija, jonka suojassa Fitzurse ja de Bracy voivat kohota ja hyötyä. Siitä syystä sinä autat häntä viisailla neuvoillasi ja minä vapaajoukkoni peitsillä.»
»Kelpo apumies sinä todellakin olet», sanoi Fitzurse närkästyneenä, »joka narrittelet juuri pahimman vaaran aikana. – Mitä helvettiä tarkoittaa tuo joutava valepuku näin tärkeällä hetkellä?»
»Aionpa hankkia itselleni puolison», vastasi de Bracy huolettomasti, »Benjaminin heimokunnan tavan mukaan.»
»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan», toisti Fitzurse kummissaan. »Tuosta en ymmärrä hölynpölyä.»
»Etkö ollut eilen illalla läsnä», sanoi de Bracy, »kun Aymer-abotti jutteli meille tarinan jatkoksi ministrelin lauluun? Hän kertoi, miten kauan sitten Palestiinan maalla nousi verivihollisuus benjamilaisten ja Israelin kansan muiden heimokuntain välillä, ja kuinka melkein kaikki Benjaminin ritarit kaatuivat tappelussa; ja miten muut israelilaiset vannoivat Pyhän Neitsyen kautta, etteivät sallisi jäljellejääneiden benjamilaisten enää naida heidän suvustaan; ja kuinka he sitten katuivat tätä valaansa ja kysyivät neuvoa pyhältä isältämme paavilta, millä keinoin voisivat päästä siitä vapaiksi; ja kuinka Benjaminin heimokunnan nuorukaiset, pyhän isämme paavin neuvosta, ryöstivät kaikki kauniit neidot, jotka olivat kokoontuneet komeihin turnajaisiin. Sillä keinoin he saivat itselleen vaimot, morsianten ja vanhempien lupaa kysymättä.»
»Muistan minäkin kuulleeni semmoisen jutun», sanoi Fitzurse, »vaikka sinä tai abottikin olette sekoittaneet siihen aika tavalla omianne sekä ajan että tapauksen menoon nähden.»
»Ja minä sanon sinulle», jatkoi de Bracy, »että aion hankkia itselleni vaimon Benjaminin heimokunnan tavan mukaan. Toisin sanoen, tässä puvussa aion karata tuon saksilaisen sonnikarjan päälle, joka yöllä läksi täältä matkaan, ja ryöstän heiltä ihanan Rowenan.»
»Oletko hullu, de Bracy?» sanoi Fitzurse. »Muista, että nuo miehet, vaikka he tosin ovat vain saksilaisia, ovat rikkaita ja mahtavia, ja että heitä kansalaistensa kesken pidetään erinomaisessa arvossa juuri siitä syystä, että niin harvat saksilaiset ovat voineet säilyttää valtaa ja rikkautta.»
»Eikä niitä saisi olla yhdelläkään saksilaisella enää hituistakaan jäljellä», arveli de Bracy; »valloituksen työ on kertakin loppuun täytettävä.»
»Kuitenkaan ei siihen ole nyt sopiva aika», sanoi Fitzurse. »Meitä lähestyvässä metelissä emme voi tulla toimeen ilman kansan apua, ja Juhana-prinssi ei voisi olla rankaisematta sitä, joka kansan suosimille miehille tekee julkeaa väkivaltaa.»
»Rangaiskoon, jos uskaltaa», sanoi de Bracy; »pianpa hän huomaisi pikkuisen erotuksen niiden välillä, joiden apuun hän voisi turvautua: uljaan peitsimiesparvenko, niinkuin ovat minun poikani, vai pakoonpötkivän saksilaisen maamoukkalauman. Mutta minä aionkin muuten laittaa niin, että asia ei heti tule ilmi. Enkö tässä puvussa ole aivan rohkeimman metsäsissin näköinen, joka ikänä on kaiuttanut saloa torvellansa? Väkivaltainen tekoni on lankeava Yorkshiren metsärosvojen syyksi. Minulla on varmat vakoilijani, jotka seuraavat saksilaisten kaikkia liikkeitä – tänä yönä he lepäävät St. Wittolin eli Witholdin luostarissa, tai mikä lieneekään tuon saksilaisen pyhimys-lurjuksen nimi, jolla on luostari Burton-on-Trentissä. Huomenna he kulkevat meidän väijymäpaikkamme sivuitse, ja silloin me iskemme heihin kyntemme niinkuin haukat. Kohta sen jälkeen aion ilmestyä omassa, tavallisessa muodossani, tekeydyn avuliaaksi ritariksi, vapautan onnettoman ja surullisen kaunokaiseni julmien rosvojen käsistä, vien hänet Front-de-Boeufin linnaan tahi vaikkapa Normandiaankin, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi, enkä tuo häntä sukulaistensa silmien eteen, ennenkuin hänestä on tullut Mauri de Bracyn laillinen vaimo ja puoliso.»
»Onpa tuo ihmeen viisas tuuma», sanoi Fitzurse, »ja jollen vallan pety, ei se ole yksistään sinun aivoissasi syntynyt. – Kuules, puhu suusi puhtaaksi, de Bracy, – kuka sen sinulle keksi? Ja kenenkä saat apumieheksesi sitä toimeenpanemaan? Sillä tietääkseni oma joukkosi majailee nyt Yorkissa asti.»
»No, jos olet halukas tuota tietämään», vastasi de Bracy, »niin temppeliherra Brian de Bois-Guilbert se tämän juonen keksi, sen jälkeen kuin jotakin sellaista oli minulle itsellenikin juolahtanut päähän kuultuani jutun Benjaminin miehistä. Hän tulee myös apumiehekseni sitä toimeenpanemaan. Hän ja hänen miehensä saavat olla rosvoja, joiden kynsistä, niin pian kuin olen muuttanut vaatteeni, minun voimallinen käteni on pelastava neidon.»
»Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani!» sanoi Fitzurse, »onpa tämä juoni teidän yhteenliittyneen älynne arvoinen. Ja erittäinkin ihmettelen, de Bracy, sinun viisauttasi, kun aiot antaa neidon joutua kelpo liittolaisesi käsiin. Kyllä maar ihana saalis tulee ryöstetyksi saksilaisen heimonsa hallusta, sitä en yhtään epäile. Mutta kuinka sitten saanet hänet pelastetuksi Bois-Guilbertin kynsistä, se minua enemmän arveluttaa. – Tuo mies on niitä haukkoja, jotka osaavat yhtä hyvin pitää kuin pyytääkin saalista.»
»Kuuluuhan Bois-Guilbert hengelliseen ritaristoon», selitti de Bracy, »eikä voi siis naimalla kultalintuani tehdä minulle häiriötä. – Ja mitä siihen tulee, että hän yrittäisi jotakin kunniatonta de Bracyn morsianta kohtaan – tuhat tulimmaista! – vaikka hänellä olisikin koko temppeliritariston kapitelikunnan valta, – niin hän ei uskalla häväistä minua sillä tavalla!»
»No, koska minun sanani», sanoi Fitzurse, »ei näy voivan karkoittaa tätä hullutusta mielestäsi – tiedänhän minä vanhastaan, kuinka itsepäinen olet – niin pyydän, että edes kulutat siihen niin vähän aikaa kuin mahdollista. – Älköön narripelisi olko yhtä pitkäaikainen kuin se on ajattomalla hetkellä pantu toimeen.»
»Minä vakuutan sinulle», vastasi de Bracy, »että siihen menee vain muutamia tunteja. Sinä saat nähdä minut Yorkissa reippaitten, uskaliaitten poikieni etunenässä, yhtä valmiina toimeenpanemaan jotakin rohkeata hanketta kuin sinun viisas pääsi on valmis sitä keksimään. – Mutta kuulenpa kumppanieni kokoontuvan; ratsut jo hirnuvat ja polkevat kavioillaan ulkopihassa. – Hyvästi, – minä lähden, niinkuin kelpo ritarin sopii, kaunokaista miellyttelemään.»
»Niinkuin muka kelpo ritarin sopii!» matki Fitzurse, hänen jälkeensä katsoen. »Sanoisit pikemmin: niinkuin narri, joka heittää tärkeimmän, tarpeellisimman työn kesken, ajaaksensa takaa ohilentelevää ohdakkeen höytyvää. – Tämmöisillä apulaisillako minun pitää toimittaa suuri työni – ja kenenkä hyväksi? – Ruhtinaan hyväksi, joka on yhtä mieletön kuin irstas ja josta kenties tulee yhtä kiittämätön hallitsija kuin hän jo on ollut kapinallinen poika ja luonnoton veli. – Mutta onpa hän – hänkin vain noita apulaisiani, joilla työni teetän. Ja niin ylpeä kuin hän onkin, kyllä hän sen salaisuuden piankin saisi havaita, jos hän yrittäisi erottaa minun etuani omasta edustansa.»
Kesken näitä valtiomiehen mietteitä kuului nyt prinssin ääni, joka huusi sisäkamarista: »Jalo Woldemar Fitzurse!» – Niin riensi vastainen kansleri (siihen korkeaan virkaanhan kavala normannilainen pyrki), lakki kädessä kuulemaan vastaisen kuninkaansa käskyjä.
KUUDESTOISTA LUKU
Syrjässä aivan, keskell' erämaan
erakko vanha elää aikojaan;
majans' on luola, sammal vuoteen suo,
puut ruoan antaa, lähteestä hän juo.
Erillään ihmisistä, yksinään
näin Luojan kanssa seurustelee hän;
työ yks vain hällä ompi – rukous,
ja kiitosveisuu ainoa huvitus.
PARNELL.
Lukija varmaan vielä muistaa sen tuntemattoman ritarin, joka yleisessä turnajaistaistelussa oli ratkaissut voiton, ja jolle katsojat olivat antaneet liikanimen »Musta tyhjäntoimittaja» siitä syystä, että hän taistelun alkupuolella oli pysynyt toimetonna ja huoletonna alallansa. Voittonsa jälkeen tämä ritari oli heti kadonnut kentältä; ja kun häntä vaadittiin esille vastaanottamaan urhoutensa palkintoa, ei häntä ollutkaan enää mailla eikä halmeilla. Airuitten ja torvien kutsuessa häntä Musta ritari kulki jo kaukana matkustaen pohjoiseen päin karttaen kaikkia suurempia teitä ja oikaisten suoraan metsiä myöten. Yönsä hän lepäsi pienessä krouvissa, joka oli syrjässä suurelta maantieltä; kuljeksivalta ministreliltä (runoilijalta) hän kuitenkin sielläkin sai sanoman turnajaisten lopullisesta päätöksestä.
Seuraavana aamuna varhain ritari läksi edelleen, aikoen kulkea pitkän päivämatkan. Hevonen, jota hän edellisenä aamupäivänä oli niin suuresti säästänyt, olikin siksi hyvissä voimissa, että se saattoi kestää pitkän juoksun levähtämättä. Mutta metsätiet, joita pitkin hän matkusteli, eksyttelivät häntä sinne tänne, niin että hän illan tullen ei ollut vielä joutunut edemmäksi kuin Yorkshiren läntisen piirikunnan rajalle. Sekä mies että ratsu olivat nyt jo väsyksissä päivän rasituksista, ja aika oli hakea jotakin paikkaa, missä molemmat voisivat viettää yönsä, sillä hämärä teki jo joutuisasti tuloansa.
Mutta seutu, jossa matkustaja par'aikaa kulki, ei näyttänyt lupaavan paljoakaan suojaa ja ravintoa. Luultavasti hän saisi vaeltavien ritarien tavan mukaan päästää hevosensa metsään laitumelle ja itse käydä pitkäkseen tammipuun suojaan, muistelemaan mielitietyn neitonsa kauneutta. Mutta meidän Mustalla ritarilla ei tainnut olla kaunokaista muistettavanaan, tai kukaties hän oli rakkaudessa yhtä huoleton kuin taistelussakin. Ei hänen mielensä ainakaan ollut niin täynnä ajatuksia kultansa ihanuudesta ja armottomuudesta, että hän olisi unohtanut väsymyksensä tai nälkänsä, ja että rakkaus yksin olisi ravinnut ja virvoittanut häntä yhtä hyvin kuin maallinen illallinen ja vuode. Hänen mielestänsä ei siis tuntunut kovin hauskalta, kun hän, ympärilleen katsoessaan, näki olevansa keskellä saloa. Näkyihän tähän tosin monta lakeampaakin paikkaa ja myös muutamia polkuja. Mutta viimeksimainitut olivat nähtävästi vain niiden suurilukuisten karjojen jälkiä, jotka kävivät saloilla laitumella. Kenties ne eivät olleet karjateitäkään, vaan metsänelävien ja niitä vainoavien metsämiesten tavallisia kulkureittejä.
Aurinko, joka tähän asti oli opastellut häntä, laskeusi nyt piiloon Derbyshiren harjujen taakse, vasemmalle puolelle matkustajasta. Jos hän vielä yritti jatkaa kulkuansa, niin oli yhtä luultavaa, että hän eksyisi tieltä, kuin pääsisi edemmäksi aiottua päämäärää kohti. Useaan kertaan ritari koetti tutkia, mitä polkua enimmin oli tallattu, toivoen sen vievän hänet jonkun paimenen majalle tai metsänvartijan mökille. Mutta joka kerta hän näki, ettei tämä valinta hänelle onnistunut. Sentähden hän päätti viimein turvautua ratsunsa vaistoon. Olihan hänellä monesti ennenkin ollut kokemusta siitä, kuinka hevoset ihmeellisellä vaistollaan osaavat pelastaa itsensä ja isäntänsä tämänkaltaisista pulista.
Tuskin oli jalo ratsu höllistyvistä suitsista huomannut saavansa noudattaa omaa älyään, kun se virkistyi uuteen intoon ja voimaan, vaikka pitkä päivämatka rautaan puetun ritarin painon alla jo suuresti raukaisi sen jäseniä. Viime aikoina se oli vain huoaten vastannut kannustimen yllytykseen; mutta nyt, ikäänkuin ylpeillen osoitetusta luottamuksesta, se jälleen kohotti korvansa ja rupesi itsestänsä liikkumaan joutuisammin. Polku, jonka se valitsi, poikkesi jokseenkin paljon päivän ajalla kuljetusta suunnasta; mutta koska ratsu näkyi olevan aivan varma valinnastaan, antoi matkustaja sen kulkea tahtonsa mukaan.
Eikä aikaakaan, niin hän saikin nähdä, ettei hänen luottamuksensa ollut pettänyt. Polku alkoi vähitellen vähän levitä ja tulla enemmän tallatuksi, ja pienen kellon helinä ilmoitti kappelin tai erakkomajan olevan läheisyydessä.
Pian ritari joutui lakealle nurmikolle, jonka toisessa päässä harmaapäinen, monta kovaa säätä kestänyt kallio kohosi jyrkkänä tasavietteiseltä kankaalta. Murattiköynnökset verhosivat sen kupeita muutamin pakoin. Toisin kohdin taas kasvoi vaivaistammia, joiden juuret hakivat ravintoansa vuoren raoista. Niiden lehvät nuokkuivat jyrkänteen yli niinkuin ritarin otsan yli teräskypärän sulka, antaen suloutta sen ulkomuodolle, joka muuten olisi ollut peloittava. Kallion juurella, ja ikäänkuin sen nojaan rakennettuna, seisoi maja; se oli kömpelösti kyhätty lehtimetsästä hakatuista hirsistä, ja suojaksi pahaa säätä vastaan olivat saumat tilkityt sammalella sekä savella. Karsittu näre, jonka latvapuoleen seiväs oli sidottu poikittain kiinni, törrötti oven vieressä, pyhän ristin karkeatekoisena kuvana. Vähän matkaa siitä, oikealla puolella, solisi vuoresta kirkas lähde, kooten vetensä onteloon kiveen, jonka ihmiskäsi oli kovertanut ammeen muotoiseksi. Tästä säilytyspaikasta vesi jälleen riensi loristen edelleen ojaa myöten, jonka se pitkän ajan kuluessa oli murtanut itselleen, ja hyppeli sitten nurmikon poikki kadoten läheiseen metsään.
Lähteen vieressä oli pikkuinen, raunioiksi raukeneva kappeli, jonka katosta osa oli jo sortunut maahan. Eheänä ollessaankin tämä temppeli ei ollut koskaan ollut avarampi kuin noin kuuttatoista jalkaa pitkä ja kahtatoista leveä. Katto, tällaisessakin rakennuksessa kovin matala, lepäsi neljällä holvikaarella, jotka kukin kolkastaan kohoten yhtyivät keskikohdassa; niiden kannattajina olivat lyhyet, kömpelötekoiset pylväät. Kahden kaaren väliltä oli katto rikkoutunut, niin että ainoastaan itse kaarien ruoto oli enää jäljellä; muiden kaarien välillä katto oli vielä eheä. Ovi, jonka kautta päästiin sisään tähän vanhanaikaiseen rukoushuoneeseen, oli sovitettu hyvin matalan, kuperan kaaren alle; tätä ympäröivät useassa rivissä haikalan hampaitten muotoiset koristukset, joita usein nähdään vanhoissa saksilaisissa rakennuksissa. Ovikaaren yläpuolella kohosi kelloteline neljän pienen pylvään nojassa; siinä riippui vihreäksi ruostunut, monta ilmanvaihdetta kokenut kello, jonka heikon helinän Musta ritari oli jo jonkin matkan päästä kuullut.
Koko tämä tyyni, rauhallinen näky häämötti hämärässä matkustajan silmien edessä, herättäen hyvää toivoa yömajan saamisesta. Sillä saloilla asustelevien erakkojen erinäisiin velvollisuuksiin kuului myös vieraanvaraisuuden osoittaminen myöhästyneille tai eksyneille matkustajille.
Ritari ei siis malttanut kauan tarkastella näkemäänsä. Kiitettyänsä Pyhää Julianusta, matkustajien suojeluspyhimystä siitä, että hän oli saattanut hänet hyvään majapaikkaan, hän hyppäsi heti hevosen selästä maahan ja kolkutti peitsensä varrella erakkomajan ovea, jotta sen asukas heräisi ja tulisi päästämään matkalaisen sisään.
Kuluipa kuitenkin pitkä aika ennenkuin vastattiin, eikä vastaus ollut kovinkaan mieluisa.
»Mene tiehesi, kuka siellä lienetkin», kuului syvä, karkea ääni kodasta, »äläkä häiritse Jumalan ja Dunstanin palvelijan iltarukouksia.»
»Arvoisa isä», vastasi ritari, »täällä on metsään eksynyt matkamies-parka, jolle olet tilaisuudessa osoittamaan armeliaisuutta ja vieraanvaraisuutta.»
»Veli veikkonen», väitti kodan asukas vastaan, »Pyhän Neitsyen ja autuaan Dunstanin sallimusta myöten olen itse armeliaisuuden ja vieraanvaraisuuden tarpeessa, enkä voi niitä toisille suoda. Ei ole minulla täällä minkäänlaista ruokaa, josta koirakaan huolisi osaansa, ja vähänkin parempaan tottunut hevonen ei ottaisi suuhunsa minun vuoteeni kuivia lehtiä. – Mene siis tiehesi ja Jumala sinua saattakoon!»
»Mutta kuinka», jatkoi ritari, »voin löytää tietä tämmöisessä salossa, nyt kun pimeäkin on jo tulossa? Ole siis hyvä, arvoisa isä, jos totinen kristitty olet, ja avaa ovesi tai neuvo minulle ainakin, mitä tietä minun pitää kulkea.»
»Ja ole sinä niin hyvä, kunnon kristitty veljeni», vastasi erakko, »ettet häiritse minua kauemmin. Olet jo estänyt minulta yhden isämeidän, kaksi avea (rukousta Neitsyt Maarialle) ja yhden credon (uskontunnustuksen), jotka minun vaivaisen syntisen pitäisi vielä, valani mukaan, saada luetuksi ennen kuun nousua.»
»Mutta tie!» huusi ritari, »neuvo minulle kumminkin tie, koska sinulta ei voi muuta apua saada.»
»Tie», vastasi erakko, »on helppo löytää. Metsäpolku vie sinut suolle ja siitä joelle, jonka yli, sateet kun nyt ovat lakanneet, mahtanet päästä kahlaamalla. Toiseen rantaan päästyäsi katso, että kävelytät varovasti hevostasi, sillä äyräs on hiukan jyrkänlainen. Ja jokea myöten käyvä polku, niin hoetaan, – harvoinhan minä rukouksiltani joudun itse liikkumaan tätä kappelia ulommaksi – on vierinyt muutamin paikoin. Kulje siitä sitten suoraan – »
»Jokeen vierinyt polku – jyrkkä äyräs – kahlaamopaikka ja suo!» luetteli ritari, keskeyttäen hänet. – »Kunnon erakko, vaikka olisitkin pyhin kaikista pyhistä miehistä, jotka ikänä ovat kasvattaneet pitkää partaa ja lukeneet rukousvyönsä helmiä, niin tuskinpa ruvennen tottelemaan käskyäsi ja lähtemään yön selkään tämmöiselle tielle. Minä muistutan sinulle, että sinun, joka elät maakunnan avuista – ilman mitään ansiota, pelkään minä – on velvollisuus suoda suojaa pulassa oleville matkustajille. Avaa siis ovesi joutuisaan, tai – pyhä risti minua auttakoon! – hakkaan sen rikki ja tulen väkisin sisään.»
»Matkustaja veikkoseni», vastasi erakko, »älä rupea hävyttömäksi! Jos pakotat minut turvautumaan maallisiin aseisiin suojeluksekseni, niin tuskinpa kiittänet onneasi.»
Kaukainen haukunta ja murahtelu, jonka matkustaja oli jo jonkin aikaa kuullut, kiihtyi nyt äkkiä äänekkääksi ja hurjaksi. Siitä ritari arvasi, että erakko, peläten väkinäisten sisäänmurtautumisen uhkausta, oli päästänyt ärisevät koiransa ulos jostakin sisemmästä kallionrotkosta, mihin ne olivat suljetut, ja aikoi käyttää niitä apumiehinään taistelussa. Suuttuneena tästä erakon hankkeesta, joka osoitti, että hän pysyi lujana nurjamielisessä päätöksessään, ritari potkaisi niin vimmatusti ovea raudoitetulla kantapäällään, että sekä pihtipielet että saranat sälähtivät.
Nyt näkyi erakko ruvenneen pelkäämään, että toinen samanlainen potkaisu ei olisi hänen ovelleen oikein terveellinen; hän huusi näet kovalla äänellä: »Malta, malta – hillitse voimaasi, kunnon matkalainen! Kyllä minä kohta paikalla avaan oven, vaikka et kenties siitä liioin ihastu.»
Ovi siis aukeni ja ritari näki edessään erakon, – kookkaan, vahvaraajaisen miehen piikkokankaisessa mekossa ja luukossa15 sekä kaislainen nuora vyöllä. Toisessa kädessä hänellä oli tulisoihtu, toisessa metsäomenapuusta tehty sauva, niin paksu ja raskas, että se hyvin ansaitsi nuijan nimen. Kaksi suurta, pörhökarvaista koiraa, puoleksi hurtta-, puoleksi mäyräkoiran rotua, ärhenteli valmiina karkaamaan matkustajan päälle, kohta kun ovi tarpeeksi avautuisi. Mutta kun ulkona seisovan ritarin korkea kypäränharja sekä kultaiset kannukset välkähtivät tulisoihdun valossa, näytti erakko muuttaneen päätöksensä ja hillitsi vimmaiset apulaisensa. Talonpoikaisen karkealla kohteliaisuudella hän pyysi ritaria astumaan majaansa ja selitti syyn, minkätähden hän oli niin vastahakoinen avaamaan oveansa päivänlaskun jälkeen. »Täälläpäin on niin paljon rosvoja ja karkulaisia liikkeellä», hän sanoi, »jotka eivät kunnioita Pyhää Neitsyttä eikä Pyhää Dunstania, vielä vähemmän minuntapaisiani hurskaita miehiä, jotka heitä palvelemme.»
»Teidän majanne köyhyys, arvoisa isä», sanoi ritari, joka ympärilleen katsoessansa ei nähnyt muuta kuin lehdistä tehdyn vuoteen, tammipuusta kömpelösti veistetyn ristiinnaulitunkuvan, messukirjan, höyläämättömän pöydän sekä kaksi tuolia ja pari huonoa talouskalua, »teidän majanne köyhyys, ainakin minun mielestäni, suojelee teitä täydesti varkailta, mainitsemattakaan noita uskollisia koirianne, jotka ovat tarpeeksi isot ja väkevät, jollen pety, vaikka sarvaankin maahan murtamaan. Olisihan niistä täysi vastus hyvällekin urholle.»
»Hyvä metsänvartija», sanoi erakko, »on sallinut minun pitää nämä koirat, kunnes ajat paranevat.»
Näin puhuttuaan erakko pisti tulisoihdun kiemuraksi väännettyyn rautapihtiin, joka toimitti kynttilänjalan virkaa. Hän kantoi nyt tammisen pöytänsä valkean eteen, lisäsi kyteville kekäleille vähän kuivaa puuta tulen virikkeeksi; sitten hän sijoitti tuolinsa pöydän ääreen ja viittasi ritaria istumaan toiselle.
He kävivät istumaan ja katselivat sangen yksitotisesti toinen toisensa muotoa. Kumpikin mahtoi miettiä mielessänsä, että vastapäätä istuja oli vahvin ja jättiläismäisin mies, mitä hän vielä iässään oli nähnyt.
»Arvoisa erakko», sanoi ritari, kauan ja kiinteästi katsottuaan isäntäänsä, »jollen sillä liioin häiritse pyhiä mietteitäsi, niin tahtoisin sinulta, pyhältä mieheltä, kysyä kolme asiaa. Ensiksikin: mihinkä panisin hevoseni? – Toiseksi: mitä voisin saada iltaruoakseni? – Ja kolmanneksi: mihinkä käyn lepäämään täksi yöksi?»
»Minä tahdon», sanoi erakko, »vastata sinulle sormellani, koska valani ei salli minun puhua, jos viittauksilla voin tulla toimeen.» Näin sanoen hän viittasi kahteen nurkkaan.
»Tuossa on talli», lisäsi hän, »ja tuossa makuusijasi; ja tässä», ottaen alas hyllyltä vadin, jossa oli kaksi kourallista paahdettuja papuja, ja asettaen sen pöydälle, »tässä on illallisruokasi.»
Ritari kohautti olkapäitään, läksi ulos, toi sisään hevosensa, joka sillä välin oli ollut puuhun sidottuna, riisui huolellisesti pois satulan ja levitti väsyneen juhdan selkään oman viittansa.
Matkustajan huolellisuus ja taito hänen hoitaessaan hevostaan nähtävästi liikutti hiukan erakon mieltä. Hän mutisi puoliääneen, että kodassa kuitenkin oli vähäisen heiniä varattuna metsänvartijan ratsun tarpeiksi, ja veti salaloukosta esiin koko tukon, jonka hän pani ritarin hevosen eteen. Kohta sen jälkeen hän myös levitti kuivattuja kanervanvarsia siihen nurkkaan, jonka hän oli määrännyt matkustajan makuusijaksi. Ritari kiitti tästä kohteliaisuudesta, ja sen jälkeen molemmat kävivät jälleen istumaan pöydän ääreen, jolla papuvati seisoi heidän keskivälillänsä. Erakko luki nyt pitkän ruokasiunauksen, jossa alkuperäisestä latinasta ainoastaan hiukan merkkiä oli jäljellä, paitsi silloin tällöin jonkin sanan tai lauseen pitkään venytetyssä loppupäätteessä. Sitten hän avasi sangen leveän suunsa, jonka hampaita sekä valkeuteen että myös terävyyteen nähden olisi voinut verrata metsäkarjun purimiin, ja näytti hyvää esimerkkiä vieraallensa sillä, että hän haukkasi kolme, neljä kuivaa papua, mikä tosin oli sangen mitätön jauhe niin suuressa ja kelvollisessa myllyssä.
Noudattaaksensa tätä esimerkkiä ritari riisui yltään kypärän, haarniskan ynnä enimmät muutkin varusteensa osat. Täten erakko näki tuuheain, keltaisten kiharain ympäröimän pään, siniset, erinomaisen kirkkaat ja loistavat silmät, sievänmuotoisen suun, jonka ylähuulta varjostavat viikset olivat tummemmanväriset kuin tukka, – sanalla sanoen kasvot, joiden peloton, miehuullinen, uskalias näky hyvin sopi yhteen ruumiin rotevuuden kanssa.
Ikäänkuin osoittaaksensa puolestaan myös yhtä suurta luottamusta kuin vieras, veti erakkokin nyt luukkonsa päästä, jolloin esiin tuli ympyriäinen pää, jonka muoto ilmaisi miehen olevan parhaassa miehuudeniässään. Paljaaksi ajettu päälaki, jota ympäröi karkea, kiharainen, musta hiusseppele, oli muodoltaan kuin korkean pensasaidan reunustama kaalimaa. Miehen kasvoissa ei näkynyt hiventäkään jälkeä ankarasta munkkielämästä eikä lihankidutuksesta. Päinvastoin ne olivat rohkeat ja pulskat; kulmakarvat tuuheat ja mustat, otsa kauniinmuotoinen, posket pulleat ja punakat kuin torvensoittajan, ja parta pitkä, musta, kiharainen. Tämmöinen ulkomuoto, varsinkin kun siihen vielä lisäsi miehen rotevan vartalon, todisti pikemmin härkäpaistien ja kylkilihan kuin papujen ja palkojen syöntiä. Vieraskin huomasi heti, miten vähän tämä ulkomuoto ja pöydällä tarjona oleva ravinto sopivat yhteen. Suurella vaivalla saatuansa purruksi rikki suuntäyden kuivia papuja, hän ei voinut olla pyytämättä vähän juotavaa päälle. Hurskas isäntä, pyyntöä täyttäessään, asetti suuren ruukun täynnä kirkkainta lähdevettä hänen eteensä.